Miltähän tuntuisi, jos tiedotusvälineet järjestelmällisesti rupeaisivat sotilaitten sijasta puhumaan miessotilaista? Jos ei puhuttaisikaan Yhdysvaltojen joukkojen hyökkäyksestä Afganistaniin vaan Yhdysvaltojen miesjoukkojen hyökkäyksestä? Eikä puhuttaisi muslimeista vaan miesmuslimeista.
Kyselin tätä perheen miesjäseneltä television ääressä. Oli taas menossa uutiset, maailmantilanteen takia inhottavan jokapäiväiseksi käynyt ”vihan hetki”, kuten George Orwellia mukaillen voisi sanoa.
Mies ei innostunut aiheesta.
Jos sotilaat olisivat naisia, niitä myös sanottaisiin naissotilaiksi, yritin vielä.
Niin kuin miespuolinen kirjailijakin on vain kirjailija eikä mieskirjailija. Mutta naispuolinen kirjailija on aina naiskirjailija, jatkoin itsepintaisesti.
Yhm.
Uutiskuvissa Pakistanin mellakoista ei näy yhtään ainutta naista. Kuitenkaan ei sanota, että talebaneja kannattavat miehet mellakoivat vaan puhutaan vain talebanien kannattajista.
Yhm.
Jos siellä naiset riehuisivat, kyllä sanottaisiin, että musliminaiset mellakoivat.
Yhm.
Kun keskustelua ei syntynyt, jatkoin puntarointiani päänsisäisesti. Uutislähetykset ovat aina mieskeskeisiä. Niiden tärkeimmät aiheet ovat sota ja raha, ja molempia teemoja kuvittamassa ovat lähes aina miehet: miessotilaiden armeijat ja ne toiset armeijat, jotka koostuvat keski-ikäisistä pukumiehistä, menossa neuvotteluun, tulossa neuvottelusta, antamassa lausuntoja tärkeistä maailmanpoliittisista kysymyksistä, jotka aina ovat myös talouspoliittisia kysymyksiä.
Kun maailma kriisiytyy, niin kuin se nyt on kriisiytynyt, tuntuu kuin naiset olisi kerta kaikkiaan lakaistu näkyvistä tiedotusvälineissä, paitsi tietysti niiltä sivuilta ja niistä ohjelmista, joissa he esiintyvät miesten vaimoina ja hempukoina, sukupuoliolentoina, äiteinä. Ja näkeehän heitä sentään toimittajina. Mutta kuinka usein asiantuntijahaastateltavana näinä vihan päivinä, näistä vihan asioista? Nainen saa kyllä kysyä, mutta ei vastata.
Mies ei ole sukupuoli, ei idässä eikä lännessä. Nainen on aina.
Itsellenikin yllätykseksi viimeaikaiset maailmantapahtumat ovat kärjistäneet sukupuolitietoisuuttani. Ehkä sen ovat aiheuttaneet juuri nuo televisioruudusta monta kertaa päivässä päälle vyöryvät miesjoukot, joita ei koskaan sanota miehiksi. Tiedotusvälineet peilaavat sukupuolijakaumaa suorastaan pahaa tekevän tarkasti, tosin tarkoittamattaan, rajaamalla naiset ikään kuin kuvan ulkopuolelle.
Kun naiset pääsevät ruutuun, he ovat ”toisia”, ja juuri toiseuttaan he ruudussa edustavat.
Tämä näkyi muutama viikko sitten nähdystä erinomaisesta tv-dokumentista, joka oli tehty ennen New Yorkin terrori-iskuja. Se käsitteli Afganistanin naisia, mutta tuli antaneeksi tuosta maasta ja talebanien hirmuhallinnosta muutenkin ehkä parhaan kuvan, mitä viime aikoina yleensä on nähty. Toimittaja oli afgaanisyntyinen, Englannissa asuva nainen. Hän halusi nähdä paratiisimaiset paikat, joita hänen isänsä oli hänelle aina ylistänyt.
Hän näki jotain aivan muuta.
Mikä yhteys Afganistanin naisten orjuutetulla asemalla on muslimimiesten harjoittamaan terrorismiin?
Ainakin minun aivoissani alkoi tapahtua kytkentöjä, kun katsoin tuota hyvin henkilökohtaisesti ja hyvin selkeästi naisnäkökulmasta tehtyä ohjelmaa.
Kysymys ei ole vain siitä, että naisia sorretaan, että heidät pakotetaan pukeutumaan burkhaan, tuohon ristikkoikkunalla varustettuun henkilökohtaiseen vankilaan, joka tekee heidät sulkapallon näköisiksi, kuten hieman karkeasti on sanottu. Kysymys ei ole vain siitä, että heiltä kielletään koulunkäynti, terveydenhoito, opiskelu, että heiltä on riistetty kaikki ihmisoikeudet. Hirveät kuvat Kabulin kaduilta, asunnoista ja sairaaloista todistavat, että infrastruktuuri hajoaa, kun naiset suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Naiset eivät saa hoitaa sairaita sairaaloissa, opettaa lapsia kouluissa, siivota paikkoja kotien ulkopuolella, myydä kaupoissa, toimia pankeissa, eivät hoitaa mitään niitä kodin ulkopuolisia tehtäviä, joita naiset kaikkialla maailmassa järjestelmästä riippumatta ovat vuosikymmeniä hoitaneet.
Ei se sitä merkitse, että miehet ottaisivat hoitaakseen nämä naisilta viemänsä tehtävät.
Niitä ei ota hoitaakseen kukaan.
Niinpä niitä ei sitten tehdä.
Kuvat kabulilaisesta rappiosta todistivat järkyttävästi, miten tärkeitä ovat juuri ne tavalliset, pienet, vaatimattomat, jokapäiväiset, ikään kuin itsestään selvät työt, joita pääasiassa naiset hoitavat. Kun ne jätetään tekemättä, mistään ei tule mitään. Kun arki ei toimi, mikään ei toimi.
Kovin monia mutkia ei ajatuksen tarvitse juosta päätyäkseen siihen, että tämä tosiasia pätee kautta maailman. Muutaman viikon totaalinen naisten lakko esimerkiksi Suomessa aiheuttaisi katastrofin, jonka jälkien korjaamiseen menisi kauan. Ilman ihmisuhreja tuskin selvittäisiin.
Miesten terroriteot ja miesten harjoittama naisten sorto kumpuavat samasta lähteestä. Eivät ne ole eri asioita. Terrorismikulttuuria ei voisi syntyä yhteiskunnassa, jossa naiset voivat olla aidosti osallisia ja oikesti vaikuttaa.
Eikö ole totta, mies?
Yhm. Joo.

(2001)
Tuula-Liina Varis: Ihmisen paikka – kirjoituksia 2000-luvulta. WSOY 2006.

Kuva Essi Rajamäki