Balkanin alueen rauhanliikkeen synnyttivät naiset, ja heidän käsissään se on vieläkin. Jugoslavian hajoamissotien keskellä naiset osoittivat solidaarisuutta yli etnisten rajojen ja saivat niskaansa syytöksiä petturuudesta ja vihollisen tukemisesta. Eräs Kroatian rauhan- ja feministiliikkeen tukihahmoista on Rada Boric, joka on tuttu monille suomalaisillekin.
Rada Boric on vuodesta 1978 opettanut kroatian kieltä ja entisen Jugoslavian kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Suomen ja Kroatian välillä risteilemisen ohella Boric opiskeli 1980-luvulla Fulbright-stipendiaattina USA:n Indianassa. Siellä hänestä kuoriutui vankkumaton feministi.
Tapaan Boricin tilanteessa, jossa hänen pestinsä Helsingin yliopistolla on pian päättymässä, kysymys Kosovon itsenäisyydestä on auki, Kroatia kolkuttelee Euroopan unionin ovea muttei halua tehdä tiliä menneisyytensä kanssa, ja naisten päiden päällä on tukevasti lasikatto.
Rada Boric on asettanut itselleen tavoitteen muuttaa ihmisten käsitystä balkanilaisista. Nyt heihin liitetään väkivaltaisuus. Etnisten selkkausten historia alueella ulottuu pitkälle ja nationalismin juuret ovat syvällä. Boric ei silti usko, että nationalismi koituu Balkanin kohtaloksi. ”Sillä, miten lapset perheissä kasvatetaan, on suuri merkitys.”
Boric muistaa Balkanin sotien aikaisen ilmapommituksen. Nuori äiti oli menossa vauvansa kanssa kellariin suojaan. Opettajana työskennellyt nainen kirosi, että jos eteen tulisi nyt yksikin serbi, hänet pitäisi tappaa. ”Opettajalla oli luokassaan myös muslimeja, ja ennakkoluulot juurtuvat helposti ja huomaamatta, vaikkapa opettajan kautta” , Boric toteaa. ”Kroatiassa oli serbejä ennen sotaa 10 prosenttia, nyt 2–3 prosenttia. Mekin teimme etnisiä puhdistuksia…”
FEMINISMI
Hersyvän Boricin eläväistä ja naurun säestämää puhetta ei tarvitse kauan kuunnella ymmärtääkseen, että feminismi on erottamaton osa hänen persoonaansa ja tapaansa elää. Arvaan, että hän on suorastaan syntynyt feministinä, mutta olen erittäin väärässä. ”Minusta tuli feministi 1980-luvulla Yhdysvalloissa opiskellessani naistutkimusta. Tulin sosialistisesta maasta, jossa naiset olivat periaatteessa tasa-arvoisia miesten kanssa ammatteja ja palkkoja myöten. Toki lasikatto oli olemassa jo silloin, mutta silti järkytyin tilanteesta Yhdysvalloissa. Naistutkimuksen osaston henkilökunta, jolla oli vankka ammattitaito ja enemmän julkaistuja kirjoja, sai vähemmän palkkaa kuin muut, eikä sieltä voinut kohota johtoasemaan. Luin eräästä tutkimuksesta tiedekunnan dekaanin sanoneen, etteivät naisten kyvyt ja taidot olleet samat kuin miesten! He voivat olla luennoitsijoita mutta eivät vetää kokonaista kurssia.”
Palattuaan Jugoslaviaan Boric tapasi lujan feminismiteoreettisen pohjan omaavia naisia kuten Rada Ivecovic, Biljana Kasic ja Slavenka Draculic. Jälkimmäinen, joka on Boricin hyvä ystävä, taisteli 80-luvulla avoimesti julkisuudessa naisten puolesta, kirjoitti tekstejä ja piti ääntä naisten oikeuksista. Draculic, jonka Balkanin sodan sotarikollisia käsittelevä kirja Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään on julkaistu Pystykorva-sarjassa, on sittemmin muuttanut Ruotsiin.
Rada Boricin mielestä ainoat järjissään pysyneet tahot sodan aikana olivat naisaktivistit ja feministit, jotka maksoivat siitä kovan hinnan. Monet joutuivat Draculicin tavoin lähtemään maasta, monet karkotettiin. Jotkut, kuten yhteiskunnan viholliseksi julistettu kirjailija Dubravka Ugresic, muuttivat vapaaehtoisesti. Ugresicin romaani Kiputilahallitus (Like 2007) kuvaa zagrebilaisen Tanja Ucicin pakoa Amsterdamiin ja päätymistä entisen Jugoslavian kulttuurin ja kielen opettajaksi. Samantapaisen taustan ja kohtalon omaavia kroatialaisnaisia on siis paljon. ”Onneksi he ovat jatkaneet kirjoittamista”, iloitsee Boric. ”Heidän ansiostaan on kuultu ja kuullaan erilaisia sodasta ja sotarikoksista kertovia ääniä. Muuten tarina olisi päättynyt.”
RAUHANLIIKE
Rada Boric palasi Jugoslaviaan vuonna 1991 opetettuaan Suomessa vuodesta 1986. Ystävältään toimittaja ja feministi Vesna Kesiciltä hän kuuli ensimmäisistä sodassa raiskatuista naisista. He perustivat Naisuhrien keskuksen auttamaan raiskattuja ja muita sodan paikaltaan suistamia naisia. ”En tosin pidä sanasta ’uhri’. ’Selviytyjä’ on parempi, positiivisempi. Sota itsessään ottaa diskurssin, joka tekee naisista uhreja. Mutta naisilla on selviytymisen viisaus. He myös ymmärsivät toiseuden paremmin sodan alkaessa, koska ovat toinen sukupuoli, niitä ’toisia’.”
Balkanilla ei ollut varsinaista rauhanliikettä eikä kansalaisjärjestöjä ennen 1990-lukua. Vuonna 1989 perustettu Zagrebin autonominen naisten talo pahoinpidellyille naisille oli ensimmäinen askel toiminnalliseen aktivismiin.
Sodan naisuhrien keskus sai alkunsa syksyllä 1992, kun tusina naista kokoontui erään aktivistin keittiöön keskustelemaan toimista sodan keskellä. Vuoden 1993 alusta mukana oli 45 naista. He kävivät pakolaisleireillä, toimivat kuuntelijoina ja lohduttajina sekä auttoivat naisia ottamaan takaisin elämänhallinnan, jonka sota oli vienyt.
Keskuksessa työskenteli sekä paikallisia naisia että pakolaisia, opiskelijoita ja työssä käyviä, eläkeläisiä ja kotiäitejä. Keskuksen on sanottu olleen ainoa keidas sodan keskellä. Siellä kukaan ei tuominnut eikä arvottanut, ei kysynyt etnisyydestä, uskonnosta eikä seksuaalisesta suuntautuneisuudesta. Tämä liberaali suvaitsevaisuus ja solidaarisuus herätti sodan keskellä ja ankaran katolisessa ja patriarkaalisessa maassa myös kovaa kritiikkiä ja jopa aggressioita. Keskuksen naisia syytettiin isänmaan pettämisestä ja vihollisen hoivaamisesta. Sanottiin, että he ruokkivat naisia, joiden pojat tappoivat kroaatteja taisteluissa. Sodanvastaiseen kampanjaan liittymistäkään ei katsottu hyvällä. Boricin ystävät ja naapurit kysyivät tuohtuneina, miten hän saattoi liittyä rauhanliikkeseen, heitä vastaanhan oli hyökätty! Juuri siksi, vastasi Boric. ”Kaikki olettivat että olimme puolustuskannalla eivätkä edes kyseenalaistaneet politiikkaa, joka sotaan oli johtanut.”
Sodan alettua puhelinlinjat Zagrebin ja Belgradin välillä katkaistiin. Aktivistit faksasivat Zagrebista Belgradiin tarkoitettuja fakseja Italiaan, josta siellä olevat naisaktivistit lähettivät ne Belgradiin. Solidaarisuusverkosto toimi yli rajojen, ja ne jotka halusivat tietoa saivat sitä. Kroatian, Serbian ja Bosnian naisten muodostama yhteys oli nimenomaan solidaarisuutta. ”Solidaarisuus on rauhanliikkeen ja feminismin ydin, ilman sitä olisimme vain yksittäisiä ihmisiä eri maissa”, toteaa Boric.
Naisuhrien keskus, Belgradin Naiset mustissa -järjestö sekä Bosnian Zenicassa oleva raiskattujen naisten terapiakeskus palkittiin vuonna 1995 rauhanpalkinnolla. Palkinnon luovuttaja, Jerusalemin Naiset mustissa -järjestö, mainitsi perusteissa kolmen sotaa käyneen maan naisten onnistumisen yhteistyössä ja dialogin ylläpitämisessä.
Balkanin rajat ylittävää kansainvälistä yhteistyötä nähtiin vuonna 1998, kun amerikkalaisnäyttelijät Glenn Close ja Marisa Tomei matkustivat Sarajevoon osallistuakseen tapahtumaan, jossa muistettiin alueen naispuolisia sodan uhreja. Yhdessä bosnialaisnäyttelijöiden kanssa he esittivät Eve Enslerin kirjoittaman näytelmän Necessary Targets. Tapahtumaan liittyi myös kukkien laskeminen sillalta Bosna-jokeen sodan ensimmäisen bosnialaisuhrin muistoksi. Nuoren naisen tappoi serbialainen sala-ampuja rauhanmarssin aikana.
SYYLLISYYS
Kroatian suhde historiaansa ja sotarikoksiinsa on kompleksinen. Menneisyyden kanssa on tehtävä tiliä ennen kuin maa voi siirtyä eteenpäin. Boric toteaa, että Serbiassa, Bosniassa ja Kroatiassa on kaikissa sama tilanne: 1990-luvulla elettiin ilmapiirissä, jossa tappaminen oli laillista. ”Nyt kroatialaiset nationalistit ovat vihaisia: miksi aina pyritään tasapainoon syyllisyyden suhteen ja halutaan rikolliset tuomiolle, mitä sitten vaikka tehtiinkin vähän rikoksia.” Boricin mielestä joka ikinen rikos täytyy tuomita. Hän ei voi hyväksyä kroatialaiskenraalin ja Ranskan muukalaislegioonassa palkkasotilaana palvelleen Ante Gotovinan piilottelua Haagin tuomioistuimelta. ”Kroatian nationalistinen politiikka teki Gotovinasta kansan keskuudessa sankarin. Ja nyt kun hänet on vihdoin saatu Haagiin, Kroatian hallitus maksaa hänen puolustuksensa.”
Kroatiassa ollaan katkeria siitä, että maata ei ole hyväksytty Euroopan unioniin. Rada Boricin mielestä EU-jäsenyys tekisi hyvää Kroatialle ja erityisesti naisille ja etnisille vähemmistöille, koska unioni pakottaa noudattamaan ihmisoikeuksia. Hän arvostelee kuitenkin EU:n tapaa toimia jäsenyysneuvotteluissa: ”Kroatia on Euroopan odotushuoneessa, sillä on aika varattuna, mutta se ei tiedä koska lääkäri ottaa vastaan. Olli Rehn sanoi äskettäin Helsingissä, että ’me lupasimme Bulgarialle jäsenyyden, jos se täyttää tietyt ehdot’. Miksi tämä ei päde Kroatiaan? Kyse on luottamuksesta.” Vaikka Boric pitääkin EU:ta monella tapaa hyvänä instituutiona, hän ymmärtää silti kritiikin esimerkiksi unionin perustuslakiluonnosta kohtaan, koska sen myötä kaikkien sosiaaliset oikeudet ovat vaakalaudalla.
Rada Boric uskoo, että jos Balkanin maat tuntisivat olevansa tervetulleita EU:hun, se vakauttaisi alueen tilannetta. Nationalismin perinne on vahva, ja se korostuu tällä hetkellä itsenäisyyttä tavoittelevassa Kosovossa. Boric pitää epäilyttävänä sitä, että kosovolaiset vakuuttavat huolehtivansa myös serbivähemmistön oikeuksista, mutta silti maakunnan lippu ja kansallislaulu ovat albanialaisia. Miten vähemmistön oikeuksista huolehtiminen todistetaan arkielämässä?
Boric kritisoi voimakkaasti sitä, ettei Martti Ahtisaaren Kosovo-neuvonantajiin kelpuutettu naisia. Naisten poissaoloa Kosovo-prosessista arvostelevat myös Kosovon naisten verkosto ja Serbian Naiset mustissa -verkosto, jotka 12. helmikuuta 2007 lähettivät Ahtisaarelle Kosovon tilannetta käsittelevän kirjeen. ”Feministinä odotan myös kovasti sitä päivää, jolloin YK:n turvallisuusneuvoston jäärät havahtuvat huomaamaan, ettei neuvostossa ole yhtäkään naista”, Boric hymähtää.
TULEVAISUUS
Toukokuussa 2007 Rada Boricin pesti Helsingin yliopistolla päättyy ja sen kruunaa hänen laatimansa suomi-kroatia-suomi-sanakirja, ensimmäinen maailmassa. Sanakirjassakin on feministinen ote, sillä Boric halusi liittää kaikkiin sanastossa mainittuihin ammatteihin sekä maskuliini- että feminiinipäätteen riippumatta siitä, onko kaikissa ammateissa sellaista aiemmin ollut.
Boricin paluu Zagrebiin ei merkitse yhteyksien katkeamista Suomeen. Yhteistyö Kristiina-instituutin kanssa jatkuu, samoin kuin työ Tampereen yliopiston antropologian osaston kanssa. Boricin tutka etsii lisäksi sopivaa suomalaista, kroatiaksi kääntyvää romaania.
”Minussa elää halu kasvattaa ja rohkaista feministejä”, kertoo Boric kysyessäni hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan. ”Haluaisin laatia feministisen sanakirjan. Politiikka kiinnostaa kovasti, mutta pikkuisen anarkistina haluan pysytellä puolueiden ulkopuolella”, hän nauraa. Sen sijaan toiminta European Women’s Lobbyssa sopisi Boricille. EWL toimii Euroopan naisjärjestöjen sateenvarjona, ja se pyrkii edistämään naisten oikeuksia ja tasa-arvoa kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Ainakin EWL:n tavoitteet ovat täsmälleen samat kuin Rada Boricin.
Teksti ja kuva Anu Harju
