Helsingin yliopiston Attac järjesti 9.1. keskustelutilaisuuden suomalaisen ulkopolitiikan tilasta. Puhujina olivat kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki, kansanedustaja Heidi Hautala sekä Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield. Tässä poimintoja heidän puheenvuoroistaan.
Heikki Patomäki:
Kylmästä sodasta ei ole pitkä aika. Silloin ulkopolitiikka oli turvallisuuspolitiikan alakategoria. Nykyään tilanne on toinen. Määrääviä tekijöitä ovat globalisaatio ja EU:n toiminta. Mitään suvereenia, itsenäistä ulkopolitiikkaa harjoittavaa Suomea ei enää ole. Koko ajatus siitä, että meillä on ulkopolitiikka, vaatii selkeän jaottelun sisä- ja ulkopuoleen.
Voidaan ajatella, että poliittinen yhteisö on riippumaton maailmasta jossa se elää ja pystyy itse määräämään omasta kohtalostaan. Myös demokratian idea ja perusperiaate on, että poliittiset yhteisöt ovat jakautuneet alueisiin, joiden sisä- ja ulkopolitiikan raja on selkeä ja yksinkertainen. Kaikki olennaisimmat asiat tapahtuvat sisäpuolella. Ulkomaailma on ikään kuin anarkian tilassa eikä siellä ole poliittista yhteisöä.
Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, se liittyi osaksi laajempaa poliittista yhteisöä. EU on yhteisö, jolla on yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, yhteinen raha ja monia kansallisen poliittisen yhteisön symbolisia piirteitä.
Kaikki, mitä Suomi tekee suhteessa muuhun maailmaan tapahtuu enenevässä määrin Euroopan unionin kautta. Jos ajatellaan kiistaa presidentin valtaoikeuksien suhteesta pääministerin ja hallituksen valtaoikeuksiin on olennaista miettiä mitkä ovat ne asiat, jotka täytyy hoitaa Euroopan unionin kautta.
Suomen suhde Venäjään on ydinkysymys. Kaikki mitä Suomi tekee suhteessa Venäjään tapahtuu myös Euroopan unionin kautta. Suomella on yhtä vähän pelivaraa kuin jollakin provinssilla suhteessa naapuriimme. Monessa mielessä sisä- ja ulkopolitiikan välinen raja on kyseenalainen. Itsenäistä ulkopolitiikkaa ei tässä mielessä välttämättä ole.
Missä määrin Euroopan unioni on jonkinasteinen turvallisuusyhteisö? Sanan merkitys on usein harhaanjohtava ja monimielinen. Se tarkoittaa kahta eri asiaa. Suomalaisissa ulkopoliittisissa doktriineissa se tarkoittaa tänä päivänä usein samaa kuin puolustusliitto. Yleensä sillä viitataan kuitenkin siihen, että EU on ratkaissut turvallisuusongelmansa sisältä käsin. Hobbesilainen anarkia tai kuvitelma siitä, että muut voivat uhata väkivallalla toista Euroopan unionin jäsenvaltiota tuntuvat perusteettomilta. EU on moniarvoinen turvallisuusyhteisö siinä mielessä, että Saksa ja Ranska eivat ole enää aseellisia uhkia toisilleen.
Ei voida kuvitella sellaista tilannetta, missä poliittinen yhteisö ei säilyisi, jos joku sen jäsenvaltioista on uhattuna ulkopuolelta joko sotilaallisen voiman tai iskun kautta, niin että muut eivät tekisi yhtään mitään. Myös tässä mielessä EU on poliittinen yhteisö.
Olennainen kysymys ulkopolitiikkaamme ajatellen on määritellä Euroopan unionin ulkopuoli. EU:lla on poliittisessa mielessä ulkopuoli, jota kohti se suuntautuu. Tämä on pieni osa globaalia kokonaisuutta. 400 miljoonaa eurokansalaista muodostavat vain viisi prosenttia maailman väestöstä. Minkälaista globaalisen hallinnon uudistamispolitiikkaa Euroopan unioni ajaa ja minkälainen osuus Suomella on tämän kokonaisuuden muodollisesti suvereenina jäsenenä? Mikä on Suomen poliittinen pelitila? Mitä asioita voidaan ja mitä pitäisi tehdä?
Maapallon tulevaisuus on kiinni ihmisen ratkaisuista itse kehittämänsä teknologian suhteen, suhteessa luontoon ja suhteessa toisiin ihmisiin. Miten ihmiskunta järjestää poliittiset perusperiaatteensa? Pitkällä aikavälillä tulisi rakentaa globaali turvallisuusyhteisö eli luoda sellaisia poliittisia tiloja, jossa eri toimijat voivat kamppailla rauhanomaisesti muutosten puolesta ratkaistessaan poliittisia tai sosiaalisia konflikteja.
Maailmassa tulee aina olemaan konflikteja, jotka pitää ratkaista. Jos näille ratkaisuille on olemassa institutionalisoidut puitteet, voidaan käyttää termiä turvallisuusyhteisö. Tällaisten instituutioiden rakentaminen on demokratisaatiota. Tässä on nähtävä myös yhteys taloudellisten ja poliittisten tekijöiden välillä. Eriarvoisuuden lisääntyminen, talouskasvun hiipuminen tai taloudelliset kriisit ovat olennaisesti myös turvallisuuskysymyksiä.
Tällä hetkellä EU tuntuu tavoittelevan globaalia politiikkaa, joka ei pyri ratkaisemaan edellämainittuja ongelmia. EU ajaa monessa mielessä uusliberaalia politiikkaa, joka on lisännyt eriarvoisuutta ja vähentänyt talouskasvua maailmassa. Vaikka EU on Yhdysvaltoja ekologisempi toimija, on tässäkin suhteessa paljon toivomisen varaa.
Heidi Hautala:
Turvallisuus on edelleen kansainvälisen ja sisäpolititiikan kattokäsite. Edesmennyt Matti Wuori huomautti, että turvallisuudesta on tullut ylimmäinen perusoikeus, jolle alistetaan hyvin monia muita perusoikeuksia. Monet valtiosääntöoppineet vastustivat ankarasti hänen näkemystään. Turvallisuuden asemaa korostaa myös kansainvälisen terrorisminvastaisen sodan oikeuttaminen. Siis sekä ulko- että sisäpolitiikka on alistettu turvallisuuskäsitteen alle.
Maailmassa ei ole enää mahdollista erottaa ulko- ja sisäpolitiikkaa. Viimeisin esimerkki kotimaisesta sopeutumisestamme tähän tosiasiaan oli se, että sisäministeristä on tulossa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan jäsen, jota johtaa tasavallan presidentti. Presidenttihän johtaa ulkopolitiikkaa yhteistyössä valtioneuvoston kanssa.
En näe tässä mitään institutionaalista ulospääsytietä, ellemme hyväksy sitä, että ulko- ja sisäpolitiikan välinen raja on lopullisesti kadonnut. Max Jakobson kirjoitti 1982 kuuluisan kirjan Veteen piirretty viiva, ja sillä oli oma merkityksensä Suomen silloisessa puolueettomuuspolitiikassa.
Ei tarvitse hakea kovinkaan kaukaa esimerkkejä siitä, millaisia päätöksiä uuden turvallisuuspolitiikan nojalla tehdään. Yksi on kansalaisiin ulottuvan jatkuvan valvonnan lisääntyminen. EU:n ministeriö päätti neljän vuoden jahkailun jälkeen teletunnistetietojen tallentamisesta vakavien kansainvälisten rikosten ja terrorismirikosten selvittämisen yhteydessä. Aloite juontaa juurensa syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkimaininkeihin. Tietyt perusoikeudet, kuten yksityisyyden suoja, on vahvasti sivuutettu. Tallettettujen tietojen mahdollinen rikollinen käyttö on mielestäni aivan ilmeistä.
Ulkopolitiikasta puhuminen tuntuu kaiken edellä mainitun perusteella epätarkoituksenmukaiselta. Euroopan unionin politiikan sisältö ei vastaa niitä tarpeita, joita itse haluaisin sille asettaa. EU:n päätöksentekomekanismit eivät ole vieläkään kehittyneet kovinkaan avoimiksi tai demokraattisiksi, mutta ne eivät ole sitä myöskään kansallisvaltioiden sisällä.
Ulkopolitiikan avoimuuden puute on ongelma kaikilla tahoilla. Politiikan päätöksenteko on ollut historiallisesti Suomessa jopa presidentin yksinoikeutta, joskin siitä on tultu jo aika kauas. Jännitteet eri politiikan alueiden välillä ulottuvat Euroopan unionista Suomeenkin aina ulkoministeriön eri osastojen välisiksi.
Kehityspolitiikka ja -yhteistyö ovat viime vuosina tulleet voimakkaammin erääksi avainalueeksi. Kauppapolitiikka on saanut hiukan jopa sopeutua tähän tilanteeseen. Suomi on kuitenkin tukenut EU:n tavoitteita Maailman kauppajärjestössä, jossa on lähdetty melko ankarista markkinoiden avaamisvaatimuksista kehitysmaille.
Kun toimintaympäristö on muuttunut ja paradigma on vasta tulossa perässä, korostuu puhe kansainvälisistä kahdenkeskisistä suhteista. Puhutaan siitä miten tärkeää on, että Suomen presidentti oikaisee Yhdysvaltain presidentin solmiota ja tapaa Venäjän presidenttiä mukavissa merkeissä. Tämä on mielenkiintoista inhimillisestä näkökulmasta, ja siinä korostuu näkemys, että asioita hoidetaan ikään kuin valtionpäämiesten kesken.
Tulee kuitenkin muistaa, että uudet toimijat ovat muuttaneet tilanteen. Muun muassa kansalaisjärjestöt ovat pystyneet vaikuttamaan kauppaneuvotteluihin ja tällaiset uudet toimijat ovat yllättäneet niitä, joilla on viimeinen päätösvalta. Pitäisi miettiä, miten uusille toimijoille tehdään tilaa päätöksenteossa.
Suomessa on ollut hyvä perinne, että YK:n valtuuskuntiin kuuluu kansalaisjärjestöjen ja muiden etujärjestöjen edustajia. Olisiko tämä yksi tapa, jolla ulkopolitiikan instituutiot voisivat tehdä tilaa uusille toimijoille?
Voisimme pohtia erilaisia prosesseja ja väyliä kohti globaalia demokratiaa. En tosin usko, että se onnistuisi pelkästään instituutioita muokkaamalla. Se tarkoittaa, että luodaan uutta julkista tilaa, uusia foorumeita, jotka vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen. Valtaa on otettavissa, vaikka ei olisikaan kansanedustaja tai ministeri.
Suomen ulkoministeriö on käynnistänyt tutkimusta siitä, onko eettinen ulkopolitiikka mahdollista. Se on kiitettävä pyrkimys. Saksan uusi liittokansleri Angela Merkel valmistautui ensimmäiselle Valkoisen talon vierailulleen aikoen puhua presidentti Bushin kanssa myös terrorisminvastaisen sodan varjopuolista. Euroopassa on puhuttu paljon CIA:n salaisista pidätyskeskuksista ja vankienkuljetuslennoista. Merkel sanoi olevansa myös hyvin huolissaan Venäjän kansalaisyhteiskunnan tilasta. Tämä voisi olla pieni edistysaskel eettisen ulkopolitiikan suuntaan.
Voidaan sanoa, että Suomi on se pieni maa, jonka tulee pelätä suurvaltoja ja nukkuvaa karhua. Päästäksemme eroon tästä tarvitsemme vireän, kriittisen ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan, joka pakottaa toimivaltaa omaavat johtajat ottamaan esille vaikeitakin asioita. On vaikea uskoa, että sillä tehtäisiin tyhjiksi kaupalliset suhteemme.
Kiinan ihmisoikeuksiin pitää puuttua. Haaste on otettava vastaan. Tavoitteena olisi reilujen pelisääntöjen maailma, jossa säännöt koskisivat niin Nokiaa kuin muitakin yrityksiä. Kukaan ei saisi hyötyä erityistalousalueista, olemattomasta työsuojelusta tai ympäristönsuojelusäännösten välttämisestä kolmansissa maissa.
Antti Blåfield:
Minulla on taloustoimittajan tausta, mikä on näkökulmani tähän keskusteluun. Toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut 60 vuotta. Niall Ferguson kirjoitti viime syksynä Foreign Affair -lehdessä artikkelin, jossa hän historioitsijana kiinnitti huomiota siihen, miten paljon tämän vuosisadan ja 1900-luvun alulla on yhteisiä piirteitä. Ferguson kiinnitti huomiota muun muassa kansainväliseen terrorismiin ja suurten kauppavaltojen kasvavaan kilpailuun. Nämä seikat toivat mieleeni banaalin kysymyksen siitä, miten paljon kauppa toimii rauhan välineenä?
Miten paljon ensimmäisen maailmansodan syntyä selittää muiden tekijöiden ohella suurten imperiumien kilpajuoksu kaupallisista eduista ja siirtomaiden hyödyntämisestä. Tätä seurasi protektionismi ja rajojen kiinni vetäminen. Ennen toista maailmansotaa Ranskan ja Saksan välillä ei juuri harjoitettu kauppaa.
Miten paljon kaupan vapautuminen ja laajentuminen on omiaan edistämään jatkossakin maailmansodan välttämistä? Kuten Patomäki sanoi, sotia me emme voi välttää. Mutta miten paljon WTO:ta voidaan kehittää niin, että meillä olisi järjestelmä, joka etenisi kohti vapaampaa kauppaa, mutta samalla rakentaisi kaupan sääntöjä siten, että prosessi olisi hallittu ja sisältäisi erilaisia suojalausekkeita ja -menetelmiä sekä sääntöjä?
Olin Hong Kongissa seuraamassa kansainvälistä ministerikokousta. Toimittajina emme päässeet ollenkaan itse kokouspaikalle. Valtava kongressikeskus oli jaettu kahtia. Välissä olivat konepistoolimiehet, delegaatit olivat toisella, kansalaisjärjestöt sekä media toisella puolella. Pystyimme seuraamaan vain suurten kauppamahtien julkisuuspeliä, jossa ne esittelivät asiaansa median kautta.
Pelin henkeen tuntui kuuluvan ahdistus siitä, että kaikki pysähtyy. Liike, joka alkoi 1940-luvun lopulta vapaakauppakierroksina on laajentunut koko ajan suuremmaksi kehäksi eikä sen dynamiikka enää riitä. Vastus ja vaikeudet ovat liian suuria ja edut liian ristiriitaisia.
Tapahtuuko tällaisen pysähdyksen jälkeen jotain maailmanpolitiikan dynamiikassa? Se saattaa vetää valtioita sisäänpäin ja kasvattaa uudella tavalla kilpailevia kauppamahteja. Tämä veisi maailmaa kohti jotain sellaista helvettiä, joka toistui jo kaksi kertaa viime vuosisadalla.
Hong Kongissa oli mukana 33-jäseninen Suomen valtuuskunta, jonka lähettäminen kokoukseen oli verrattain kallista. Mikä tämän delegaation merkitys oli? Kun tapasin näitä korkeita virkamiehiä ja korkean tason asiantuntijoita, he vaikuttivat turhautuneilta ollessaan kokouksessa vailla merkitystä ja tehtävää.
Kaiken olennaisen neuvotteluprosessissa teki EU-komissio, eikä edes puheenjohtajavaltio ollut mukana. Suomen rooli oli osallistua vain ministerineuvoston kokouksiin, joita pidettiin sentään muutama tuon viikon aikana. Tätä varten oli siis 33 ihmistä taustoittamassa kahta ministeriä, jotka pääsivät ministerineuvostossa kertomaan Suomen kannan. Suomen panos jäi pieneksi. Kulloinkin kyseessä olevan ministerin kyky argumentoida, ymmärtää ja kommunikoida tuollaisessa tilanteessa nousee arvoon arvaamattomaan.
Mikä Suomen kaltaisen valtion rooli on tällaisessa kontekstissa? Vielä 1860-luvulla Suomessa merkittävä osa väestöstä kuoli nälkään. Mikä teki Suomesta 50 vuodessa sellaisen valtion, joka pystyi nousemaan 1900-luvun globalisaatiokehityksen suurten voittajien joukkoon? Miksi kylmä, pohjoinen, syrjäinen Venäjän pieni provinssi onnistui?
Voimmeko jakaa tätä kokemusta niiden maiden kanssa, jotka Hong Kongissa pyrkivät mukaan maailman mahtavimpien maiden sirkukseen? Mitä sanottavaa meillä on Kamerunille, jossa on 17 miljoonaa ihmistä ja kaksisataa eri murretta, joiden puhujista valtaosa ei ymmärrä toisiaan? Kamerun on joutunut sellaiseen nöyryyttävään tilanteeseen, jossa pääkielet ovat englanti ja ranska. Mitä me miettisimme, jos pääkielemme olisivat ruotsi ja venäjä?
Suomen kehitystarinan analysoinnissa on paljon opittavaa. Tästä on tehty tutkimusta Maailmanpankin toimeksiannosta. Yksi keskeinen havainto oli, että Suomi oli aikanaan erittäin konfliktiherkkä ja voimakkaasti kahtia jakautunut kansakunta. Olemme kokeneet yhden Euroopan lähihistorian verisimmistä sisällissodista. Tämän seurauksena heräsi kuitenkin aktiivinen halu eturistiriitojen hallintaan. Se eteni aluksi hyvin pienin ja vaatimattomin askelin, mutta määrätietoisemmin toisen maailmansodan jälkeen.
Tämä on yksi asia, jota voimme viedä ulkomaille. Toinen on tietenkin koulutuksen merkitys ja kolmas maanomistusolot. Suomi ei olisi Suomi ellei metsäomaisuuden jakautuminen olisi ollut niin laajaa kun se oli. Meillä suuryhtiöitä estettiin ostamasta metsää. Metsä oli viljelijöiden hallussa ja tätä kautta syntyi merkittävää vaurautta talonpoikaiseenkin yhteiskuntaluokkaan.
Timo Kalevi Forss
