Yksi kevään kuumista keskustelunaiheista on se, kuinka tulisi suhtautua toisesta EU-maasta Suomeen saapuviin Romanian romaneihin. Aikaisemmin muodostin mielessäni selkeän kannan erilaisiin asioihin, usein puolesta tai vastaan. Nykyisin huomaan kohtaavani yhä useammin asioita, joihin en kykene enkä haluakaan ottaa selkeää kantaa. Olen antanut luvan itselleni vain pohdiskella vastaantulevien asioiden erilaisia syitä, puolia ja seurauksia ilman, että minun tulisi ehdottomasti olla jotakin mieltä siitä, kuinka tilanne tulisi ratkaista.
Suomeen saapuvat romanit tunnutaan keskusteluissa luokittelevan yhdeksi ryhmäksi. Keskustelijasta riippuen he ovat rikollisia, ihmiskaupan uhreja, työtä vieroksuvia, vailla vaihtoehtoja olevia tai avusta kieltäytyjiä. Kyseessä on kuitenkin ryhmä ihmisiä, joilla jokaisella on oma tarinansa, syynsä, toiveensa ja pelkonsa.
Romania on osa Euroopan unionia, samaa yhteisöä, jossa myös me suomalaiset olemme mukana. Yhteisöä, jonka jäsenmaissa menestys mitataan kilpailukyvyllä. Yhteisöä, joka on tarjonnut erinomaisen maaperän kasvottomille ylikansallisille yrityksille. Niille, joiden tavoitteena on mahdollisimman tehokas tuotanto ja suuret voitot. Hinnan menestyksestä maksavat ihmiset ja ympäristö.
Ratkaisuja pyritään löytämään siinä vaiheessa, kun ihmiset alkavat puhua lieveilmiöistä ja mielipiteet kärjistyvät. Tekoja voidaan verrata laastarin laittamiseen märälle iholle. Se pysyy hetken, kunnes irtoaa. Ainoa keino saada laastari pysymään on kuivata iho ensin.
Väliaikaisen paikkaamisen sijaan tulisikin pyrkiä vaikuttamaan lähtömaan tilanteeseen. Minkälainen olisikaan yhteisömme, mikäli puututtaisiin esimerkiksi työntekijöiden oikeuksien polkemiseen, vaadittaisiin jokaiselle samanlaiset ihmisoikeudet ja velvoitettaisiin yritykset omalta osaltaan kantamaan todellista vastuuta myös yhteisöstä, jonka avulla he ovat menestyksensä hankkineet.
Yhdessä asiassa olen kuitenkin edelleen ehdoton: yksikään lapsi ei kuulu kadulle kerjäämään tai elämään puutteellisissa oloissa. Siihen jokaisen maan ja jokaisen meistä on puututtava.
Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.
