Haavoittunut enkeli

Kuolema, olen katsonut kasvojasi usein. Masokistin lailla olen vaeltanut sodan näyttämöltä toiselle: Kenia, Sudan, Etiopia, Kambodža, Pakistan, Afganistan, Lähi-itä, Sri Lanka. Olen seurannut läheltä, kuinka olet ilkkunut voimallasi, esitellyt asekokoelmaasi kuin sukukalleuksiasi, raiskannut, tuhonnut, alistanut, nöyryyttänyt, hallinnut, kiduttanut ja lopulta armahtanut. Sillä armahdus sinä olet tämän mielettömyyden keskellä.

Sota, olet ruma ja oksettava. Kaikkien näiden vuosien jälkeen kannan sinua sisälläni, pieninä palasina, kerääntyneenä stressinä, epäluulona, epäluottamuksena, pelkoina. Kannan kaikkien työssäni tapaamieni ihmisten loppua mukanani, heidän viimeisiä sanojaan, katseitaan, pelkojaan. Mätänevien haavojen hajuja.

Sota Etiopiassa 1991. Kuorma-autollisia haavoittuneita sotilaita haisevine haavoineen, mätänevine, irtirepsottavine raajoineen. Kipuun alistuneita kasvoja, tiedottomia kasvoja, kuoleman jähmettämiä kasvoja. Kärsimyksen hiljaisuutta. Satamäärin ihmisiä, jotka tarvitsivat apua, välittömästi. Mutta heidän oli alistuttava odottamaan. Odottamaan pelastusta kirurginveitsestä tai kuolemaa, joka saattoi ehtiä paikalle kirurgia ennen. Paikalle ehtivät myös kärpäset, jotka ahmivat heidän vertansa ja pesiytyivät haavoihin. Sairaalassa oli vain yksi kirurginen tiimi näille sadoille odottajille, tiimi joka leikkasi yötä päivää epätoivoisesti yrittäen huijata kuolemaa niin monen kohdalla kuin mahdollista.

Thaimaan ja Kambodžan raja 1990 ja 1992. Miinojen silpomia ruumiita. Napalmipommien kärventämiä ruskeita, muodottomia möykkyjä, entisiä ihmisiä. Palovammoja. Silmättömiä ja raajattomia nuoria ihmisiä, joilla ei ole enää tulevaisuutta. Kenen elätettäviksi he voisivat jäädä kitumaan? Sitten itsemurhia.

Kabul, Afganistan 1998. Talibanien hirmuvalta. Kivitettyjä naisia. Katkaistuja raajoja roikkumassa perjantaiaamuisin moskeijoiden pihapuissa. Allahin armoton tuomio väärintekijöille.

Sudan, Etelä-Darfur. 2006. Sairaalan pihalle on kaadettuna kuorma-auton lavalta kuusikymmentä ruumista. Lähes viidenkymmenen asteen lämpötila on tehnyt lastissa tehtävänsä – haju on hirveä. Hoitajat asettavat vaitonaisina, käsiään suunsa ja nenänsä edessä pidellen ruumiita riveihin tunnistusta varten. On tapahtunut kokonaisen kylän asukkaiden lahtaaminen, taas kerran.

Pakistan, Peshawar 2008. Talibanien raketit ja USA:n miehittämättömät lentokoneet. Enimmäkseen naisia ja lapsia. Kyläläisiä päivittäisissä askareissaan, joista pommit tekivät kerralla lopun. Huutoa, itkua, surua, sitten suunnatonta vihaa.

Tämä on sodan kuva. Se on ruma. Kuolema on nopea, eloonjääminen loputonta kärsimystä. Valkeat enkelit ahertavat vuoteiden vierillä. Ruokkivat, juottavat, kusettavat, paskattavat, pesevät, hoitavat haavoja, lohduttavat, itkevät. Myötäelävät vailla yhteistä kieltä, silti ymmärtävät. Jakavat kuolemanpelon. Surevat ihmistä; sen tyhmyyttä, julmuutta, itsekkyyttä ja ahneutta.

Sodasta ei oikeastaan voi puhua. “Mistä ei voida puhua, siitä pitää kirjoittaa”, on Slavoj Žižek muotoillut Wittgensteinin sanoista. Kuka ymmärtäisi miksi yrittää? En minäkään osaa. Tiedän vain sen, etten toivo sodan kokemuksia kenellekään. Toivon, että saisimme kuolla rauhassa, kauniin kuoleman.

Tarja Helena Tuovinen