Republikaanien marraskuun vaaleissa kärsimän tappion on yleisesti katsottu tarkoittavan, että amerikkalaiset ovat tyytymättömiä Bushin hallituksen ulkopolitiikkaan, etenkin Irakin jatkuvasti pahenevaan kaaokseen.

On havaittavissa merkkejä siitä, että Bush olisi vihdoinkin valmis muuttamaan strategiaansa Lähi-idässä. Kuinka tähän on päädytty, ja mitkä tekijät vaikuttavat USA:n politiikan suuntaan tulevaisuudessa?

Neuvostoliiton romahdettua USA on omaksunut kiistattoman ylivalta-aseman kansainvälisessä politiikassa. Se on aggressiivisesti edistänyt uusliberaaliin ideologiaan perustuvaa maailmanjärjestystä, jota on osuvasti kutsuttu Washingtonin konsensukseksi. Sen ulkopolitiikan johtoajatuksena on ollut pönkittää valta-asemaa niin diplomaattisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin ja samalla ennakoida ja ehkäistä muiden suurvaltojen, etenkin Kiinan ja Venäjän, nousu vakavasti otettaviksi haastajiksi. USA ei kuitenkaan ole sellainen haavoittumaton ja kaikkivoipa supervalta, jona sitä usein pidetään sekä maan sisällä että sen ulkopuolella.

Vaikka USA:n sotilaallinen ylivoima on kiistämätön, se on monella tavalla riippuvainen maista, joita se pitää tärkeimpinä strategisina uhkinaan. USA tarvitsee valtavia määriä luonnonvaroja, etenkin öljyä ja maakaasua, joiden tuottajamaista monet ovat ainakin potentiaalisesti vihamielisiä sitä kohtaan. Strategisesti elintärkeiden energiavarojen huvetessa niiden tuotannon painopiste on siirtynyt yhä enemmän Lähi-itään ja entisen Neuvostoliiton alueelle. Samalla niiden hinnat ovat nousseet, ja tuottajat ovat rikastuneet ja saaneet uudenlaista taloudellista ja strategista valtaa; USA:n ylivelkaantunut talous nimittäin vaatii jatkuvaa rahavirtaa ulkomailta säilyttääkseen jonkinlaisen uskottavuuden. Lisäksi USA:n talous on riippuvainen Itä-Aasiasta tuodusta halpatavarasta, ja sen oma teollisuus on jo kauan ollut vaikeuksissa.

USA:n ulkopoliittisessa strategiassa on jo kauan otettu huomioon maan haavoittuvuudet, etenkin riippuvuus ulkomaiden energiavaroista. 90-luvun alusta lähtien monet elementit maan ulkopoliittisessa eliitissä ovat pitäneet tavoitteenaan Lähi-idän muokkaamista USA:n ja Israelin etujen mukaiseksi. Lähi-idän ensisijaisuuden selittää se, että siellä on suuri osa maailman jäljellä olevista öljy- ja kaasuvaroista, ja noiden varojen kontrollointi vaikuttaa merkittävästi globaaleihin voimasuhteisiin.

 

Vastustusta löytyy

Syyskuun 11. 2001 mahdollisti sen, mitä monet olivat toivoneet jo pitkään: USA pystyi – ilman kansan suurempaa vastustusta – levittämään joukkojaan ympäri maailmaa, asettamaan Afganistaniin sille ystävällismielisen hallituksen, perustamaan tukikohtia strategisesti tärkeisiin Keski-Aasian maihin (joita Venäjä oli perinteisesti pitänyt takapihanaan) ja lopulta valtaamaan Irakin. Saddam Husseinin hallituksen kaatumisen jälkeen monet jo suunnittelivat valtaavansa myös Iranin ja Syyrian, ehkä jopa Saudi-Arabiankin. Irakilaiset nousivat kuitenkin vastarintaan miehittäjää vastaan, eivätkä amerikkalaiset ole pystyneet saamaan tätä merkittävää öljyntuottajamaata kontrolliinsa.

USA:n käydessä toivotonta ja kansainvälisesti epäsuosittua sotaansa Irakissa Venäjä ja Kiina ovat lähentyneet ja rakentaneet laajan liittolaisten verkoston. Putinin hallitus on ottanut kontrolliinsa Venäjän energiavarat, ja monet merkittävät öljy- ja kaasumaat ovat seuranneet sen esimerkkiä, asettuen näin yhdessä vastustamaan Washingtonin konsensusta. Tämän seurauksena länsimaiset öljy-yhtiöt kontrolloivat enää pientä osaa maailman öljyvaroista. Eri maiden kansalliset öljy-yhtiöt käyttävät usein varojaan strategisesti: ne eivät enää myy raaka-aineitaan USA:n etujen mukaiseksi suunnitellussa pörssijärjestelmässä vaan tekevät pitkäaikaisia kahdenvälisiä sopimuksia sellaisten maiden kanssa, joihin niillä on hyvät suhteet. Kiinan, Intian ja muiden kasvavien talouksien lisääntyvä energiantarve ja taloudellinen voima ovat johtamassa siihen, että USA:n ja muiden länsimaiden energian saatavuus on uhattuna.

On huomionarvoista, että Venäjä ja Kiina liittolaisineen ovat jatkuvasti vastustaneet USA:n aggressiivista Lähi-idän politiikkaa ja tehneet yhteistyötä kaikkien halukkaiden kanssa. Yhä useammat valtiot pitävät niitä luotettavina kumppaneina, samalla kun USA:sta on tullut eräänlainen diplomaattinen hylkiö, joka pyrkii tavoitteisiinsa pakkokeinoin. Nyt kun USA:n nykylinja on menettänyt myös oman kansan tuen ja Irakin yltyvästä sodasta – sekä ”roistovaltio” Iranin vallan kasvusta – on tullut vakava ongelma, maan ulkopoliittinen eliitti joutuu etsimään uusia keinoja Irakin rauhoittamiseksi. Uusi puolustusministeri Robert Gates onkin esittänyt suoria neuvotteluja Iranin ja Syyrian kanssa, jotta ne käyttäisivät vaikutusvaltaansa rauhan edistämiseksi Irakissa.

 

Vakavan yhteenoton vaara

Lähi-idässä USA:lla ei ole hyviä vaihtoehtoja. Neuvottelut Iranin kanssa vaatisivat USA:lta ennenkuulumattomia myönnytyksiä, käytännössä todennäköisesti Iranin ydinohjelman hyväksymistä, eivätkä nekään takaisi amerikkalaisille kontrollia Irakin, saati sitten muun Lähi-idän, energiavaroista. Lisäksi Israelin oikeisto ja sitä USA:ssa varauksetta tukeva ja vaikutusvaltainen ns. Israel-lobby tekevät varmaankin kaikkensa estääkseen USA:n ja Iranin lähentymisen. Myös monet demokraattijohtajat, kuten kongressin puhemieheksi todennäköisesti nouseva Nancy Pelosi, ovat useaan kertaan ilmaisseet ylitsevuotavaa ystävyyttä Israelin kanssa. Vetäytyminen Irakista tuskin tulee kyseeseen, koska USA on jo rakentanut maahan pysyviä sotilastukikohtia eikä voi sallia öljyvarojen joutumista ”vääriin” käsiin. Ainoa vaihtoehto neuvotteluille Iranin kanssa lienee Irakin jatkuva ja paheneva sotatila, joka heikentää entisestään USA:n taloutta ja kansainvälistä asemaa sekä maan asevoimien moraalia.

USA on menettämässä sen taloudellisen ja poliittisen valta-aseman, johon se pääsi Neuvostoliiton romahduksen myötä. Tulevaisuudessa sen vastapainona on Kiinan ja Venäjän ympärille keskittynyt liittouma, joka ei pysty uhkaamaan USA:n sotilaallista ylivoimaa mutta kontrolloi maailman energiavaroja ja taloutta jatkuvasti vahvemmin. Nämä kaksi valtakeskittymää voivat tulla toimeen suhteellisen sopuisasti, mutta vakavan yhteenoton vaara on ilmeinen. Mikäli USA ei ulkopolitiikassaan suostu tunnustamaan uusia realiteetteja ja päättää vaikkapa hyökätä yhteistyössä Israelin kanssa Iraniin, joka on Kiinan ja Venäjän liittolainen, suurvaltojen välinen konflikti on lähes väistämätön. Nykyisessä geopoliittisessa todellisuudessa tällainen hyökkäys olisi sulaa hulluutta, mutta se ei tietenkään tarkoita, että tätä vaihtoehtoa ei vakavasti harkittaisi Washingtonissa ja Tel Avivissa.

Teksti Jussi Sinnemaa
Kuva Essi Rajamäki