George Washingtonin sanoja käyttääkseni, Yhdysvallat perustettiin ”aloittelevaksi maailmanvallaksi”. Kansallisen alueen valloitus oli hankkeena suurenmoinen, ja alkuajoista lähtien ratkaisevan tärkeänä tavoitteena oli maanosan hallinta.

Latinalainen Amerikka on säilyttänyt itsellään etusijan USA:n globaaleissa suunnitelmissa. Jos Yhdysvallat ei pysty hallitsemaan Latinalaista Amerikkaa, se ei voi odottaa ”menestyvänsä onnistuneen järjestyksen luomisessa muualla maailmassa”, huomioi presidentti Richard Nixonin kansallinen turvallisuusneuvosto vuonna 1971, kun Washingtonissa pohdittiin, syöstäkö Salvador Allende vallasta Chilessä.

Kysymys maaosan hallinnasta on viime aikoina akutisoitunut. Etelä-Amerikka on integroitumassa, mikä on edellytys riippumattomuudelle. Se on laajentanut kansainvälisiä yhteyksiään ja puuttunut sisäiseen epäjärjestykseen, ennen kaikkea rikkaan eurooppalaistuneen vähemmistön perinteiseen hallintaan, jota vastassa on köyhälistön kurjuus ja kärsimys.

Ongelma kärjistyi vuosi sitten Etelä-Amerikan köyhimmässä maassa Boliviassa. Alkuperäiskansasta koostuva enemmistö oli vuonna 2005 valinnut presidentiksi Evo Moralesin, edustajan omista riveistään. Elokuussa 2008 Morales voitti kansanäänestyksen, jossa hän oli alistanut kansan päätettäväksi sekä oman että kuvernööriensä kausien jatkot. USA:n tukeman eliitin vastarinta muuttui väkivaltaiseksi ja johti verilöylyyn, jossa kuoli 30 hallituksen kannattajaa.

Vastareaktiona juuri muodostettu Etelä-Amerikan valtioiden unioni UNASUR kutsui koolle huippukokouksen. Osanottajat kaikista Etelä-Amerikan maista vakuuttivat ”tukevansa täysin presidentti Evo Moralesin perustuslaillista hallitusta, jonka mandaatin suuri enemmistö ratifioi”.

”Ensimmäistä kertaa Etelä-Amerikan historiassa alueemme maat päättävät, kuinka ratkaista ongelmamme ilman Yhdysvaltojen läsnäoloa”, Morales huomautti.

Tapahtui toinenkin mielenilmaus: Ecuadorin presidentti Rafael Correa vannoi lakkauttavansa USA:n käyttöoikeuden Manta-sotilastukikohtaan, joka on Yhdysvaltojen viimeinen tuon tason tukikohta Etelä-Amerikassa.

Heinäkuussa USA ja Kolumbia tekivät salaisen sopimuksen, joka sallii USA:n käyttää useita sotilastukikohtia Kolumbiassa. Virallinen syy on taistelu huumekauppaa ja terrorismia vastaan, mutta Kolumbian armeijan ylimmät sotilashenkilöt ja siviilivirkamiehet kertoivat uutistoimisto Associated Pressille, että tarkoitus on tehdä Kolumbiasta alueen keskipiste Pentagonin operaatioille.

Raportin mukaan sopimus takaa Kolumbialle etuoikeuden päästä käsiksi USA:n sotatarvikkeisiin. Kolumbiasta on jo tullut USA:n sotilasavun johtava vastaanottajamaa – lukuun ottamatta Israelia ja Egyptiä, jotka sijoittuvat eri kategoriaan.

Keski-Amerikan 1980-luvun sotien jälkeen Kolumbia on paininut omassa luokassaan mitä tulee maanosan ihmisoikeusloukkauksiin. Tutkijat ovat jo kauan kiinnittäneet huomiota USA:n antaman avun ja ihmisoikeusloukkausten korrelaatioon. Uutistoimisto AP lainasi USA:n ilmavoimien asiakirjaa huhtikuulta 2009. Siinä esitetään, että Kolumbian Palanquerossa sijaitsevasta tukikohdasta voisi muodostua ”yhteistoiminnallinen turvapaikka”. Asiakirjassa todetaan, että Palanquerosta käsin voidaan kattaa C-17-sotilaskuljetuskoneilla lähes puolet maanosasta ilman välitankkausta. Se voisi muodostaa osan ”maailmanlaajuista en route -strategiaa, jonka avulla saavutetaan alueellinen sitouttaminen ja joka auttaa liikennöitäessä Afrikkaan”.

Elokuun 28. päivänä UNASUR kokoontui Barilochessa Argentiinassa pohtiakseen USA:n Kolumbiassa sijaitsevia sotilaallisia tukikohtia. Kiihkeän keskustelun jälkeen laaditussa lopullisessa julistuksessa painotettiin, että Etelä-Amerikka tulee säilyttää ”rauhan maana” ja ettei ulkomaisten sotilastukikohtien saa antaa uhata alueen minkään kansan itsenäisyyttä tai koskemattomuutta. Julistus määräsi Etelä-Amerikan puolustusneuvoston tutkimaan USA:n ilmavoimien asiakirjan.

Myös tukikohtien virallista tarkoitusta kritisoitiin. Morales kertoi itse nähneensä, miten USA:n sotilaat saattoivat Bolivian joukkoja, jotka ampuivat kohti hänen kokanviljelijöiden liittonsa jäseniä.

”Olemme nyt siis narkoterroristeja”, hän jatkoi. ”Kun he eivät voineet enää nimittää meitä kommunisteiksi, he kutsuivat meitä kumouksellisiksi, sitten salakaupustelijoiksi, ja syyskuun yhdennentoista jälkeen terroristeiksi.” Hän varoitti, että Latinalaisen Amerikan historia toistaa itseään.

Morales totesi, että vastuu Latinalaisen Amerikan väkivallasta on viime kädessä USA:n laittomien huumeiden käyttäjillä: ”Hyväksyisivätkö amerikkalaiset, jos UNASUR lähettäisi joukkojaan Yhdysvaltoihin valvomaan [huumeiden]käyttöä? Sehän olisi mahdotonta.”

Se, että USA:n oikeutus harjoittaa huumeohjelmiaan ulkomailla katsotaan keskustelemisen arvoiseksi, kuvaa maan imperialistisen mentaliteetin syvyyttä.

Helmikuussa 2008 Latin American Commission on Drugs and Democracy julkisti analyysin USA:n viime vuosikymmenten ”huumeiden vastaisesta sodasta”. Komissiota johtivat eteläamerikkalaiset entiset presidentit Fernando Cardoso Brasiliasta, Ernesto Zedillo Meksikosta ja Cesar Gaviria Kolumbiasta. Komissio totesi, että huumesota oli epäonnistunut täydellisesti ja tähdensi tarvetta totaaliseen suunnanmuutokseen. Uusi linja ei sisältäisi voimakeinoja koti- ja ulkomailla, se olisi paljon halvempi ja sen keinot tehokkaampia – ennaltaehkäisyä ja hoitoa.

Komission raportilla ei ollut havaittavia vaikutuksia, kuten ei ollut ollut aiemmillakaan tutkimuksilla. Tulosten puute antaa lisäpontta luonnolliselle johtopäätökselle, että ”huumesotaa” – kuten ”rikosten vastaista sotaa” ja ”sotaa terrorismia vastaan” – käydään muista syistä kuin ennalta nimetyistä tavoitteista. Tämän paljastavat myös sodan seuraukset.

Viime vuosikymmenen aikana Yhdysvaltojen sotilaallinen apu Latinalaiseen Amerikkaan on kasvanut, ja maa on lisännyt latinalaisamerikkalaisten jalkaväen sotilaiden koulutusta taistellakseen ”radikaalia populismia” vastaan. Tuo käsite saa Latinalaisen Amerikan kontekstissa väreet kulkemaan selkäpiissä.

Sotilaskoulutusta ollaan siirtämässä ulkoministeriön alaisuudesta Pentagoniin. Näin eliminoidaan ihmisoikeudet ja demokratialausekkeet, joiden tarkkailu oli aiemmin kongressin vastuulla – toteutus oli tuolloinkin heikko, mutta sisälsi ainakin jonkinlaisen pelotteen pahimpien väärinkäytösten ehkäisemiseksi.

Yhdysvaltain 4. laivasto, joka hajotettiin vuonna 1950, otettiin uudelleen käyttöön vuonna 2008. Tämä tapahtui vähän sen jälkeen, kun Kolumbia oli hyökännyt Ecuadoriin. Laivaston vastuualueena ovat Karibia, Keski- ja Etelä-Amerikka sekä niitä ympäröivät vesialueet. Virallisessa tiedotteessa sanotaan, että sen lukuisiin operaatioihin kuuluvat salakaupustelun vastatoimet, turvallisuusyhteistyö taistelukentillä, keskinäinen sotilaallinen vuorovaikutus sekä kahden- ja monenkeskinen koulutus.

Etelä-Amerikan militarisointi liittyy laajempaan suunnitteluun. Tiedonsaanti Irakissa sijaitsevien USA:n valtavien sotilastukikohtien kohtalosta on lähes olematonta, joten ne oletettavasti joukkojen käytössä. Bagdadissa olevan ”kaupunki kaupungissa” -suurlähetystön vuotuiset kustannukset nousevat arvioidusta 1,5 miljardista dollarista 1,8 miljardiin. Obaman hallinto on lisäksi rakentamassa jättimäisiä lähetystöjä Pakistaniin ja Afganistaniin.

Yhdysvallat ja Britannia vaativat, että USA:n sotilastukikohta Diego Garcian saarella saa vapautuksen suunnitellusta Afrikan ydinaseettomasta vyöhykkeestä – ovathan USA:n tukikohdat vastaavien vyöhykekaavailujen ulkopuolella Tyynellä valtamerelläkin.

Obaman presidentinvaalikampanjan tunnuslausetta lainaten: maailmanrauhapyrkimykset eivät ole osa ”muutosta, johon voit luottaa”.

Noam Chomsky

2.9.2009

Distributed by The New York Times Syndicate

Chomsky on USA:n Cambridgessä sijaitsevan Massachusettsin teknillisen instituutin kielitieteen ja filosofian emeritusprofessori.

Suomentanut Anu Harju