Nainen, joka ei suostunut vaikenemaan

Länsimaiden yhä massiivisempi sota Afganistanissa on tehnyt maasta vakioaiheen myös länsimaisessa mediassa. Tiedotusvälineissä esiintyy erilaisia ulkopolitiikan tai sotilaskysymysten asiantuntijoita, poliitikkoja ja kolumnisteja, jotka esittävät näkemyksiään Afganistanin todellisuudesta. Näissä puheenvuoroissa tilanne näyttäytyy usein yksioikoisena vastakkainasetteluna länsimaiden tukeman hallituksen ja sitä vastustavien sissien välillä.

Afganistanilaisten omia puheenvuoroja pääsemme kuulemaan harvoin. Vielä harvemmin ääneen pääsevät ne demokraattiset tahot, jotka on ajettu marginaaliin Afganistanin politiikassa.

Raising my Voice on Afganistanin kuuluisimman naispoliitikon, Malalai Joyan, omaelämäkerta.

Samalla kun se kertoo Joyan henkilökohtaisen tarinan, se myös johdattaa Afganistanin karuun lähihistoriaan.

Joya on syntynyt vuonna 1978, joten hän kuuluu niihin nuoriin afganistanilaisiin, jotka eivät ole koskaan nähneet rauhaa kotimaassaan. Joyan lapsuus, kuten miljoonien muidenkin afganistanilaisten, koostuu lähinnä pakolaiselämästä Iranissa ja Pakistanissa. Malalain isä osallistui 1980-luvulla sotaan sissien riveissä ja menetti jalkansa. Isän afganistanilaisittain harvinaiset yliopisto-opinnot ja vapaamieliset näkemykset olivat kuitenkin taustalla hänen pyrkiessään turvaamaan tyttären koulutuksen pakolaisoloissakin. Useimpia pakolaisleirejä kontrolloivat 1980-luvulla CIA:n rahoittamat fundamentalistiset ryhmät, mutta Joyan perhe hakeutui yhdelle riippumattomista pakolaisleireistä. Toisin kuin useimmat pakolaistytöt, Joya pääsi kouluun ja sai kasvaa suhteellisen vapaamielisessä ympäristössä. Koulunkäynnin tuloksena hän pääsikin 15-vuotiaana opettajaksi ja jakoi oppimaansa muille pakolaisleirin naisille.

Paluu Afganistaniin

Pakolaisleirillä opettaminen ei kuitenkaan riittänyt Joyalle. 20-vuotiaan hän teki uhkarohkean päätöksen: afganistanilaisen kansalaisjärjestön tukemana hän palasi Talebanin hallitsemaan Afganistaniin opettamaan tyttöjä. Joyan kolme vuotta pitämä maanalainen koulu oli yksi monista, jotka uhmasivat Talebanin kieltoja ja tarjosivat opetusta sorretulle sukupuolelle.

Kuten useimmille afganistanilaisille, Taleban-hallinnon kaatuminen vuonna 2001 oli myös Joyalle helpotus. Sotaherrojen paluu, uuden hallinnon krooninen korruptio ja länsimaiden miehitysvalta osoittautuivat kuitenkin kitkeräksi pettymykseksi. Halu tuoda esiin kriittiset äänet ja paljastaa hallinnon luonne sai hänet asettumaan ehdolle kansalliskokous loya jirgaan vuonna 2003. Joyan valinnasta ja hänen lyhyestä puheenvuorostaan kansalliskokouksessa tuli tapahtuma, joka muutti hänen elämänsä ratkaisevasti. Joyan suorasanainen kritiikki nosti hänet kansalliseksi ja kansainväliseksi kuuluisuudeksi, mutta aiheutti lähes mellakan sotaherrojen dominoimassa loya jirgassa. Tämän jälkeen Joya on joutunut elämään jatkuvassa hengenvaarassa.

Sotaherrojen vihan kohteeksi joutunut Joya elää käytännössä lähes maan alla. Koska pahimmat uhkaajat ovat hallituksen riveissä olevien fundamentalististen ryhmien edustajia, ei Afganistanin halllituksella ole sen enempää kykyä kuin haluakaan suojella kiusallista kriitikkoa. Sotaherrojen terrorista ovat saaneet kärsiä myös Joyan tukijat, joita on pahoinpidelty ja murhattu.

Tilannetta kuvaa hyvin, että Malalai joutuu salaamaan kirjassaan oikean sukunimensä (“Joya” on Taleban-hallinnon aikana omaksuttu salanimi) sukulaisiaan suojellakseen. Samasta syystä useiden hänen sukulaistensa nimet on kirjassa muutettu. Samoin Joya kertoo olevansa naimisissa, mutta aviomiehestään hän kertoo vain vähän. Aviomiehen henkilöllisyys on vain pienen lähipiirin tiedossa, jotta tämä ei joutuisi hyökkäysten tai murhayritysten kohteeksi.

Joya ei kuitenkaan ole suostunut vaikenemaan. Vuonna 2005 hänet valittiin Afganistanin parlamenttiin nuorimpana kansanedustajana. Joyan parlamentaarinen ura päättyi kuitenkin keväällä 2007, jolloin hänet erotettiin parlamentista määräämättömäksi ajaksi toisten kansanedustajien “loukkaamisesta”. Tätä edeltäneenä aikana hän joutui parlamenttia hallinneiden fundamentalistien fyysisten hyökkäysten ja raiskaus- ja tappouhkausten kohteeksi.

Länsimaiden panos Afganistanissa ei saa Joyalta juurikaan kehuja. Hän tuo esiin länsimaiden sotatoimien tuottamat siviiliuhrit ja syyttää länsimaita liittoutumisesta fundamentalististen sotaherrojen kanssa. Joya ja hänen kumppaninsa, jotka taistelevat demokratian, ihmisoikeuksien ja naisten aseman puolesta, on syrjäytetty Afganistanin hallinnosta, ja länsimaat pyrkivät lähinnä vaientamaan näitä kriittisiä ääniä. Viranomaisten häirintä ja väkivalta ovat johtaneet siihen, että yksikään edistyksellinen järjestö ei voi toimia avoimesti Afganistanissa.

Länsimaiselle yleisölle suunnatussa kirjassa Joya vetoaakin lukijoihinsa länsimaiden miehityksen lopettamiseksi. Samalla hän kehottaa tukemaan Afganistanin edistyksellisiä voimia ja aitoa humanitaarista avustustyötä.

Vaikka Joyan tekstistä henkii vahva luottamus tavallisiin afganistanilaisiin ja demokratian mahdollisuuksiin maassa, on hänelle myös selvää, että kamppailu tulee olemaan raskas. Loppua kohti kirja alkaa vaikuttaa lähes testamentilta.

“Olen nuori ja arvostan elämääni; en halua tulla tapetuksi. Mutta en pelkää kuolemaa; pelkään vaikenemista epäoikeudenmukaisuuden edessä… Niille, jotka haluavat eliminoida ääneni, sanon: olen valmis, missä ja milloin tahansa päätätte iskeä. Voitte tappaa minut, mutta ette voi milloinkaan surmata henkeäni”.

Reko Ravela

Malalai Joya: Raising My Voice. Random House 2009.