Lipsahtiko jalkamme Afganistanin sudenkuoppaan?

Suomen ulkopolitiikka on toisen maailmansodan jälkeen ollut korostetun varovaista. On vältetty sekaantumasta suurvaltojen välisiin konflikteihin. Mielessä ovat olleet ne kokemukset, jotka putoaminen natsi-Saksan virittämään sudenkuoppaan aiheuttivat. Puhuminen “erillissodasta” kaikui kuuroille korville Pariisin rauhanneuvotteluissa.

Pitkään puhuttiin “aktiivisesta, rauhantahtoisesta puolueettomuuspolitiikasta”, kunnes päädyttiin toteamaan, että “Suomi harjoittaa yhteistyötä korostavaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kansainvälisen turvallisuuden lujittamiseksi ja suomalaisten turvallisuudesta huolehtimiseksi kaikissa olosuhteissa” (Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle 6.6.1995, Turvallisuus muuttuvassa maailmassa).

Uusimmassa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2009) otetaan askeleita konkreettisempaan suuntaan.

“Euroopan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan syventäminen vahvistaa Suomen turvallisuutta. Suomi toimii unionissa aktiivisesti yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseksi ja osallistuu sen toteuttamiseen täysimääräisesti.”

“Suomi katsoo, että Naton tavoitteet kansainvälisen vakauden ja turvallisuuden edistämiseksi ovat yhteensopivat Suomen ja Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kanssa… On olemassa jatkossakin vahvoja perusteita harkita Suomen Nato-jäsenyyttä. Laaja poliittinen yhteisymmärrys on välttämätöntä ja kansalaismielipiteen huomioiminen tärkeää mahdollisesta jäsenyydestä päätettäessä.”

Suomi päätti osallistua tammikuussa 2002 alkaneeseen monikansalliseen rauhanturvaoperaatioon (ISAF, International Security Assistance Force) Afganistanissa. Operaatioon saatiin sotilaita 40 maasta ja sille hankittiin YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus. Päämääränä oli tukea maan väliaikaista hallintoa luomalla vakautta ja turvallisuutta Afganistaniin.

Syksyllä 2008 YK:n turvallisuusneuvosto pyysi Afganistaniin lisäjoukkoja presidentinvaalien ja maakuntaneuvostovaalien turvaamiseksi (päätöslauselma 1833). Suomen hallitus vastasi myönteisesti ja päätti lähettää 100 sotilaan lisäjoukon neljän kuukauden määräajaksi.

Tältä osin päätökset ovat pilkuntarkasti linjassa Suomen omaksuman ulkopoliittisen strategian kanssa.

Se on kuitenkin vain osatotuus.

Samanaikaisesti ISAF-operaation kanssa Afganistanissa on toiminut Yhdysvaltain oma sotilasoperaatio, jolla on vieläkin ylevämpi tehtävä, “turvata pysyvä vapaus” (Operation Enduring Freedom). Tähänkin operaatioon on saatu YK:n peruskirjan 51. artiklan valtuutus, joten Suomen voidaan katsoa sitoutuneen myös tämänkaltaiseen taistelutoimintaan.

Siitä ei julkisuudessa ole juurikaan puhuttu, vaikka juuri sen myötä saatetaan olla kaivamassa sudenkuoppaa Suomen ulkopolitiikalle.

Onko Suomi mukana Yhdysvaltojen johtamassa “sotakoalitiossa”, joka on suorittanut tuhoisia pommituksia Kosovossa ja Irakissa ja käyttänyt uusinta aseteknologiaa yrittäessään tuhota talibaneja Afganistanissa, vai ei? Ammukset tunkeutuivat syvälle Tora-Boran vuoristoon.

Se tiedetään, että ISAF-operaatio on Nato-johtoinen ja sekin tiedetään, ettei Suomi ole Naton jäsen, mutta siitä vallitsee vähintäänkin tulkintaerimielisyyksiä, kuinka tiukasti Suomi on sitoutunut YK:n välityksellä Yhdysvaltojen sotatoimiin.

YK:n peruskirjan VII luvussa määritellään selkeästi “toimenpiteet rauhaa uhattaessa tai rikottaessa taikka hyökkäystekojen sattuessa”. Olennaista on, että turvallisuusneuvosto toteaa rauhanrikkoutumisen uhan ja esittää suosituksia rauhan palauttamiseksi.

Tällaisesta menettelystä ei Afganistanin osalta ole mitään merkkejä. Ei ole ollut mahdollista edes määritellä konfliktin osapuolia eikä sen vuoksi todeta, millaista apua afganistanilaiset ovat toivoneet YK:lta.

On tämänkin vuoksi mahdotonta vetäytyä Afganistan-keskustelussa YK:n verhon suojaan, kuten näyttää tapahtuneen keskustelussa, jota vieläkin käydään siitä, onko Suomi sodassa vai ei. Sota on sen verran vakava asia, ettei akateemiseksi väittelyksi näivettynyttä aihetta kannattaisi jatkaa.

Sen sijaan olisi kyllä syytä kurkistaa syvemmälle Afganistanin historiaan ja pyrkiä asettamaan nykyinen konflikti sieltä avautuviin raameihin.

Afganistanin islamilainen tasavalta on kautta historian sijainnut kriisiherkällä alueella. Sillä on myrskyinen historia. Tänä päivänäkin se on keskellä geopoliittisesti tulenarkaa vyöhykettä. Sillä on kuuden lähinaapurin kanssa yhteensä 5 529 kilometriä valtakunnallista rajaa. Sen naapureina ovat kansainvälisen politiikan räjähdysherkät maat, Pakistan ja Iran, ja sillä on lyhyt yhteinen raja, vain 76 kilometriä, myös jättiläisvaltio Kiinan kanssa. Yhdysvallat on kaukana merten takana.

Ennen ajanlaskumme alkua Afganistan oli osa Persiaa, ja se kuului myös Aleksanteri Suuren valtakuntaan. Sen valtasivat aikoinaan Tsingis Khan ja Timur Lenk, joiden varjoon jäävät niin Yhdysvaltojen presidenttien kuin Neuvostoliiton puoluejohtajienkin hegemonistiset pyrkimykset.

1800-luvulla käytiin kaksi afgaanisotaa ja vielä yksi 1900-luvun alkupuolella.

Useiden heimosotien ja sisällissotien jälkeen Afganistan sai kokea pitkän vakauden kauden sillä aikaa, kun muu maailma kävi toista maailmansotaa. Vuosina 1953–1963, jolloin Afganistan sai sotilas- ja talousapua sekä Yhdysvalloista että Neuvostoliitosta, maassa toteutettiin useita sosiaalisia uudistuksia. Kylmän sodan lopulla maa ajautui syvään konfliktiin suurvaltojen keskinäisen kilpailun myötä, kunnes vuonna 1988 sovittiin Genevessä Pakistanin, Afganistanin, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kesken, etteivät suurvallat puuttuisi maiden sisäisiin asioihin.

Todellisuus on sen jälkeen kulkenut aivan muita polkuja.

1990-luvun alkupuolella Afganistan ajautui sisäiseen anarkiaan, jossa paikalliset sotaherrat sotivat keskenään. Elokuussa 1998 Yhdysvallat laukaisi risteilyohjuksia neljään kohteeseen Afganistanissa. Yhtä leireistä johti Osama bin Laden, jota Yhdysvallat syytti iskuista lähetystöjään vastaan Itä-Afrikassa.

Syyskuun 11. päivänä 2001 terroristit tuhosivat New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornit ja iskivät Pentagonin päämajaan. Lokakuussa 2001 Yhdysvallat ja laaja koalitio muita maita aloittivat sotatoimet Afganistania vastaan, koska talibanit eivät suostuneet luovuttamaan Osama bin Ladenia.

Tämän myrskyn keskellä eletään vuonna 2009, jolloin Suomen hallitus antoi eduskunnalle selonteon Suomen osallistumisesta ISAF-operaation tukitoimiin vaalien järjestämiseksi Afganistanissa.

Nyt tasavallan presidentti, pääministeri ja ulkoministeri ovat kuin yhdestä suusta vakuuttaneet, ettei Suomi ole “sotaa käyvä osapuoli” Afganistanissa ja että “Suomi arvioi kokemuksiaan Afganistanista, kun presidentinvaalit on saatu turvattua.”

Tämä kaikki näyttää tapahtuneen yhdessä sovitun ulko- ja turvallisuuspoliittisen ohjelman hengessä.

Yhdysvalloille ja sen johtamalle sotilasliitolle Afganistanin sota on kuitenkin ensisijaisesti kosto-operaatio, jolla saattaa olla myös suurvaltapolitiikkaan liittyviä, geostrategisia tavoitteita.

Ne pitäisi nähdä ja ymmärtää, ennen kuin Suomen ulkopoliittinen jalka lipsahtaa sudenkuoppaan.

Weijo Pitkänen
Valtiotieteen tohtori

Kuva Päivi Nikkilä