Kolumni: Kun kallio liikkuu

Talojen pirstaleita, autonromuja, romahtaneita sähkölinjoja. Ilma värisee kuumuudesta. Kaksi sotilashelikopteria ilmestyy palmujen takaa, lentää yli suurella nopeudella. Raunioiden välistä kannetaan ruumiita. Lievästi loukkaantunut mies kieltäytyy avusta ja juoksee edestakaisin huutaen omaisiaan.

Katselen tätä uutiskuvakliseetä kummissani. Ensimmäiset televisioon liittyvät muistoni ovat mustavalkoisia ja liittyvät Vietnamin sotaan. Vuosi-kymmenien mittaan sama näkymä on toistunut tv:ssä niin usein, että aina sitä ei jaksa noteerata yhtä vilkaisua enempää. Mutta tällä kertaa näkymä ei hämärry televisioruudun resoluution vuoksi vaan siksi, että silmiin valuu hiki. Minä pitelin tuota juoksevaa veristä miestä käsivarresta vain muutamia minuutteja sitten. Minä olen osa tätä.

Eihän tällaista tapahdu. Ei minulle.

Iltapäivä nimettömällä kukkulalla Khao Lakissa tapaninpäivänä 2004 oli pitkä ja kuuma. Oli aikaa kerrata tapahtumia, sitä mitättömän pienien sattumien sarjaa, joka ratkaisi elämän ja kuoleman välillä rannalta juostessa, ihmetellä oman paniikkikierroksille ampautuneen kehon toimintaa ja miettiä, kuinka paljon tsunamin jäljet muistuttavat kuvia pommitetuista kylistä.

Kotona Suomessa odotti puolisentoista vuotta kestänyt toipumisprosessi, jota avittivat paljon parjatun julkisen sektorimme tarjoamat terapiakäynnit. Otin ne kiitollisena vastaan. Arki palasi, pikkuasiat alkoivat taas kiukuttaa. Paremmaksi ihmiseksi tuskin muutuin, mutta vähän toisenlaiseksi kuitenkin. Kysymys siitä, mitä elämässään haluaa tehdä, muuttui kovin kirkkaaksi. Vuosikymmeniä kestäneen aikomisen jälkeen tyrkytin ensimmäistä romaanikäsikirjoitustani kustantamoille vuoden 2007 alussa.

Kirjoittaminen on aina monisyinen motiivien ja pyrkimysten vyyhti, mutta omissa tekemisissäni säilyy todennäköisesti aina taustalla kuva Khao Lakin raunioista. Suurimman osan vastaavista tuhonäkymistä aiheuttavat kuitenkin ihmiset. Maanjäristyksiä ei voi estää – Radiopuhelimien laulun sanoin “kun kallio liikkuu ja aalto tulee / ei sitä ihminen pysäytä”. Luonnonmullistusten aiheuttamia tuhoja voidaan enintään lievittää niihin varautumalla, mutta sotien tapaiset onnettomuudet ovat ihmisten aiheuttamia – siis periaatteessa myös ihmisten estettävissä. Siksi konfliktien ja rakenteellisen väkivallan syntymekanismien tutkiminen tai näkyväksi tekeminen edes itselle on tärkeää.

Kyse on lopulta ymmärryksen ja inhimillisyyden lisäämisestä.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.