Näinä aikoina poliitikot ja tiedotusvälineet näyttävät tyrkyttävän meille vain sotilaallisia ratkaisuja turvallisuusuhkiimme, jotka myös tulkitaan yksisilmäisesti vain sotilaallisiksi. Tai ainakin uhat koetaan sellaisiksi, että meidät voi pelastaa vain Nato ja Suomen lipun heiluttaminen USA:n rinnalla maailman sotatantereilla ja neuvotteluhuoneissa. Muuten meidät paha perii, oli se sitten naapurin iso paha susi tai sellaiseen paarialuokkaan joutuminen, ettei kukaan halua meidän kanssa kauppaa käydä. Ja aseetkin sais kuulemma pilkkahintaan, ja tietysti parempia, kunhan vaan kalistelis niitä isonveljen seurassa.
Siksi onkin elähdyttävää lukea Johan Galtungin puhe, jonka hän piti YK:ssa Mahatma Gandhin syntymäpäivän vuosipäivänä 2. lokakuuta. YK:n yleiskokous on päättänyt julistaa päivän kansainväliseksi väkivallattomuuden päiväksi. Tunnettu rauhantutkija palauttaa mieliin Gandhin väkivallattoman vastarinnan keinot, joiden avulla hän taisteli menestyksekkäästi brittiläistä imperiumia vastaan Intiassa. Galtungin mukaan nykypäivän imperialismia, valloittajia ja miehittäjiä ovat muun muassa USA Irakissa, Afganistanissa ja osin Saudi-Arabiassa ja Israel Palestiinassa. Mutta ihmiset vihaavat valloittajia ja miehittäjiä, huolimatta näiden kekseliäisyydestä toimiensa oikeuttamiseksi. Tästä johtuen kaikissa näissä maissa on vastarintaa, kuten oli Norjassa natsi-Saksan miehitysjoukkoja vastaan.
Galtung nosti puheessaan esiin viisi gandhilaista periaatetta, jotka soveltuvat sekä valloittaja-miehittäjille että vastarintaliikkeelle. Tässä niistä muutamia, jotka soveltuisivat Suomenkin ulkopolitiikan johtotähdiksi. Dialogi kaikkien – myös vastustajien – kanssa on hedelmällistä. Galtungin mukaan on pateettista seurata USA:n ulkoministerin säännöllisiä Israelin-vierailuja, joiden aikana hän vakuuttaa ettei tule tapaamaan Hamasia eikä Hizbollahia, eikä vierailemaan Damaskoksessa eikä Teheranissa. Ja juuri se hänen pitäisi tehdä. Dialogin tarve koskee tietysti myös vastarinnan edustajia, niin ääri-islamistisia kuin -kansallisiakin aineksia ja kansalaisten laajaa tyytymättömyyttä miehitykseen. Esimerkiksi Afganistanissa vastarintaliikkeen vaatimus “ensin Nato ulos – sitten neuvottelut” onkin Galtungin mukaan ymmärrettävä, mutta siitäkin on helpompi neuvotella dialogissa, joka käsittelee konfliktia laajemmin.
Meidän olisi myös kuviteltava miltä tulevaisuus näyttää tai emme koskaan saavuta tavoitteitamme. Eli Gandhin sanoin: “Ole tänään sitä mitä haluat tulevaisuudelta.” Sorrettujen visio on usein: Miehittäjät ulos! Mutta Gandhin visio menee itsenäisyyden tuolle puolen, maailmaan johon kuuluu myös entiset miehittäjät, mutta tasavertaisina ystävinä. Galtungin yksi visio on Lähi-idän yhteisö, johon kuuluisivat kovan linjan siionisminsa hylännyt Israel ja sen viisi naapuria Libanon, Syyria, Jordania, Palestiina ja Egypti.
Suomessa keskustellaan parhaillaan Afganistan-operaation laajentamisesta ja ensi vuonna käynnistyy uuden turvallisuuspoliittisen selonteon valmistelu. Toivottavasti tässä yhteydessä pysähdyttäisiin miettimään kenen joukoissa haluamme seistä – valloittajan ja miehittäjän vai dialogia edistävän ja jo tulevaisuuden maailmassa elävien ihmisten joukossa.
