Liikkumisen sietämätön vaikeus Hebronin vanhassakaupungissa Palestiinassa.
Yhdeksänvuotias Abed Burqan työntää pyörätuolissa istuvaa isäänsä ylös katua. Taival on vaivalloinen. Hebronin kadut ovat jyrkkiä, asvaltti halkeilee, ja paikoin pyörät jumittuvat laattakivetyksen saumoihin.
Tie Hebronin vanhastakaupungista kulkee Israelin tarkastuspisteiden kautta, mikä hankaloittaa Abedin ja Amirin matkaa entisestään. Monilla tarkastuspisteillä on kääntöportteja, joiden välistä pyörätuoli ei mahdu.
”Joskus sotilaat eivät päästä minua läpi. Kerran he sanoivat, että jos menen toiselle puolelle, he eivät päästä minua enää takaisin”, Amir kertoo.
Auto-onnettomuudessa vuosia sitten jalkansa menettänyt Amir ei voi pyytää kotiovelleen taksia, koska palestiinalaiset eivät saa ajaa autolla suuressa osassa Hebronin vanhaakaupunkia.
Amir on yksi Hebronin H2-vyöhykkeen noin 35 000 asukkaasta. On vaikeaa kuvitella huonompaa asuinpaikkaa loppuiäkseen pyörätuoliin sidotulle invalidille, mutta vaihtoehtoja ei ole. Koska Amir ei voi tehdä työtä, yhdeksänlapsisella perheellä ei ole varaa edes ruokaan, saati uuden asunnon ostamiseen.
Burqanin perheen tilanne on erityisen vaikea. Helppoa ei ole tosin kenelläkään H2-alueen palestiinalaisella.
Pyhä kaupunki
Hebron on Länsirannan suurin kaupunki ja yksi maailman vanhimmista kaupungeista. Vanhan testamentin keskeisenä tapahtumapaikkana Hebron on myös erityisen pyhä paikka sekä kristityille, muslimeille että juutalaisille, sillä uskontojen kantaisä Aabraham on Raamatun mukaan haudattu kaupungin keskustaan. Uskotun hautapaikan päällä on sekä synagoga että Ibrahimin (Aabrahamin) moskeija.
Hebron on Itä-Jerusalemin lisäksi Länsirannan ainoa paikka, jonne Israel on perustanut siirtokuntia kaupungin sisälle. Fanaattisen uskonnollisten juutalaisten kaipuu pyhään kaupunkiin on synnyttänyt neljä siirtokuntaa aivan sen ytimeen, palestiinalaisten naapuriin.
Kuluneen kesän Hebronissa asuneena lisään tähän listaan oman toteamukseni: tämä on maailman hankalimpia kaupunkeja liikkua – mikäli olet palestiinalainen. Uskonnolliset intohimot ovat täyttäneet vanhankaupungin kadut Israelin sotilailla, poliiseilla, tarkastuspisteillä, betonimuureilla ja piikkilangalla.
Hebronin murheellinen lähihistoria
Hebronin nykytilannetta ymmärtääkseen on palattava vuoteen 1994. Tuolloin, ramadanin aikaan, Hebronin liepeillä sijaitsevan Kiryat Arban siirtokunnan asukas Baruch Goldstein astui Ibrahimin moskeijaan konepistoolin kanssa. Goldstein tulitti kuoliaaksi 29 rukoilevaa palestiinalaista muslimia ja haavoitti lähes sataa. Joukkomurha synnytti levottomuuksia, joihin Israelin armeija vastasi ulkonaliikkumiskielloilla ja eristämällä katuja.
Ibrahimin moskeija eli Patriarkkojen luola suljettiin kuukausiksi. Kun ovet jälleen avattiin, tila oli jaettu fyysisesti kahtia moskeijaksi ja synagogaksi. Pyhän paikan eri osat on erotettu toisistaan seinällä ja luodinkestävällä lasilla. Tänä päivänä palestiinalaisten on läpäistävä yhteensä kolme tarkastuspistettä päästäkseen moskeijaan rukoilemaan.
Vuonna 1995, osana Oslon rauhanprosessia, Hebron jaettiin kahtia palestiinalaisviranomaisten valvomaan H1-alueeseen ja Israelin armeijan valvomaan H2-alueeseen.
Rajoitukset tiukkenivat vuonna 2000, jolloin alkoi niin kutsuttu toinen intifada, palestiinalaisten kansannousu. Kontrolloidakseen aluetta Israelin armeija asetti täydellisiä ulkonaliikkumiskieltoja sekä alkoi pystyttää Hebronin kaduille kiinteitä tarkastuspisteitä ja tiesulkuja. Toinen intifada päättyi lähes kymmenen vuotta sitten, mutta rajoituksia ei ole tähän päivään mennessä poistettu.
H2-alueen rajoitukset koskevat ainoastaan palestiinalaisia. Israelin siirtokuntalaiset voivat ajaa teillä sekä kävellä alueilla, joille palestiinalaisia ei päästetä.
Autoilu kielletty
Osa vanhankaupungin teistä on suljettu palestiinalaisten autoilta, mikä tekee liikkumisesta hidasta ja tavaroiden kuljettamisesta erityisen hankalaa. Nokkakärryt ja aasit ovat kovassa käytössä, mikäli ne mahtuvat tarkastuspisteiden läpi. Lastenrattaat eivät mahdu, joten äidit kantavat vauvoja sylissään.
Juudean kukkuloilla lepäävän kaupungin kadut ovat jyrkkiä, talvisin jäisiäkin. Koska autoa ei voi käyttää, vanhuksilla ja invalideilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odotella katujen sulamista. Taival on tosin tarpeeksi hidasta kesälläkin, jolloin lämpötila nousee ajoittain 40 asteeseen. Raskaana olevat naiset muuttavat usein viimeisillä raskausviikoillaan H1-vyöhykkeellä asuvien sukulaistensa luo, missä palestiinalaisten sallitaan ajaa autoillaan. H2-alueelle jääminen voi olla vaarallistakin, sillä hätätilanteessa ambulanssin tulo saattaa kestää kauan.
Tämän koki 12-vuotias Tarek Abu Ramileh henkilökohtaisesti heinäkuussa. Kärryn kanssa kulkeva Tarek oli kulkemassa Al Ibrahimin moskeijalle johtavan kääntöportin läpi, kun tarkastuspisteellä päivystävät Israelin sotilaat yhtäkkiä pysäyttivät kääntöportin. Tarekin jalka jäi jumiin metallikapuloiden väliin. Loukkaantunut poika jäi maahan makaamaan.
”Sotilaat nauroivat minulle, kun kaaduin”, Tarek kertoi minulle myöhemmin.
Nauroivat tai eivät, ambulanssia sotilaat eivät ainakaan soittaneet. Apua hälytti lopulta Tarekin isä Raed kuultuaan tapahtuneesta. Poika sai odottaa kyytiä tunnin verran, koska palestiinalaisambulanssien on saatava Israelin armeijalta lupa, mikäli aikovat tulla armeijan hallinnoimalle alueelle.
Tarekin loukkaantunut jalka oli suhteellisen pieni murhe. Länsirannalla moni palestiinalainen on kuollut odottaessaan tarkastuspisteelle jumittunutta ambulanssia.
Tarkastuspisteiden viidakko
Hebronin vanhassa kaupungissa, alle viiden neliömetrin suuruisella alueella, on kuusitoista Israelin tarkastuspistettä, joissa palestiinalaisten matka pysähtyy. Israelin sotilaat syynäävät taskut, ruokakassit, koulureput ja joskus henkilökortin. Israelin armeijan myöntämän vihreän ID-kortin puuttuminen tietää ongelmia, joista vähäisin on jopa yli tunnin odottaminen tarkastuspisteellä.
Tämä on Länsirannan normaalia elämää. Israel on miehittänyt aluetta jo 45 vuoden ajan, joten jo neljäs sukupolvi palestiinalaisia kasvaa arkeen, joka on metallinpaljastimen läpi kulkemista, henkilökortin esittämistä, sormenpään skannaamista ja kääntöportin pyörittämistä.
Ehkä juuri syvän ”kokemuksen” vuoksi vapaudenriisto otetaan vastaan hämmästyttävällä tyyneydellä.
Kerran, Hebronin tarkastuspisteellä numero 56, näin sokean vanhuksen, jonka sotilaat pistivät kulkemaan neljä kertaa metallinpaljastimen läpi. Lopulta sotilaat keksivät syyn sitkeästi piippaavalle metallinpaljastimelle: vanhuksen alumiinisen kävelykepin. Sokeaa taluttanut nuorukainen, kenties hänen pojanpoikansa, ei yllätyksekseni kiihtynyt edes silloin, kun sotilaat ottivat kävelytuen vanhukselta arvioidakseen esineen vaarallisuutta. Nuorukainen pudisti päätään, nauroi tilanteelle epäuskoisen ilotonta naurua ja jatkoi matkaansa vanhusta taluttaen.
Todennäköisesti tyyneys johtuu kuitenkin siitä, että sotilaille niskurointi tietää varmuudella hankaluuksia. Nöyryytys on parempi niellä mukisematta.
Joskus se on silminnähden vaikeaa. Eräänä elokuisena päivänä näin tarkastuspisteellä miesparin, joka tyhjensi useaa suurta matkalaukkuaan ostoskärryihin. Hebronin H2-vyöhykkeellä asuvat miehet olivat tulleet lomalta Jordaniasta. Jokainen vaate ja matkamuisto oli otettava yksitellen matkalaukusta ja laitettava ostoskärryyn sotilaan valvovan katseen alla. Kun kysyn asiasta, toinen miehistä vastasi tukahdutetusta kiukusta tärisevällä äänellä:
”Näet kyllä, mitä he pistävät meidät tekemään!”
Ja selväähän tuo on. Vapaudenriiston perustetta – turvallisuutta – on tosin vaikea niellä.
Kahden kerroksen väkeä
Turvallisuus nimittäin ei ole palestiinalaisia varten. H2-alueen teiden eristäminen, tarkastuspisteet ja noin kaksituhatta Israelin sotilasta ovat kaikki turvakeinoja, joiden avulla Israelin noin viisisataa siirtokuntalaista voivat asua kaupungin ytimessä.
Rajoittamalla palestiinalaisten liikkumista Israel on luonut siirtokuntien ympärille turvavyöhykkeen. Tämä mahdollistaa siirtokuntalaisten asettumisen kaupunkiin, mutta kahlitsee palestiinalaiset. Shuhada-katu, joka ennen oli Hebronin vilkkain kaupankäyntialue, on nyt ihmisistä tyhjennetty aavekaupunki.
”Toivon näkeväni miehityksen päättyvän ja Shuhada-kadun jälleen avoinna”, kertoo 20-vuotias Abed Al-Salaymeh, Shuhadan asukas.
Abed oli alle kymmenen, kun Shuhada suljettiin. Hän muistaa silti yhä, miten hänellä oli tapana viilettää pyörällään pitkin vilkasta katua. Kotioveltaan Abed voi yhä katsella alas kadun suljetulle osalle, jolla pyöräilevät nyt Israelin siirtokuntalaisten lapset.
”Se on vaikeaa. Kuvittele, en ole kävellyt kadulla 12 vuoteen. Vain, koska olen palestiinalainen.”
”Tämä tappaa minua hitaasti joka päivä”
Olen kävellyt kolmen kuukauden ajan palestiinalaisten rinnalla. Olen matkannut heidän teillään, joilla automatka kestää aina pidempään kuin mitä etäisyys vaatisi. Olen läkähdyttänyt itseni kapuamalla ylös Hebronin jyrkkiä katuja, joille autolla ei pääse. Olen saattanut kouluun lapsia, joiden koulumatka kulkee läpi tarkastuspisteiden ja aseillaan osoittavien sotilaiden sekä joskus agressiivisten siirtokuntalaisten vieritse. Olen kuunnellut metallinpaljastimen tympeää pärähdystä, pyörittänyt kääntöporttia ja tyhjentänyt taskujani tarkastuspisteellä. Ennen kaikkea olen miettinyt, kuinka kauan tilanne voi jatkua. Kuinka monta vuotta palestiinalaisten on vielä odotettava, ennen kuin heille myönnetään jokaiselle ihmiselle kuuluva perusoikeus, vapaus liikkua vapaasti?
23-vuotias Murad Amro tiivistää todennäköisesti monen Länsirannan palestiinalaisen tunnot.
”He voisivat ampua minut, ja se olisi ok. Tämä on pahempaa. Tämä tappaa minua hitaasti joka päivä. Tämä tappaa meitä kaikkia joka päivä.”
Eero Mäntymaa
