Ikkunat menivät

Maputossakin sota kylvi joskus pelkoa ja paniikkia, vaikka meillä olivatkin asiat paljon paremmin kuin maaseudulla. Etelä-Afrikan paria vuotta aikaisemmin tehdyt lentopommitukset, sotilashyökkäykset ja siviiliväestön murhat naapurikaupungissa Matolassa olivat edelleen vahvasti ihmisten muistissa. ARO:kin oli joutunut muuttamaan siellä asuvat kooperanttinsa turvaan pääkaupunkiin.

Turvallisuuskysymys oli yksi tärkeimmistä viikkokokoustemme puheenaiheista, ja pidimme jatkuvasti yhteyttä Ruotsin suurlähetystön henkilökuntaan. Kuulimme varoituksia kynäpommeista ja vihollisen muista mahdollisista ovelista aseista. Jotkut pommit räjähtivätkin, mutta yleensä vahingoittamatta ketään. Rannalla vuohia paimentaneet pojat sen sijaan menettivät jalkansa astuttuaan maamiinaan.

Emme siis päässeet rannallekaan muutamiin viikkoihin, mutta se oli pieni hinta jaloistamme. Kun tilanne antoi myöden, pyöräilimme sinne viikonloppuisin tapaamaan ystäviä vanhan kreikkalaisen ravintolan Costa do Solin edustalle. Puhelinten puutteessa kaikki osasivat hakea toinen toisi- aan tavanomaiselta paikalta rannalla.

Siellä olimme sinäkin ikimuistoisena päivänä, 25. syyskuuta 1985, eräänä Mosambikin tärkeimmistä pyhäpäivistä. Aseistettu sota portugalilaisten siirtomaavaltaa vastaan oli alkanut samana päivänä 21 vuotta aikaisemmin. Kaikki olivat tyytyväisiä ylimääräisestä vapaasta keskellä viikkoa. Solidaarisuutemme ei aina riittänyt juhlapuheiden kuunteluun.

Rannalla käynnin jälkeen makoilin sängyllä moskiittoverkon alla, väsyneenä auringosta, kuumuudesta ja pyöräilystä. Pyörän olin kantanut ylös 7. kerrokseen. Oli aikainen iltapäivä. Kaukaa alkoi kuulua outoa kuminaa, joka voimistui koko ajan.

Moskiittoverkkoon pelmahti paineaallon mukana avonaisesta ikkunasta tomua ja likaa. Luulimme ensin, että merkkipäivän johdosta ammuttiin kunnialaukauksia. Sitten huhut alkoivat kiertää naapurustossa. Kun jotain epätavallista ilmaantui, kaikki olivat varmoja siitä, että nyt Renamo on todella tulossa kaupunkiin. Huhun leviämistä edesauttoi tavanomainen virallisen informaation nihkeys. Puhelimien puuttuessa ei ollut mahdollista yrittää saada selville mistä oli kyse, eikä kukaan halunnut lähteä kaupungille tutkimaan asiaa.

Iltapäivän kuluessa jylinä voimistui voimistumistaan, se ei enää käynyt kunnialaukauksista. Joku neuvoi avaamaan ikkunat ja ovet. Seisoimme neuvottomina ja pelokkaina parvekkeella ja yritimme arvuutella, mitä tämä oli. Myöhemmin radiosta alkoi kuulua klassista musiikkia ja ohjeita pysytellä rauhallisena. Marcelino dos Santos, eräs Frelimon johtohahmoista ja entinen antigo combatente, vapaustaistelija, puhui koko illan. Kukaan meistä ei todellakaan ollut rauhallinen.

Toinen asuintovereistani, sairaanhoitaja, riensi auttamaan vastapäätä sijaitsevalle ensiapuklinikalle heti kun sinne alkoi saapua ambulansseja ja pikkuautoja. Vasta hänen palattuaan kotiin myöhään illalla saimme tietää mitä oli tapahtunut – puolustusministeriön ammusvarasto muutaman kilomet- rin päässä kaupungin keskustasta oli räjähtänyt. Kuolleiden tarkkaa määrää ei koskaan kerrottu, mutta loukkaantuneita oli kymmeniä, satojakin. Heistä useimmat olivat ammusvarastoa vastapäätä olevan Zimpeton asuinalueen, bairron, asukkaita. Henkiinjääneet kertoivat myöhemmin, miten pieni tulipalo oli asteittain aiheuttanut ensin pienempien ja sitten yhä järeämpien aseiden ja ammusten räjähtelyn.

Eräs fysioterapian työtovereistamme asui tällä alueella. Hän kertoi, että bairron talojen seinät olivat täynnä luotien ja kranaattien jättämiä reikiä. Vahvemmat ammukset olivat tuhonneet kokonaisia taloja. Maputon kaupunki oli tämän jälkeen kauan aikaa ilman ikkunoita. Meidän asuntomme ikkunat pysyivät eheinä, kiitos avonaisten ovien. Puhuttiin kauan siitä, oliko tämä vahinko, virkavirhe, rikos vai ihan oikea sabotaasi. Totuutta en ainakaan minä tiedä vieläkään.

Ote on Ritva Parviaisen kirjasta Hanki oma elämä – neljännesvuosisata Mosambikissa. Liken ja Rauhanpuolustajien Pystykorvakirja, 224 sivua. Tilaukset www.rauhanpuolustajat.org/kauppa