Nopean toiminnan joukot

Hokema nopean toiminnan joukkojen siunauksellisuudesta iskostui jokaiseen meistä viimeistään presiden-tinvaalitenttien syöttämänä. Niin isolla lusikalla tätä herkkua kansalle ilta illan jälkeen tarjoiltiin. Väistämättä mielikuvitus alkoi luoda kuvaa jonkinlaisesta kaukopartion modernista versiosta, joka hiipii vihollisen selustaan, hoitaa äkisti hommansa ja palaa sukset ja ahkiot suhisten kotiin – ilman tappiota, tietenkin. Silloin kun liput liehuvat ja rummut pärisevät ei puhuta halaistua sanaa sinkkiarkuista, orvoista ja mustista hunnuista. Jos ruumiita syntyy, ne ovat Vihollinen-merkkistä jätettä, eikä sillä ole niin suurta väliä.

Muistan hyvin kuinka kaukopartioon komennettu setäni vaikeni syvemmin kuin muuri heti kun tuli puhe sodasta. Hän ilmoitti sen olevan paska hommaa ja poistui äkäisesti huoneesta. Runar oli rehti ja karu mies, joka harvoin jäi sanattomaksi, mutta silloin hänen silmissään kiilsi aina jokin niin oudosti, että lapsikin hiljeni ja jäi ihmettelemään.

Erilaisista iskujoukoista on tehty leegio elokuvia ja televisiosarjoja. Niissä sankari on juuri pahassa pälkähässä: vääräuskoiset ampuvat ympärillä kuin viimeistä päivää, mutta omasta pyssystä lähti juuri viimeinen kuti, onneksi se sentään osui. Juuri silloin alkaa taivaanrannasta kuulua voimistuvaa pörinää, ja kas, siinä ovat nopean toiminnan joukot! Ei kun pipo päähän ja köyttä pitkin keskelle taistelutannerta. Kohta on länsimainen sivistys pelastettu.

Ehkä suomalaiset nopean toiminnan joukot ovat hieman jalostuneempi versio tästä stereotypiasta, mutta ”rauhaan pakottamisesta” väkivallan keinoin on kuitenkin kysymys. Vaikka kivääriä kuinka kääntelisi ja vääntelisi, se muistuttaa aina enemmän keppiä kuin porkkanaa.

Varmuuden vuoksi lisään, että minun on kipu sydämessä tunnustettava, ettei kaikkia konflikteja tässä maailmassa pysty hoitamaan sanalla, puhumalla. Harva hullu on lakannut olemassa hullu, kun hänelle on kerrottu, että on hullua olla hullu. Mutta siitä olen ehdottoman varma, että yksistä nopean toiminnan joukoista on joka päivä kotimaassakin huutava puute. Ne ovat ne nopean toiminnan joukot jotka hyppäkenkää rientävät paikalle kun vanhukselle on vaihdettava vaippa ja keitettävä soppaa, tai kun lapsi itkee humalaista isää tai äitiä kotiin. Nälkä, yksinäisyys, rakkaudettomuus ja viha ovat vain yksi sodan muoto. Miksi niitä hoitavien ja häätävien joukkojen rivit ovat niin ohuet ja hitauteen tuomitut? Missä ovat niiden helikopterit ja reservit?

Sotajoukkojen suurin ongelma tuntuu olevan, ovatko ne Nato-yhteensopivia vai ei. Ihmisjoukoilla ei koskaan ole ollut sellaisia pulmia, sillä sellaiset olemassaolon kannalta tärkeät välineet kuin käsi, kauha, harja, kattila, lusikka ja suu sopivat aina yhteen kunhan halua ja tahtoa riittää. Ja vaikka sotateollisuus kuinka ponnistelisi, niin syliä parempaa pommisuojaa se ei koskaan kykene valmistamaan.

Teksti Tommy Tabermann
Kuva Essi Rajamäki

Kirjoitus on julkaistu myös Me-lehden numerossa 3/2006