Mosambikissa melkein 30 vuotta työskennellyt Ritva Parviainen on iloinen: hänen pitkä kirjaprojektinsa on vihdoin valmis. Parviainen kirjoitti kokemuksistaan hersyvän teoksen Hanki oma elämä – neljännesvuosisata Mosambikissa. Siinä avataan myös maan synkkää historiaa.

Ritva Parviainen lähti kesätöihin Ruotsiin 1979 puoli vuotta ennen valmistumistaan fysioterapeutiksi. Työnteko Ruotsissa ja oleskelu kotimaan rajojen ulkopuolella maistui.

”Ruotsissa ollessani mielessä oli kuitenkin jatkuvasti, että ’johonkin’ pitäisi päästä”, Parviainen kertoo sähköpostihaastattelussa. ”Ehkä elämä oli liian helppoa, ja ehkä ajatuksena oli myös auttaa niitä, joilla oli enemmän tarpeita. Ruotsalainen hyvinvointi ei välttämättä tarvinnut minua.”

Uuden oven avasi ruotsalainen kansalaisjärjestö Afrikagrupperna i Sverige, joka rekrytoi vapaaehtoisia eri alojen ammattilaisia Afrikkaan. Järjestö teki silloin yhteistyötä kaikissa Portugalin entisissä siirtomaissa, ja rekrytoinnit perustuivat maiden omiin tarpeisiin. Mosambikiin haettiin nimenomaan fysioterapeutteja. Parviainen tarttui toimeen.

Mosambikiin lähtijät valmennettiin etukäteen kurssein ja seminaarein. Niissä annettiin paljon taustatietoa Mosambikista, ja lisäksi mukana oli entisiä vapaaehtoistyöntekijöitä vastaamassa kysymyksiin. Sopeutuminen uusiin olosuhteisiin paikan päällä onnistui Parviaisen mielestä yllättävän helposti.

”Osasimme varautua vaikeuksiin, mutta suurin yllätys oli ehkä se, miten helposti tänne asettui asumaan. Pulaa oli kaikesta, mutta saimme tarvittavan ruuan valuuttakaupasta. Olimme varmaankin mielessämme kuvitelleet vastoinkäymiset suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Kirjastani löytyy ongelmiakin, jokapäiväisiä murheenkryynejä, mutta toisaalta ei ollut rikollisuutta, saimme kulkea rauhassa kadulla, ei ollut pahemmin liikennettäkään.”

Pienet sissit

Ritva Parviaisen kirja on eläväinen ja henkilökohtainen kuvaus Mosambikissa asuvan suomalaisen elämästä, mutta ison osan kirjaa muodostavat taustoitukset maan verisestä historiasta ja kuvaukset sisällissodasta. Mosambik itsenäistyi Portugalista vuonna 1975. Itsenäistymistä seurannut sisällissota vaati 900 000 siviilin hengen, ja 1,7 miljoonaa ihmistä pakeni naapurimaihin. Rauhansopimus solmittiin vuonna 1992, ja sitä valvoivat YK:n rauhanturvaajat vuoteen 1995 asti.

Parviainen kirjoittaa kirjassaan:

”Rauhan solmimisen jälkeen kotiuttamisen aikana satuin näkemään, miten Nampulan lentokentällä entisiä sissejä ja sotilaita kuljetettiin sotilaskoneilla takaisin omiin maakuntiinsa. Renamon sissit erottuivat hyvin, sillä he eivät pystyneet kunnolla kävelemään suuret saappaat jalassaan. He olivat myös yllättävän pieniä ja nuoria. Olivatko nämä todella niitä terroristeja, jotka olivat pitäneet maata kauhun vallassa 16 vuoden ajan?”

Nykyinen Mosambik on aivan toinen paikka kuin suomalaisfysioterapeutin astuessa maan kamaralle. Feministi-Parviaista miellyttää varmasti myös se, että helmikuussa 2004 maahan valittiin ensimmäinen naispääministeri, Luísa Diogo. Parviainen itsekään ei työskentelee enää fysioterapeuttina vaan on monien mutkien kautta edennyt Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen eli Kepan maajohtajaksi.

Kehittämisen vaikeudet

Kysyn Parviaisen käsityksiä kehitysyhteistyöstä ja siinä tapahtuneista muutoksista.

”Kehitysyhteistyömuodot ovat muuttuneet paljon vuosien saatossa ja edenneet muun kehityksen ja globalisaation mukana. Kehitysavun tarkoituksena ei ole koskaan ollut poistaa maiden kaikkia ongelmia, ja ehkä tämä on omalta osaltaan saanut aikaan paljonkin polemiikkia kehitysavun tarpeellisuudesta, vaikutuksesta ja riittämättömyydestä”, Parviai-nen pohtii. ”Jokaisen maan kohdalla pitää miettiä, mikä muoto olisi paras, sillä yhtä yksittäistä totuutta ei ole. Meidän pitäisi myös rohkeasti muuttaa kehitysavun muotoa silloin, jos se ei toimi toivotusti jossakin maassa.”

Nykymaailma muuttuu vauhdilla, mikä luo muutospaineita myös kehitysapuun. Korruptio ja laiton pääomapako ovat ääneen lausuttuja ongelmia, ja Kiinan, Brasilian ja Intian mukaantulo kehitysmaiden kehittämiseen sotkee Parviaisen mukaan korttipakkaa. Raskas byrokratia esimerkiksi Suomen kehitysavussa tai YK:n piirissä estää lisäksi nopean reagoinnin muutostarpeiden ilmaantuessa.

”Kehitysavussa pitäisi myös ottaa entistä enemmän huomioon kansalaisyhteiskunta ja sen vahvistaminen, sillä monet valtiot yrittävät vähentää kansalaisten oikeuksia toimia”, toteaa Parviainen. ”Demokratian parantamisessa on vielä paljon työtä. Toisaalta tarvitaan myös yksityissektorin mukaantuloa. Haasteena tässä on se, etteivät kaikki halua pelata sääntöjen mukaan, tai kehitysmaissa ei vielä ole ajantasalla olevaa lainsäädäntöä. Loppujen lopuksi maat ovat kuitenkin itse vastuussa omasta kehityksestään.”

Kaksi kotimaata

Ritva Parviainen oli pitkään miettinyt kirjan kirjoittamista. Yhtenä syynä oli hänen halunsa antaa konkreettinen kuva siitä, mitä on olla töissä kehitysmaassa ja siitä, miten kaikesta kehitysapuun liittyvästä kritiikistä huolimatta kehitystä on tapahtunut.

Parviainen viettää jälleen kesälomansa Suomessa. Hän toteaa, että pysyvä paluu Suomeen on käynyt monesti mielessä, mutta se ei välttämättä olisi helppoa.

”Voisi olla todella vaikea tottua suomalaiseen ilmapiiriin, ja varsinkin ilmastoon. Sosiaalinen kanssakäyminen on suoraan verrannollinen ilman lämpötilaan, eikä Mosambikissa tarvitse steppailla liukkailla jäisillä kaduilla. Suomessa on paljon hyvää, mutta Mosambikista on tullut toinen kotimaa. Tavallaan olen menettänyt sen ihan oikean kotimaan, Suomi ei enää ole sama Suomi kuin missä asuin ennen. Mutta myöskään Mosambikista ei tule koskaan aivan oikeaa kotimaata. Samalla olen kuitenkin saanut molemmista maista paljon hyvää.”

Anu Harju