Libyan sota, median valta ja vastuu

Libyassa ovat riehuneet levottomuudet – sisällissota, kapina, vapautusliike tai sota, näkökulmasta riippuen – alkukeväästä lähtien. Libyan kansannousu ja tilanteen eskaloituminen maaliskuun tienoilla väkivaltaiseksi sekä Gaddafin hallinnon takertuminen valtaan teki ikävästi selväksi kaikille arabikeväästä innostuneille, että demokratisoitumispyrkimykset Lähi-idässä eivät onnistu käden käänteessä, helposti tai verettömästi.

Kun kansainvälinen yhteisö tai lähinnä länsivallat päättivät puuttua tilanteeseen asein “humanitaarisen väliintulon” keinoin, alkoi mediaa seuratessa tuntua siltä, että vapausinnostus vaihtui meillä Suomessakin sotainnostukseen.

Se, miten Libyan sodasta ja länsivaltojen tilanteeseen puuttumisesta uutisoitiin lännessä ja Suomessa, kertoo monta paljon puhuvaa tarinaa tämän päivän sodasta ja maailmasta. Neutraalin raportoinnin lisäksi uutisista hahmottuu se, miten nykysodat legitimoidaan ja oikeutetaan, millaisia tarinoita sodasta nykyisin kerrotaan sekä miten sotaan suhtaudutaan.

Libyan käsittely kertoo myös humanitaarisen retoriikan asemasta nykyisessä maailmanpolitiikassa, sodassa ja voimapolitiikassa. Lisäksi se kertoo siitä, miten media osittain hyvinkin poliittisesti värittyneesti ja länsikeskeisestä näkövinkkelistä käsittelee tämän päivän sotia, joita taistellaan “siellä jossain” ja joihin “kansainvälinen yhteisö” on osallisena.

Median valta

Media on tärkeällä sijalla siinä, miten kansainväliset traagiset tapahtumat, kriisit, sodat – ja lopulta siis todellisten ihmisyksilöiden hätä ja kärsimys – meille tänne turvalliseen Pohjolaan välittyvät. Valtamedian välittämät uutiset ja sen esiin nostamat näkökulmat vaikuttavat voimakkaasti siihen, miten hahmotamme globaalin maailmamme ja oman paikkamme siinä. Ne myös muokkaavat yleistä mielipidettä sekä tämän kautta sitä, miten päätöksentekovalmius maassamme muotoutuu.

Poliittisten asioiden uutisointi ei ole ikinä epäpoliittista, ja medialla onkin suuri valta ja samalla myös ankara vastuu kannettavanaan. Onkin mielenkiintoista avata sitä, millaisia poliittisia sidonnaisuuksia sekä tämän päivän maailmanpolitiikan henkeen, kriiseihin ja sotiin liittyviä seikkoja Libyan sodan uutisointiin ja valtamediassa saamaan käsittelyyn voi nähdä liittyvän. Uutisten pinnan alle kätkeytyy usein myös neutraalia tiedonvälitystä syvempiä ja asioiden raportointia laajempia prosesseja, jotka omalla tavallaan kuvaavat mielenkiintoisesti aikansa henkeä; sitä mitä maailmalla nykyään tapahtuu, miten ja miksi.

Libya-uutisoinnin kriittisen seuraamisen kautta on mahdollista avata sitä, miten uudenlaisista sodista, kansainvälisen yhteisön sotaisista toimista ja kaukaisten ihmisten kärsimyksestä meillä nykyisin puhutaan.

Tuoreeltaan keväällä arabikevään uutisoinnissa päällimmäisenä olivat demokratian, kansanvallan ja -vapauden korostus ja ihannointi. Olihan se komeaa katsottavaa: Kansanjoukot nousivat sortajiaan vastaan kansalaisyhteiskunnan voimin, urheasti ja ihanteellisesti.

Mutta kun Libyan rintamalinjat alkoivat realisoitua ja sota alkoi, ja varsinkin sitten kun länsivallat ottivat tilanteeseen kantaa aseillaan, tilanne muuttui kansan vapauspyrkimyksistä kansainväliseksi voimapoliittiseksi mittelöksi. Vanha poliittinen etupiiriajattelu, valikoiva poliittinen empatia ja nykypäivän poliittinen retoriikka näyttäytyivät paljon kertovalla tavalla. Suomen valtavirtauutismedia otti voimakkaasti kantaa Libyan tilanteeseen käsittelyllään, ja näin omalta osaltaan vaikutti tilanteen kehittymiseen, sen mieltämiseen ja ymmärtämiseen melko puolueellisesti, vaikka uutisointi saattoikin päällepäin ja hyväuskoisen median seuraajan silmiin ja korviin kuulostaa varsin humaanilta ja epäpoliittiselta.

Lännen väliintulo

Keväällä annettiin YK:n mandaatti lentokieltoalueen asettamiselle, suojeluvastuun toteuttamiselle, humanitaariselle sotilaalliselle väliintulolle, Naton pommituksille ja siviilien suojelulle asein. Tuolloin valtakunnallisten suurten sanomalehtien pääkirjoitukset ja uutiset tulvivat lähinnä huolestuneita kansainvälispoliittisia kirjoituksia, joissa viattomien libyalaisten siviilien kärsimystä yhtäkkiä tyrannimaiseksi muuttuneen Gaddafin kynsissä käytettiin vetoavasti lobbaamaan Suomen osallistumista kansainväliseen sotilaalliseen operaatioon.

Suomalaisen median ensimmäisiä huolia Libyan tilanteen suhteen tuntuikin olevan Suomen kansainvälinen profiloituminen ja suuri huoli siitä, että maamme ei pääse osallistumaan kansainväliseen isojen poikien peliin lähettämällä hävittäjiä Libyan ilmatilaa turvaamaan. Kyseltiin, että miltä me nyt näytämme, kun kaikki muutkin ovat siellä. Jopa humaani läntinen isoveli Ruotsi lähti mukaan (unohdettiin, että Ruotsi halusi kokeilla uusia hävittäjiään tositoimissa) ja valitettiin suureen ääneen, kun me vaan nurkkakuntaisesti kyhjötämme omissa poteroissamme, emmekä lainkaan välitä libyalaisten siviilien kärsimyksestä. Suorastaan vaadittiin sitä, että Suomi osallistuisi Libyan “kriisin ratkaisemiseen”.

Uutiset oli pyritty kirjoittamaan niin, että libyalaisten siviilien kärsimys näyttäytyi yhtäkkiä Suomen median suurimpana huolenaiheena. Tämän huolen uskottavuus tuntui vähintään kyseenalaiselta, sillä mitään muuta vaihtoehtoa kuin aseelliseen väliintuloon osallistumista ei hinguttu voimakkaasti pääkirjoitussivuilla eikä avattu uutislähetyksissä. Siviilien kärsimys – seikka joka uutisretoriikassa oli usein päällimmäisenä – jäikin lyömäaseen asemaan, kun suurin huolenaihe tuntui olevan maamme kansainvälinen asema ja profiloituminen.

Keskustelu lentokieltoalueen turvaamiseen osallistumisesta sai aikaan voimakkaasti mediassa näkyneen nolon hävittäjäkiiman. Siinä puhuttiin siviilien henkien suojelusta, mutta oltiin täysin valmiita pommittamaan siviilien asuttamia kaupunkeja ilmasta luottaen täysin siihen, että omat humanitaariset pommit eivät satuta siviilejä, tapa tai aiheuta kärsimystä.

Kriittiset äänenpainot tuntuivat jäävän mediakäsittelyssä hyvin vähälle, lähes olemattomiin. Mitä ihmettä tapahtui suomalaiselle valtamedialle, kun yllättävästi jopa maamme tuolloinen ulkopoliittinen johtokin oli median yleisiä kannanottoja huomattavasti maltillisempi sotainnossaan?

Merkillepantavaa oli, että yleisesti Libyan suhteen puhuttiin teknisen neutraalisti “lentokieltoalueesta” (asia esitettiin usein samalla tavalla myös kansainvälisessä mediassa; ehkä Suomessa vaan seurattiin “johtajia”), vaikka maaliskuun YK:n päätöslauselma, jolla länsijohtoinen operaatio Libyaan valtuutettiin, sisältää paljon muutakin kuin vain tuon kapean lentokieltoalueen. Lentokieltoalue oli vain pieni osa päätöslauselmaa, eikä Naton suorittamia läheskään kaikkia pommituksia suinkaan lentokieltoalueen valvonnan nojalla toteutettu. Kyseessä oli ja on niin sanotun suojeluvastuun (responsibility to protect / R2P) periaatteen nojalla toteutettu väliintulo, ja YK:n dokumenteissa vain pysyvä alueen miehittäminen oli mandaatin ulkopuolella.

Suojeluvastuu

Suojeluvastuun periaate on hieno, jalo ja ylevä. Tämän periaatteen mukaan kansainvälisellä yhteisöllä on oikeus ja moraalinen velvollisuus astua väliin ja vaikkapa aseellisesti sekaantua jonkin valtion niin sanottuihin sisäisiin asioihin, jos kyseisen maan valtaapitävät eivät halua, välitä tai pysty suojelemaan kansalaisiaan ja siviilejä väkivallalta, tai jos ne suorittavat laajamittaisia rikoksia ja julmuuksia kansalaisiaan tai jotain väestöryhmää kohtaan.

Tämä hieno periaate on kuitenkin samalla myös hankalasti toteutettava, helposti poliittisesti manipuloitava, altis väärinkäytöksille ja valikoinnille, sekä monella tapaa jopa tekopyhä ja moraalisesti arveluttava. Varsinkin, kun tämän periaatteen lyhyt historia (juuret ovat 1990-luvun Ruandassa ja Jugoslaviassa) on osoittanut, miten sen käyttö käytännössäkin on valikoivaa ja muotoutuu helposti varsinkin vahvan lännen valtapoliittiseksi välineeksi. Monet kansainvälisen oikeuden tietäjät ja tuntijat ovatkin sitä mieltä, että suojeluvastuun periaate on käytännössä kelvoton ja mahdoton.

Libya-uutisointia seuratessa tuntuikin siltä, etteivät useimmat journalistit olleet usein itse lukeneet, mitä tähän julkiseen, helposti saatavaan dokumenttiin (YK:n päätöslauselma 1973) oli kirjattu, eivät ainakaan kriittisesti, ajatuksella tai pohdiskellen olleet siihen tutustuneet.

Julkisuudessa ei juuri vaivauduttu pohtimaan suojeluvastuun periaatetta tai sotaan osalliseksi lähdön ongelmia kovinkaan monipuolisesti. Ei pohdittu, miten mitata inhimillistä kärsimystä, tai vielä hankalammin, kuinka mitata mahdollista tulevaisuudessa tapahtuvaa, potentiaalista inhimillistä kärsimystä, tai kuinka estää se ennalta. Kuinka käyttää aseita ja väkivaltaa ihmisten suojeluun niin, että lopputulos olisi moraalinen? Tämän sijasta uutisoinnissa loisti laajasti ajatus siitä, että omat pommit eivät ole vaarallisia, ne eivät tapa ihmisiä, niiden kohteina eivät ole lihaa ja verta olevat henkilöt vaan “viholliset ja Gaddafin joukot”, vaikka pommeja pudotetaankin siviilien asuttamiin kaupunkeihin.

Ennen kaikkea uutisten taustalla tuntui jatkuvasti olevan ajatus siitä, että nykyään osallistuminen sotaan on ajanmukaista, humaania ja hyvää, niin kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan länsivallan ja demokratian tehdä.

Dystopinen maailma?

Taustojen avaamisen heikkoudesta ja kriittisyyden puutteesta kertoo myös se, että Libya-uutisissa Pohjois-Afrikan suhteen melko lailla ilmeiset koloniaaliset yhteydet, sekä öljymaan kohdalla selkeät taloussidokset (energia) ja Lähi-idän alueella kuumana käyvä suurvaltapolitiikka (geopolitiikka ja etupiirirajat) eivät ole juuri suomalaisessa uutisoinnissa näkyneet. Asiasta puhuttiin alkuun oikeastaan vain kapean ja teknisen lentokieltoalueen, tyranni-Gaddafin kamaluuden ja humaanin siviilien suojelun tarpeen kautta, ja tässäkin yhteydessä ainoana vaihtoehtona esiin tuli sotilaallinen operaatio, eivät mitkään muut keinot.

Yksipuolinen ja vaihtoehdoton aiheen käsittely tuli esiin myös siinä, ketkä asiantuntijat olivat tilannetta julkisuudessa kommentoimassa. Toistui taas se asetelma, jossa sotaa yleensä kommentoivat univormupukuiset sotilaat, hyvin pragmaattisesti karttojen ja kylmän strategian kautta. Sotaan sekaantumista ja aseiden käyttöä ei juuri keinoina pohdittu, vaan tilanne ja ratkaisut selitettiin vääjäämättöminä. Sota näyttäytyi ainoana – ja jopa haluttavana – ratkaisuna. Tällainen uutisointi kasvattaa meitä sellaiseen ajatukseen – ja sellaiseen dystopiseen maailmaan – jossa sota on rauhaa ja sotimattomuus julmuutta.

Ellemme jo tällaisessa maailmassa eläkin.

Teksti on katkelma tutkija Noora Kotilaisen SPR:n Sodan säännöt — media, valta ja vastuu –seminaarissa 29.9.2011 pitämästä puheenvuorosta