Edessäni istuu rauhantyön konkari Kirsti Era, jonka kanssa olemme saaneet aikaan kriittisen keskustelun rauhanliikkeen tulevaisuudesta. Tv-viihteen tyhmentäessä ihmisiä ja yhteiskunnan militarisoituessa rauhanaktivistikaan ei saa jäädä aseettomaksi, mutta aseet on syytä valita viisaasti.
Kirsti Era, joka työskentelee Joensuun yliopistossa venäjän kielen opettajana, oli Rauhanpuolustajien aktiivijäsen jo 1970-luvulla. Hän toimi 1970–80-lukujen taitteessa Rauhanpuolustajien piirisihteerinä Jyväskylässä, aikana, jolloin ydinsodan uhka ja ydinaseiden vastustus vetivät suuria ihmisjoukkoja rauhantyön pariin. Tuolloin yhteistyö eri alojen järjestöjen kanssa oli rikasta, ydinsodan pelko yhdisti hyvinkin eri tavalla ajattelevia ihmisiä. Sittemmin Era on muuttanut asumaan Pielisen rannalle Juukaan, ja hänen ”rauhantyöyhteisönsä” on Joensuun rauhanryhmä.
Kirsti Era kiinnostui rauhantyöstä jo opiskeluaikanaan Jyväskylässä, ja se on siitä lähtien ollut osa hänen elämäänsä. Aktivismin muodot ovat vaihdelleet elämäntilanteiden mukaan, mutta rauhan, solidaarisuuden ja antimilitarismin kysymykset ovat askarruttaneet Eran mieltä aina. Jutellessamme juuri sanat militarismi ja antimilitaristinen toistuvat hänen puheessaan, ne siis lienevät Eralle erityisen merkityksellisiä?
”Yhteiskunnassa ja kouluissa toteutetaan militaristista kasvatusta. Ei kukaan rauhanaktiivi voi sitä hyväksyä, enkä voi hyväksyä sitä opettajana. Minusta asia on niin tärkeä, että tutkijoita ja muita kirjoittajia pitäisi saada kirjoittamaan aiheesta ja ottamaan siihen kantaa. Se olisi tehtävä näkyväksi.”
Joensuun rauhanryhmä viritteli viime vuonna antimilitaristista itsenäisyyspäivän iltatapahtumaa, mutta tilaisuus jäi vähän harjoitteluksi. Nyt, Suomen itsenäisyyden 90-vuotisjuhlavuonna, joensuulaiset ovat suunnitelleet panostavansa juhlaan enemmän. Yhteistyökumppaniksi on kaavailtu muun muassa Vasemmistonuoria. Illan teema voisi Eran mukaan olla ”ei sotimalla vaan sopimalla”.
Pulut MySpaceen?
Rauhanryhmä perustettiin vuonna 2001. Siinä on alusta asti toiminut aktiiveja useilta eri tahoilta. Ryhmien vakituisista jäsenistä kolmannes on hollantilaisia maahanmuuttajia. Rauhanpuolustajien lisäksi joukossa on naistutkimuksen opiskelijoita Joensuun yliopistosta, sekä väkeä muun muassa Antifasta ja anarkisteista. Todella aktiivisten määrä on nykyään pieni, mutta ryhmän järjestämiin tilaisuuksiin tulee yleensä silti kiitettävästi väkeä. Se kielii siitä, että tilausta rauhantyölle on.
”Tietenkin rauhantyötä tarvitaan, mutta eihän se koskaan ole ollut kovin kiinnostavaa”, toteaa Kirsti Era. ”Pitkäjänteinen rauhantyö vaatii aitoa kiinnostusta ja perehtymistä eri asioihin, ja niitä asioita on paljon. Suurikaan julkisuus – esimerkiksi ydinaseiden uhka 80-luvulla tai Irakin sodan aiheuttama valtava vastustus vuonna 2003 – ei takaa jatkuvaa rauhantyötä. On helpompi sitoutua lahjoittamaan jokin summa kuukaudessa vaikkapa Amnestylle, kuin tulla mukaan rauhanliikkeeseen, jossa sielläkin tehdään työtä ihmisoikeuksien eteen.”
Opiskelijat on menneinä vuosina mielletty kansalaisaktivismin ja myös rauhanliikkeen näkyväksi ja tekeväksi voimavaraksi. Mutta ovatko he sitä yhä?
”Opiskelijoista vain pieni osa toimii nykyisin rauhanliikkeessä, ja mukana olevat ovat yhä nuorempia, peruskoululaisia ja lukiolaisia”, toteaa Era. ”Yksi syy on varmasti koulun yhä kasvava kilpailuhenkisyys. Opiskelijoillakin aika on kortilla, eikä vähäistä vapaa-aikaa haluta käyttää aktivismiin, vaan esimerkiksi tv:n katseluun. Oma opiskeluaikani 70-luvulla oli toisenlaista ja olihan joukkotiedotuskin moniarvoisempaa.”
Joensuulaiset ovat vuodesta 2002 lähtien talkoovoimin yhdessä Oulun Rauhantoimikunnan kanssa järjestäneet Varparannan rauhanakatemian. Heinäkuun lopun viikonlopputapahtuman alustajiksi on aina saatu vankkoja asiantuntijoita, eikä osanottajamääriäkään voi suuremmin moittia. Mutta yhtä voi: ”Nuoria kaivataan lisää. Tänä kesänä 18-vuotias poikani Heikki oli mukana, ja vaikka hän arvosti rauhanakatemian sisällöllistä antia, olisi hän toki toivonut tapaavansa ikätovereitaan.”
Nuorten aktivoiminen mukaan toimintaan on ollut haaste Rauhanpuolustajillekin jo vuosia. Nuorten puute kuihduttaa rauhanliikettä, kun paljon nähneillä ja kokeneilla konkareilla ei ole ketään jolle tietonsa ja taitonsa perinnöksi jättää. Heikki oli kritisoinut rauhanjärjestöjen tapaa tiedottaa ja näkyä. ”Hän sanoi etteivät sanomalehdet ja julisteet tavoita nuoria. Meidän on löydettävä uusia tapoja välittää tietoa ja motivoida rauhanasioista kiinnostuneita nuoria ryhtymään tekoihin.”
Ehkä Facebook- ja MySpace-sivustot sekä irc-galleriat voisivat toimia uutena väylänä?
”Mikä ettei”, nyökkää Kirsti Era. ”Lisäksi Wikipedia, koska sitä niin paljon käytetään lähdemateriaalin etsimiseen. Laitetaan sinne Rauhanpuolustajista ja sodan ja kansainvälisen oikeudenmukaisuuden kysymyksistä faktista tietoa. Tarvittaisiin rauhan asialla olevia Wikipedian päivittäjä. Tämä koskee esimerkiksi 1939–41 sotien taustoja ja tapahtumia. Niitä käsitellään nykyisin julkisuudessa erittäin epäkriittisesti.”
Ei rahaa sekä pyssyihin että leipään
Ryhdymme puhumaan Natosta, koska se jos mikä on aihe joka tärkeydestään huolimatta saattaa vaivuttaa kuulijan turtumukseen. Uutta väriä Nato-keskusteluun on kaivattu, ja Kirsi Eralla onkin heittää kehiin pari tuoretta ideaa.
”Nato-kampanjan myötä on heräteltävä äitejä”, ehdottaa Era. Niin, kaikki Nato-joukkojen mukana taisteluihin lähtevät ovat jonkun äidin poikia ja tyttöjä. Jos äidit saataisiin vankemmin vastustamaan Suomen Nato-jäsenyyttä, hallituksen kaahausta Natoon voitaisiin ehkä hidastaa.
”Olemme Joensuussa ajatelleet räväkkää, turnajaistyyppistä keskustelutilaisuutta, jossa eri näkemykset ottavat reilusti yhteen.”
Ettei vain pönötetä pöydän takana lukkiutuneina luutuneisiin asenteisiin, vaan annetaan palaa?
”Juuri niin. Esiin nostetaan äidit ja keskustelun värikkyys!”
Utelen Kirsti Eralta kahta akuuteinta sodan ja rauhan asioihin liittyvää pelkoa tällä hetkellä. Pitkän miettimisen jälkeen Era mainitsee pelkäävänsä, että USA lopulta hyökkää Iraniin ja että tuon alueen räjähdys saa aikaan maailmansodan. Hän on huolissaan myös sotimisen ja asevarustelun vaikutuksista ympäristöön, esimerkiksi köyhdytetyn uraanin vaikutuksista luontoon ja ihmisiin. ”Ja harva tulee ajatelleeksi aseteollisuuden merkitystä ilmastonmuutoksessa. Tuo teollisuudenhaara käyttää hirvittävän paljon energiaa. Sille olisi käyttöä muuallakin. Mutta eipä sitä kuule kyseenalaistettavan.”
Entä Eran toiveet tulevaisuudelle?
”Toivon toisenlaista joukkotiedotusta, jota ei tehdä rahan ja hallitusten välisen pyhän yhteyden ehdoilla. Toivoisin myös voivani havahduttaa opettajat näkemään koulun militarismin ja siellä olevan sotapropagandan, motivoida heitä rauhankasvatukseen. Lisäksi – ja tämä nyt on vähän vitsinä heitetty – toivon että tv:n tekniset menisivät puoleksi vuodeksi lakkoon! Kaikki se sisällötön saippuaoopperahömppä ja viihdevisailu, puhumattakaan kilpaurheilusta, niillä tyhmennetään ja passivoidaan ihmisiä. Se on todellisuuspakoista, ja kilpaurheiluun liittyy vielä sen käyttäminen nationalismin lietsomisessa. Ja kaiken takana ovat todella isot taloudelliset motiivit. Muistan Heikki-poikani pienenä nähneen tv:stä kilpajuoksua. Aikansa katseltuaan hän kysyi: ’Minne ne on menossa?’ Minusta se on hirveän hyvä ja ytimeen osuva kysymys!”
Teksti ja kuva Anu Harju
