Jääkiekkovalmentaja Alpo Suhonen on itsenäisesti ajatteleva oman tiensä kulkija. Syksyllä 2011 hän otti kantaa jääkiekon Karjala-turnauksen mainontaan, jossa jääkiekko rinnastettiin talvisotaan. ”Suurta kaupallista potaskaa, ihmisten sodan kärsimysten tänään ja eilen yhdistäminen jääkiekkoon on epäinhimillistä ja vastuutonta. Kun ei ole enää mitään arvoja, yritetään myydä nationalismia”, kirjoitti Suhonen Facebook-sivullaan. Rauhan puolesta tapasi Hjallis Harkimon ”Suomen suurimmaksi paskanpuhujaksi” tituleeraaman Alpo Suhosen ja otti selvää, mikä hän on miehiään.

Alpo Suhonen ei täytä stereotypioita tyypillisestä urheilumiehestä. Sen lisäksi, että Suhonen muistetaan muun muassa Porin Ässien, Suomen A-maajoukkueen ja NHL-seura Chicago Blackhawksin valmentajana, hän on ehtinyt toimia Turun kaupunginteatterin johtajana, Pori Jazzin toiminnanjohtajana, kirjailijana, teatteriohjaajana sekä suorittaa siviilipalveluksen.

Suhonen kertoo olleensa kiinnostunut kulttuurista lapsesta saakka. ”Asuin Porissa koko 1960-luvun. Se oli hyvin värikästä aikaa. Kulttuuritoimittaja ja jazzmies Risto Hannula, sosiologi Kimmo Kevätsalo, kirjallisuustoimittaja Timo Hämäläinen olivat tuolloin aktiivisia. Pori Jazzia perustettiin ja Porin teatteri oli hyvässä vedossa. Elin kaksoiselämää. Pelasin lätkää ja futista Porin Karhuissa ja pyörin kulttuuriporukoissa. Runoilija Arto Kytöhongan vanhemmat pitivät kirjakauppaa Porissa. Se oli minulle tärkeä paikka”, Suhonen kuvailee taustaansa.

Vuonna 1948 syntynyt Suhonen kertoo seuranneensa aktiivisesti musiikkia, teatteria, elokuvaa ja kirjallisuutta 1960-luvulta lähtien. ”Minulla on ollut kaksi ystäväpiiriä. Olen liikkunut kulttuuripiireissä vapaa-aikana ja työni olen tehnyt suurimmaksi osaksi urheilun parissa.”

Pasifisti kaukalossa

1960- ja 70-luvulla urheiluun liittynyt ammattilaisuus oli erilaista kuin tänä päivänä. ”Kun pelasin jääkiekkoa mestaruussarjassa 1960-luvulla, sain ensimmäisenä vuotena palkkaa 350 markkaa. Ensimmäinen ammattimaisempi sopimus minulla oli tullessani vuonna 1969 Helsinkiin pelaamaan Jokereihin. Tienasin joitain tonneja ja sain asunnon. Vasta 1970-luvulla sain elantoni jääkiekosta. Sitä ennen kävin koulussa tai töissä urheilun ohella.”

Vuonna 1971 Suhonen muutti Forssaan pelaaja-valmentajaksi Forssan Palloseuraan. ”Hakeuduin Forssaan siksi, että pääsin toimittajaksi paikalliseen lehteen. Tein toimittajan hommia koko 1970-luvun ja kävin Helsingin Sanomien toimittajakoulunkin melkein loppuun.” Tuolloin helsinkiläiset kulttuurikapakat kuten Kosmos ja Sikala tulivat Suhoselle tutuiksi. Hän piti itseään 1970-luvulla puoluepoliittisesti sitoutumattomana, mutta oli vasemmalle kallellaan.

Alpo Suhonen kieltäytyi aseista ja suoritti siviilipalveluksen 1960-luvun lopulla, mikä oli tuolloin epätavallista ja urheilupiireissä äärimmäisen harvinaista. ”Olin jo ennen kutsuntoja päätynyt pasifistiksi. Myös Jörn Donnerin antama esimerkki auttoi. Hän kävi siviilipalveluksensa porilaisessa sairaalassa. Aseistakieltäytyminen oli tuolloin erittäin poliittinen päätös. Minua yritettiin puhua ympäri käymään armeija. Pidin pääni ja suoritin siviilipalveluksen sairaalassa pienten kehitysvammaisten lasten osastolla. Valintani oli eettis-moraalinen ratkaisu.”

Jääkiekko, jalkapallo ja nyrkkeily olivat aiemmin kaupunkilaisten työläisten lajeja. Ennen kuin kilpaurheilukenttä ammattimaistui, urheiluun liittyi paljon yhteisöllisyyttä. Suhosen 1960-luvun kaveripiiri hyväksyi hänen aseistakieltäytymisensä, mutta oikeistohenkiset urheilupomot katsoivat kieroon. Suhonen ei siis menettänyt katu-uskottavuuttaan. ”Kun katsotaan, mikä on tänä päivänä jääkiekkoilijoiden yhteiskunnallinen status, päädytään ylä- ja keskiluokkaan. Varakkaimmista perheistä tulevat lapset pelaavat lätkää, koska se on kallis laji. Vasta jääkiekon oikeistolaistuttua 1980-luvulla ärsyynnyttiin siitä, että sivari valmentaa jääkiekkojoukkuetta. 1960- ja 1970-luvun duunaritaustaisille kiekkoilijoille se ei ollut ongelma.”

Mainosten vinoutunut nationalismi

Jääkiekossa tapahtunut muutos liittyi koko suomalaisen yhteiskunnan muutokseen. Hyvinvointi kasvoi. Urheilun ammattimaistumisen myötä rahan ja median merkitys kasvoi. Myös sponsorit astuivat kuvaan. ”Muutos 1960-luvulta 1980-luvulle oli hirvittävän iso. Sitä voi olla vaikea ymmärtää tänä päivänä. Yhteiskunnan polarisaatio ei ollut niin suurta kuin nyt.”

Suhonen pitää tämän hetken fragmentoitunutta yhteiskunnallista tilannetta pelottavana. ”Vihapuheet ja rasismi ovat tulleet kuvaan mukaan. Eriarvoisuus ja väkivaltainen käyttäytyminen ovat lisääntyneet. Tämä näkyy myös jääkiekkokatsomoissa. Sieltä löytyy hyvin erilaisia yhteiskuntaluokkia; sponsoriloosheissaan istuvasta yläluokasta fanikatsomon työttömiin skinheadeihin. Kontrastit ovat suuria.”

Vanhan yhteisöllisyyden taustalla yksi tekijä oli se, että kaikki tunsivat itsensä suomalaisiksi. Kyläyhteisöihin tai kaupunkilaisuuteen liittyvä yhteisyyden tunne on heikentynyt ja nationalismi saa jo sairaita muotoja. ”On pöyristyttävää, miten Suomen vaakuna on omittu käyttöön tietylle ryhmälle. Sen on ominut itselleen jokin aivan muu ryhmä kuin suomalaiset.”

Talvisota ja jääkiekko on rinnastettu Karjala-turnauksen mainonnassa. Samaa kuvastoa on käytetty myös jo valmiiksi dopingin ryvettämässä hiihtomainonnassa. ”Ketä näillä mainoksilla yritetään kosiskella? Luulen, että mainonnan tekijöillä kävi moka. Mainoksen lähestymistapa viittaa suoraan Soinin porukoihin. Tänä päivänä kaikki on periaatteessa myytävänä. Noiden mainosten tekijöille sota on vain pintaa. Syvempää symboliikkaa ei ymmärretä. Täytyy muistaa, miten raakaa todellisuutta tänäänkin eletään monissa arabivaltioissa, vaikkapa Libyassa. Mainostentekijöiden todellisuuskäsitys on hukassa. He ovat myös täysin historiattomia ja pinnallisia.”

Voi olla, että sota-aiheinen urheilumainonta kumpuaa tietämättömyydestä. Entä jos takana onkin täysin tietoinen toiminta? ”Tämä onkin mielenkiintoista. Perussuomalaisten nousuhan oli pitkälti iltapäivälehtien masinoimaa. Saa nähdä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Soinillahan on lähtenyt johtajuus täysin käsistä. Hän ei enää hallitse joukkojaan.”

Urheilun ihmiskäsitys muuttunut

Suhosen mukaan sota-aiheiseen jääkiekkomainontaan on sisään kirjoitettuna väkivallan ihannointi. Sivusta jääkiekkoa seuraavana voisi luulla väkivallan kuuluvan lajiin. Saamme lukea kaukaloissa tapahtuvista joukkotappeluista harva se viikko. Suhosen mielestä väkivalta ja viha eivät missään nimessä kuulu urheiluun. ”Leikki, luovuus, itsensä ja kehonsa löytäminen ovat urheilun olennaisimpia ulottuvuuksia. Kaupallinen media ei urheilun yhteydessä tuo esiin näitä asioita. Urheilu näyttäytyy nykyään itsensä irvikuvana.”

Huippu-urheilun lisäksi urheilua ja liikuntaa harjoitetaan monilla eri tasoilla junioritoiminnasta ikämies- ja naissarjoihin. Suhonen kokee urheilun vääristyneiden arvojen koskevan nykyään koko urheilun kenttää. Erityisen huolestunut hän on siitä, miten nuoria polvia kasvatetaan urheilun pariin. ”Ei ole pitkäkään aika siitä, kun kaksi juniorijoukkuetta tappeli pelin jälkeen keskenään. Tästä kirjoitettiin lehdistössäkin. Kaiken annetaan kuitenkin tapahtua. Jääkiekkoliitto, valmentajat, joukkueenjohtajat ja jopa vanhemmat väittävät sen olevan normaalia, tai että väkivalta kuuluu jääkiekkoon. Vallitsee tällainen kummallinen äijäkulttuuri, joka on hikeä, verta ja poikkinaisia luita. Arvokkuudesta on tehty irvokkuutta.”

Urheilua pidetään pahimmillaan omana saarekkeenaan, eikä sen piirissä pohdita yhteiskunnallisia tai kulttuurisia asioita. Sen sijaan kaupallinen ajattelu on syöpynyt syvälle urheilun rakenteisiin. ”Silloin, kun urheilu oli osa kasvatus- ja sosiaalistumisprosessia, se oli myös ideologiasidonnaista. Amatööripuolella tämä kaikki loppui 1970-luvulla. Siirryttiin ammattilaismaailmaan ja muutos tapahtui nopeasti. Nykyään urheilu on valjastettu kaupallisiin tarkoituksiin. Se on viihdebisnestä.”

Vanhan ja nykyisen urheilun ihmiskäsitys poikkeavat toisistaan. Tästä puhutaan Suhosen mielestä liian vähän. ”Urheilu on ihmisenä olemisen perusulottuvuuksia. Se on olennainen osa kasvu- ja kehitysprosessia. Tämä koskee myös menestyviä urheilijoita ja heidän edustamaansa arvomaailmaa, sillä he ovat esikuvia nuoremmille.”

Kulttuurissa ja urheilussa erilaiset energiat

Suhonen haluaa vielä selventää väkivallan ja urheilun suhdetta. ”Olli Mäki, joka on yksi menestyksekkäimmistä nyrkkeilijöistämme, piti nyrkkeilijän suurimpana virheenä tilannetta, jossa hän alkaa vihata vastustajaansa. Välittömästi tällä hetkellä nyrkkeilijä menettää kontrollin ottelusta ja luovuttaa sen vastustajalle. Viha energiana on väärää energiaa. Tässä päästään kulttuurin ja urheilun väliseen eroon. Kaikki kulttuurin tekeminen perustuu periaatteessa rakkauteen, vaikka aiheena käsiteltäisiin myös vihaa. Sen sijaan urheilussa käytetään vihaa energiana. Monet valmentajat kuvittelevat, että vastustajaa vihaamalla, vahingoittamalla tai loukkaamalla saavutetaan psykologisia etuja. Käytetään ihmisen destruktiivisia voimia. Mihin perussuomalaisten suosio perustuu? Tähän samaan.”

Suhonen syyttää myös mediaa. Se ei reagoi ihmisen tuhoavaan käyttäytymiseen tarpeeksi, oli sitten kyse urheilusta tai politiikasta. ”Urheilutoimittajat ovat nykyään kuin taloustoimittajia. He kertovat meille, tekeekö Kimi sopimuksen vai ei ja montako miljoonaa hän mahdollisesti nettoaa. Ei heitä edes kiinnosta keskustella todellisista asioista.”

Samat ilmiöt jylläävät myös maailmalla, eikä Suomi tässä mielessä ole erityistapaus. Useat ajattelumallit ovat maassamme tuontitavaraa. ”Muistan, kun 1970-luvulla olympiakomitean seminaareissa puhuttiin suomalaisen linjan luomisesta. Siihen kuului Paavo Nurmi, Itä-Saksa ja amerikkalainen kaupallisuus. Idästä hankittiin uusin douppaustieto ihmisen alistamisineen. Amerikasta otettiin business-ajattelu. Sitten nämä yhdistettiin suomalaiseen nationalismiin. Sama henki tuntuu valitsevan yhä. Juuri tästä on kysymys esimerkiksi hiihtäjä Juha Lallukan doping-tapauksessa. Kaikki tietävät, että doping-laboratoriot ovat testejä askeleen edellä. Kuitenkin suomalainen hiihtäjä käryää. Sitten keskustellaan, ottavatko sponsorit hiihdolta rahat pois. Samat elementit ovat toistuvasti läsnä. Urheilun tulevaisuus ei näytä hyvältä. Voi olla, että nykymuotoinen ammattiurheilu on ylittänyt kriittisen pisteen.”

Yhä harvempi nuori valitsee nykyään urheilua ammatikseen tai harjoittelee jotain tiettyä lajia kapaloikäisestä asti. ”Jos ajatellaan, että ihmisen täytyy uhrata elämästään kymmenestä viiteentoista vuotta, eikä varmuutta ammattilaisuudesta siltikään ole, on kysymys melko kovasta valinnasta. Nyt jo nähdään, että suomalainen talvi- ja yleisurheilu ovat kuolemassa. Harrastajamäärät ovat vähäisiä. Sama pätee myös jääkiekkoon. Parhaat ja menestyvimmät maailmanlaajuiset lajit ovat kori- ja jalkapallo, koska niissä ei tarvita kuin tossut ja pallo. Näitä lajeja ei pysty tuotteistamaan liikaa. Aina löytyy nuoria mimmejä ja kundeja, jotka pelaavat takapihoilla.”

Alpo Suhonen oli viime eduskuntavaaleissa vihreiden ehdokkaana. Hän pitää itseään poliittisesti punavihreänä. ”Vieroksun hieman päivänpolitiikkaan menemistä. Ehkäpä löydän itsestäni enemmän anarkistia. Myös kulttuurin maailma vetää puoleensa. Puoluepoliittinen toiminta ei istu minulle kovinkaan hyvin, mutta olen ehdottomasti yhteiskuntatietoinen. Olen perusarvoiltani inhimillisyyden, oikeudenmukaisuuden ja moniarvoisuuden puolella. Perinteiset humaanit arvot ovat minua lähellä. Nyt kun elämme talousvetoista aikaa, ymmärrän, etteivät nämä arvot ole kovinkaan suosittuja. Kun katson maailmanhistoriaa hieman pitemmältä aikaväliltä, humaanisuus on kuitenkin osoittautunut aika kestäväksi arvoksi.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Essi Rajamäki