Mitä naurettavaa on kuvitelmassa väkivallattomasta maailmasta?

”Haluan saada sodat loppumaan” – tämä lause jäi mieleeni tavattuani ryhmän nuoria, joiden innostus liikutti minua. He kerääntyivät ympärilleni Stuttgartissa tammikuussa 2005 pitämäni esitelmän jälkeen ja halusivat haastatella minua Kritische Masse -nimiseen nuorisolehteen. Heitä poltti epätietoisuus siitä, mitä olisi tehtävissä, jotta maailmasta tulisi paikka, jossa elämä koko moninaisuudessaan olisi mahdollista nyt ja vastaisuudessa. Nämä nuoret esittivät suuria kysymyksiä ja puivat niitä pelotta pohjiaan myöten. He todella janosivat rauhanomaista maailmaa. Olimme yhtä mieltä siitä, että se on mahdollinen vain, mikäli yhteiselämän periaatteet eivät ole vain järjen aikaansaannosta vaan kumpuavat sydämestä ja myötätunnosta.

Kirjassani Haluan mailman ilman sotaa puhutaan sodan lisäksi muunkinlaisesta väkivallasta. Sota on kuitenkin väkivallan vaarallisin muoto, sillä sitä lietsotaan ja käydään moraalisen oikeudenmukaisuuden nimissä. Kansakunnat saadaan yhä uudelleen uskomaan, että ne täyttävät ”pyhää tehtävää” lähtiessään sotaan ja kylväessään kuolemaa. Nuoret näkevät usein tässä piilevän ristiriidan paljon vanhempiaan selvemmin. Muistan kuinka tyttäreni nousivat aikoinaan koulussa kapinaan, kun heitä vaadittiin osallistumaan väestönsuojeluharjoituksiin sodan varalta. Se oli heistä täysin mieletöntä. Sotaa ei voinut heidän mielestään oikeuttaa tai puolustella missään oloissa.

Ilman unelmia ei ole elämää

Jos lapsi toivoo maailmaa, jossa ei sodita, aikuiset hymähtävät hänen lapsellisuudelleen. Samanlaista torjuntaa saa osakseen rauhan puolesta mieltään osoittava nuori. Mutta mitä lapsellista tällaisissa toiveissa on? Mitä naurettavaa on kuvitelmassa väkivallattomasta maailmasta? Miksi ajatus rakkauden säätelemästä inhimillisestä yhteiselämästä torjutaan halveksivasti naiivina haaveena?
Sopeutumista sotiin pidetään kypsänä ja realistisena suhtautumistapana. ”Aikaihmiset” pitävät väkivaltaa luonnon lakina. Ihminen nyt kerta kaikkiaan vain on paha, sanotaan. Niin kutsutuilla realisteilla on paljon vastaavanlaisia viisauksia varastossa: ”Heikot sortuu elontiellä.” ”Ainahan joku on niskan päällä.” ”Jos haluaa jotakin, sen puolesta on kamppailtava.” ”Maailman on paha.” On kuin tällaiset ”totuudet” olisivat kiveen hakattuja, vaikka ne ovat vain sellaisten ihmisten väitteitä, jotka eivät ole enää valmiita uskomaan, että toisenlainen, tätä nykyistämme parempi maailma olisi mahdollinen.
”Ehkä me tarvitsisimme uneksijaa tietämättä edes tarvitsevamme häntä… uneksijaa, harrasta hullua, yksinäistä, täysin yksin jäänyttä, ainoaa todellista kapinallista.” Näin kirjoitti noin kuusikymmentä vuotta sitten kirjailija Henry Miller. Unelmat voivat olla vallankumouksellisempia kuin poliittiset ideologiat; siksi ne ovatkin niin vaarallisia itsensä realisteiksi nimenneille.
Eräs potilaani kertoi minulle kerran, kuinka hän katseli viisi- tai kuusivuotiaana tyttösenä ihmeellisen kaunista lumipeitteistä puuta puutarhassa, kun hänen äitinsä, joka oli lähestynyt häntä takaapäin, läimäytti häntä yht’äkkiä niskaan ja huusi: ”Lakkaa haaveilemasta!” Potilaani muistikuva oli niin voimallinen, että hän kysyi minulta, näinkö minäkin sen.
”Lakkaa haaveilemasta!” on tyypillinen komento, jolla aikuiset lyövät kiilaa itsensä ja nuorten väliin. Unelmoiminen pelottaa monia aikuisia, sillä unelmat suojaavat epäilyksiltä ja epävarmuudelta. Ne merkitsevät vapautumista arjen rajoituksista, sellaisesta järjestyksestä, joka kahlitsee ajattelua. Monet aikuiset ovat pystyttäneet ympärilleen näennäistotuuksien vallituksen. Sellainen linnake saa heidät kuvittelemaan, että he ovat suojassa yllätyksiltä ja hallitsevat omaa elämäänsä. Mutta mitä on elämä ilman yllätyksiä? Varmuus on spontaaniuden ja uteliaisuuden vastakohta, se on este ihmisten väliselle yhteisyydelle ja mahdollisuudelle iloita uudesta, erilaisesta, tuntemattomasta. Varmuus merkitsee sanalla sanoen kaiken elävyyden loppua. Unelmat puolestaan juuri ovat avain elämän rikkauteen. Ne porautuvat piittaamattomuuden muurin läpi ja avaavat silmämme kaikille elämän tarjoamille mahdollisuuksille.
Amerikan intiaanit ymmärsivät tämän. He elivät siksi täyttä elämää – huolimatta aineellisesta niukkuudesta ja epävarmuudesta. He eivät halunneet viisaudessaan myöskään päästä eroon tästä epävarmuudesta. Näillä ihmisillä oli sitä, minkä me olemme nykyisin lähes tyystin menettäneet: tyyneyttä epävarmuudessa, varmuutta avuttomuudessa. Heidän vahvuutensa ei perustunut haavoittumattomuuteen vaan siihen, että he hyväksyivät kärsimyksen ja tuskan itsestään selväksi osaksi elämäänsä (palaan tähän vielä). Niillä nuorilla, jotka pystyvät yhä uneksimaan, on vielä tallella jotakin näistä voimavaroista. Menetys seuraa vasta myöhemmin, kun sopeutuminen sammuttaa unelmat.
Pascal Mercier kirjoittaa romaanissaan Yöjuna Lissaboniin: ”Kuinka paljon elämää heillä [nuorilla] onkaan vielä edessään; kuinka avoin heidän tulevaisuutensa onkaan; mitä kaikkea heille saattaakaan vielä tapahtua; mitä he voivatkaan vielä kokea.”
Vanhemmilla – niin kuin koko yhteiskunnalla – on kolme vaihtoehtoista tapaa asennoitua lastensa tulevaisuudennäkymiin: He voivat ensiksikin suhtautua rakastavasti lasten mahdollisuuksiin ja tukea niiden toteutumista kaikin voimin. Tai he voivat väärinkäyttää näitä mahdollisuuksia vahvistaakseen omia kuvitelmiaan hyvästä vanhemmuudesta. Kolmantena vaihtoehtona he saattavat pyrkiä tukahduttamaan lastensa elävyyden, koska eivät ole itse koskaan saaneet kokea mitään sen kaltaista ja kadehtivat sitä lapsiltaan ja joutuvat siksi murskaamaan sen.

Sodat ovat ihmisten aikaansaannosta

Sotia ja niiden syitä pohdittaessa tarkastellaan tavallisesti poliittisia, taloudellisia ja ideologisia näkökohtia. Sota on kuitenkin ennen muuta inhimillinen ongelma. Ihmisethän sotia käyvät ja toisiaan tappavat. Ihmiset käskevät tappamaan, ja ihmiset sallivat sen että tapetaan. Mikä siis saa ihmiset tekemään toisilleen väkivaltaa? Mikä saa sotilaat tottelemaan kaikkein mielettömimpiäkin käskyjä? Mikä saa poliitikon lähettämään tuhannet kuolemaan ja uskottelemaan lisäksi itselleen ja muille, että niin tehtäessä toimitaan hyvän puolesta? Ja mikä saa itseään vapaina ja demokraattisina pitävät kansalaiset alistumaan tuollaisen murhanhimoisen poliitikon johdettaviksi ja kunnioittamaan tätä pelastajana ja vahvana johtajana? Aivan erityisesti minua kiinnostaa kysymys siitä, miksi tässä ei vaikuta se, mikä liittää meidät ihmiset toisiimme ja toimii meillä kaikilla ikään kuin ehkäisymekanismina tappamista vastaan, nimittäin myötätunto.
Kuulun itse sukupolveen, joka varttui kansallissosialismin ja toisen maailmansodan varjossa. Perheemme joutui pakenemaan Saksasta vuonna 1936. Muutimme sitten Puolan ja Tanskan kautta Yhdysvaltioihin. Yhdysvalloista tuli minulle vapauden maa, joka tarjosi meille ja monille tuhansille muille perheille mahdollisuuden päästä uuden elämän alkuun. Olen elänyt tuossa maassa yli neljäkymmentä vuotta. Minua hätkähdytti sitäkin enemmän, kun Yhdysvallat alkoi muutama vuosi sitten rajoittaa sisäpolitiikassaan ihmisoikeuksia ja muuttua ulkopoliittisesti sotaisaksi imperiumiksi. Moni asia alkoi tuntua minusta hirvittävän menneisyyden toistolta. Runoilija Hans Krieger on ehkä oikeassa kirjoittaessaan:

Valheellisempi vielä
tiesimme sen jo kauan sitten
mutta toivoimme yhä ja kuljimme harhaan
valheellisempi vielä kuin vanha
tämä uusi maailma
varjomaailma
varjoton maailma
Euroopan suosta
pulpahtanut piinkova paalu

Ja kun unelma
uudenlaisesta maailmasta
jauhautui pelkäksi purukumiksi
vankihäkeiksi
ensi-iskun taktiikaksi
julma jättiläissydän
tahtoi yhä pelkkää hyvää
pulppusi aina vain
veristä hyvyyttään
eikä saanut toivosta kyllikseen.

Ihmiset kannattavat intohimoisesti politiikkaa, joka alistaa kokonaisia kansoja valtaansa demokratisoinnin nimissä. Sota kansallisen voiman ja haavoittumattomuuden ilmentäjänä verhoaa heidän alemmuudentunteensa ja antaa heille harhakuvan vahvuudesta, jota heiltä itseltään puuttuu.
Se mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu, tuo mieleeni irlantilaisrunoilija William Butler Yeatsin apokalyptisen runon ”Toinen tuleminen”, joka on kirjoitettu pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen:

Keskus on pettänyt,
läsnä on hajaannus;
anarkia on kohdannut
maailmaa,
verenhämyinen vuoksi nousee,
ja kaikkialla
on hukkuva seremoniallinen
viattomuus,
parhailta puuttuu usko,
ja pahimmissa
on intohimoinen intensiivisyys.

Sodat ovat viime kädessä mahdollisia vain niiden ihmisten suostumuksella, jotka ovat niissä osallisina – joko aktiivisesti toimien tai ne passiivisesti hyväksyen. Näiden ihmisten osallisuudessa tappamiseen ja tuhoamiseen on luonnollisesti eroja. Kirjassani Haluan maailman ilman sotaa osoitan, että heillä kaikilla on jotakin oleellisella tavalla yhteistä: he kieltävät tuskan, joka juontuu heidän varhaislapsuutensa aikaisesta tukahduttamisesta ja liittyy toisen ihmisen kärsimykseen ja kipuun eläytymiseen. Lapsi joutui eristämään tuon tuskan elämysmaailmastaan pysyäkseen hengissä. Kirjassani perustelen ja osoitan sen lähtökohdat, sillä siitä löytyy viime kädessä vastaus kysymykseen, mitä meistä itse kukin voisi tehdä, jotta maailmasta tulisi nykyistä rauhanomaisempi.

Arno Gruen