1980-luvulla YK:n päivän rauhankulkueissa riitti väkeä. Jyväskylässä niihin osallistui parhaimmillaan 5 000 henkeä. Jaakko Valo arvelee, että väen sai tuolloin liikkeelle kylmä sota ja ydinsodan pelko. Ydinsodan teema on vahvasti esillä myös Valon tuonaikaisissa teoksissa, joissa ihminen muuntuu ohjukseksi ja maailma hautautuu tuhkaan.
”Ensimmäinen lapseni syntyi vuonna 1980, mikä vaikutti ajatteluuni ja osallistumiseeni. Oma henkilökohtainen elämä on ollut aina voimakkaasti sidoksissa tekemisiini”, hän sanoo.

Elämänmittainen siviilipalvelus

Valo eli lapsuutensa Kaustisella. Omien sukulaisten sodanaikaiset kokemukset ja sedän kuoleminen 19-vuotiaana Lapin-sodassa vaikuttivat merkittävästi hänen kasvamiseensa kokonaisvaltaiseksi pasifistiksi.
”Aseista kieltäydyttyäni katsoin myös kirkosta eroamisen väistämättömäksi. Sadankomiteaan liityin jo Kaustisella. Tarvitsin tukea, koska päätökseni oli poikkeava 1970-luvun lopulla suvussani ja pienessä pitäjässä”, hän kertoo.
Kaustiselta Valo lähti neljäksi vuodeksi taidekouluun Lahteen. Siviilipalveluksen hän suoritti ennen Jyväskylään muuttoa vuonna 1977.
”Ensimmäisen siviilipalveluspaikan, Valtion väestönsuojelukoulun, henki oli hyvin militaristinen. Johtaja oli entinen armeijan vakinainen ja meillä oli jopa univormupakko. Onneksi sain siirron Vaalialan keskuslaitokseen Pieksämäelle, jossa viihdyin paljon paremmin.”
Valon taiteilijanuraa voi jossain mielessä pitää siviilipalveluksen jatkona, koska hän on ottanut teoksissaan systemaattisesti kantaa sodan mielettömyyttä vastaan. Yksi hänen koskettavimmista töistään on vuonna 1999 valmistunut ”Arndt Pekurisen muistolle”. Teos syntyi Valon luettua Erno Paasilinnan kirjan Pekurisesta, joka teloitettiin aseistakieltäytymisen vuoksi jatkosodan rintamalla vuonna 1944.
”Irakin sodan yhteydessä taisin viimeksi sanoa, ettei totaalikieltäytyjiä pidä rangaista heidän vakaumuksestaan. Vaikka olenkin entinen siviilipalvelusmies, tunnen itseni nykyään henkisesti totaalikieltäytyjäksi, ennen kaikkea siviilipalvelun rangaistusluonteen vuoksi”, Valo toteaa.

Rauhanfundamentalismia?

Valo kertoo usein kysyneensä, onko Rauhanpuolustajat pasifistijärjestö saamatta kuitenkaan asiaan selkeää vastausta. Varsinkin liittoutumiskysymyksiä hän pitää rauhan edistämisen kannalta hyvin ongelmallisina.
”Rauhan puolustaminen ei ole mielestäni matematiikkaa. En usko siihen järkeilyyn, että tappamalla yksi ihminen voidaan säästää sadan muun henki. On vaikea sanoa yksioikoisesti, mitkä ovat oikeat keinot puolustaa rauhaa. On kuitenkin varmaa, että ilman kaikin puolin oikeudenmukaisempaa maailmaa on vaikeaa terrorismia lopettaa ja rauhaa saavuttaa”, hän miettii.
Valo ei pidä rauhaa sodan vastakohtana, vaan hänelle rauha on käsitteenä laajempi. Myös globaaliin maailmantilanteeseen olennaisesti liittyvä rakenteellinen väkivalta täytyy huomioida sodasta ja rauhasta puhuttaessa. Väkivallan määrittelyn vaikeus kävi hiljan tuntuvasti selväksi – suomalaisillekin.
”Smash Asem oli poliisin puolelta provokaatiota. Mutta on huomattava, ettei toinenkaan osapuoli ole esittänyt selkeitä omia näkemyksiä tilanteesta. Näen mielenosoittamisen tärkeänä, mutta väkivalta ja vandalismi niiden yhteydessä on tuomittava”, Valo tähdentää.
Oman pasifistisen vakaumuksensa hän arvelee vain syventyneen vuosien mittaan.
”Olen joskus miettinyt, olenko itse jonkinlainen rauhan fundamentalisti, mutta se ei sittenkään kerta kaikkiaan käy järkeeni. Onko se yleensä ottaen niin hölmö ajatus, että asioita ei ratkaista sotimalla”, hän ihmettelee.

Isien ja poikien periytyvät harhat

Valon mielestä sotimisessa on paljolti kyse maskuliinisen ajattelun vääristymistä. Näitä isältä pojalle periytyviä harhoja hän on käsitellyt paljon taiteessaan.
”Uskon, että monien valtionpäämiesten ajatusmaailmaa hallitsevat perinteen raskas taakka ja itsestäänselvyydet, kuten ”sotia on aina ollut ja tulee olemaan ja niihin pitää varustautua”, jolloin muut vaihtoehdot jäävät huomiotta. Militaristisen ajattelun valtatieltä tuntuu olevan useimpien maailman johtomiesten erittäin vaikea poiketa. Militaristisen koulutuksen vaikutus on kaikesta päätellen ollut hyvin tehokasta kaikissa maissa. Hiljan mietin, olisiko esimerkiksi Irakin sotaa tullut, jos Al Gore olisi valittu Yhdysvaltain presidentiksi. Maailma voisi olla nyt hivenen parempi ja rauhanomaisempi”, hän sanoo.
Viime vuosina Suomessa virinnyt talvisodan ja jatkosodan hehkutus on mennyt Valon mielestä liian pitkälle. Sekä puolustus- että hyökkäyssodat saavat tiukan tuomion.
”Eiväthän suomalaisetkaan toisessa maailmansodassa käyneet pelkästään ns. puolustussotaa”, Valo toteaa.
”Militarismia mitataan ihmisten herkkyydellä tarttua aseisiin. Minulle aseellinen maanpuolustus on yhtä kuin militarismi.”
Valo katsoo, että suomalaiset kantavat edelleen sekä kansalaissodan että toisen maailmansodan painolastia harteillaan. Hänestä on hyvä, että varsinkin kansalaissotaan liittyviä asioita on vihdoin alettu selvittää.
”Isien ja poikien suhde oli sotien jälkeen etäinen, mikä on lisännyt miesten alkoholismia ja väkivaltaisuutta. Olen itse joskus tainnut sanoa, että sota pilaa 2–3 sukupolvea, mutta eräs tutkija kertoi radiossa hiljan, että sota vaikuttaa seuraavaan seitsemään sukupolveen.”

Rauhantyö jälleenrakentamisprojektina

Valo on Jyväskylässä hyvin tunnettu taidemaalari ja kuvanveistäjä, jonka kädenjälkeen törmää eri puolilla kaupunkia. Hänen töilleen on luonteenomaista tarkka, kurinalainen sommittelu, ja rakennustyömiehenä toimineen isän perintö näkyy niissä vahvana rakenteellisuutena. Monet 
teokset liittyvät olennaisesti rakentamiseen, ja jälleenrakennuskauden henki ja yhteistyö on keskeinen teema.
”Olen ollut varmaan protestanttisen työmoraalin läpitunkema. Vasta vanhempana olen oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan”, hän arvioi.
Valo suhtautuu hieman varauksellisesti rauhan edistämiseen taiteen välityksellä.
”Kuitenkin aktiivisuus, osallistuminen ja teot ovat minulle aina merkityksellisempiä kuin passiivinen hiljaisuus”, hän sanoo.
”En halua tuputtaa kellekään mitään, vaan pikemminkin totean asiantiloja. Joskus voin puhua harkitsemattomastikin niitä näitä mutta lopultakin se on olennaista, mitä olen omien töideni kautta pyrkinyt sanomaan”, hän muotoilee.
Hän kertoo saavansa useimpiin töihinsä ideat aika nopeasti, hetken innostuksesta ja etukäteen niitä analysoimatta. Jälkeenpäin hän usein kirjoittaa koosteen teosten sisällöstä ja syntyprosessista.
”Tieto ei mielestäni ole kiinnostavin asia kuvataiteessa. Jos on älykkötaiteilijoita, niin itse olen pikemminkin ”tunteikkotaiteilija”, joka toimii vaistovaraisesti, vaikka kaikki eivät sitä minusta ensimmäiseksi usko”, hän naurahtaa.
”Ehkä usein kliseenomaisesti ajatellaan, että konstruktiivisuus ja teosten huoliteltu ilmiasu ensisijaisesti kielisi järkiperäisestä suuntautumisesta.”Kysymykseni, onko maailmanrauha mahdollinen, saa taiteilijan mietteliääksi. ”Pieni reaalipoliitikko minussa sanoo, että eihän se voi olla mahdollinen. Rauhanpuolustaja minussa vastaa, että pienin askelin voidaan mennä vääjäämättä parempaan suuntaan”.

Teksti ja kuva Satu Kortelainen