Median julkaisemaa informaatiota pidetään tietoyhteiskunnan ja demokratian toteutumisen elinehtona. Nyt siitä on tullut kauppatavaraa, ja sisällön sijaan massajakelussa panostetaan uutisoinnin nopeuteen. Onko analysoivalle ja tutkivalle journalismille tilaa nykymaailmassa? Suomessa vieraillut Le Monde -lehden pitkäaikainen toimittaja Jean-Pierre Tuquoi pohti Le Monden ja sen tytärlehden Le Monde Diplomatiquen rooleja 2000-luvun Ranskassa.

En osaa sanoa, onko tutkiva journalismi kuollut. Se on kuitenkin selvää, että kun Le Monde myytiin vuonna 2010, se merkitsi viimeisen merkittävän eurooppalaisen sanomalehden liukumista toimittajien käsistä yksityiseen omistukseen. Se oli viimeinen saareke, jossa toimittajilla oli valta päättää lehden linjasta. Nyt siitä tuli – kuten muistakin merkittävistä eurooppalaisista lehdistä – yksityisten sijoittajien omaisuutta”, Tuquoi aloittaa.

Journalisteista näyttäisi tulleen uhanalainen ammattikunta aikakaudella, jolla kuka tahansa voi olla toimittaja. Vähintäänkin journalismin merkitys on vähentynyt uutistuotannon teknologisen murroksen seurauksena.

Tuquoi saattaa olla yksi viimeisistä mohikaaneista. Ennen siirtymistään Le Mondeen hän työskenteli L’Expensiossa, Le Matin de Parisissa ja La Tribunessa. Pohjois-Afrikan ja Afrikan politiikkaan erikoistuneena hänet lähetettiin 1990-luvulla sisällissodan keskelle Le Monden Algerian-kirjeenvaihtajaksi. Hänestä tuli legendaarisen Pohjois-Afrikan toimittajan ja asiantuntijan Paul Baltan työn jatkaja.

Le Monden toiset kasvot

”Jätin lopulta Le Monden jouduttuani jatkuvasti taistelemaan toimittajan itsenäisyyteen ja vapauteen liittyvien arvojen puolesta”, hän kertoo. Vuonna 2003 lehden tilanne muuttui olennaisesti, kun kaksi toimittajaa, Pierre Péan ja Philippe Cohen, julkaisi kirjan La Face cachée du Monde (Le Monden piilotettu todellisuus). Toimittajat kritisoivat rajusti lehteä johtavia Jean-Marie Colombania, Edwy Pleneliä ja Alain Minckiä.

”Kirja aiheutti valtavan skandaalin. Siihen mennessä kukaan ei ollut uskaltanut kritisoida Le Mondea, sillä se oli Ranskan merkittävin sanomalehti ja kritiikki saattoi koitua kohtalokkaaksi. Kirjassa oli paljon asiavirheitä, mutta se sisälsi merkittäviä faktoja, jotka paljastivat troikan Colombani, Plenel ja Minc lehden kustannuksella ajamia henkilökohtaisia intressejä.”

Lehden sisältä alkoi kapina johtoa vastaan. ”Kuuluin siihen porukkaan, joka johti kapinaa. Meidän onnistui saada vähitellen haltuun lehden toimitusneuvosto (Société de redacteur du Monde), joka on tavallaan lehden aktiivinen toimeenpanoelin. Valta siirtyi suoraan rivitoimittajille. Ne, jotka pitävät valtaa toimitusneuvostossa, kontrolloivat koko lehteä. Heillä on käytettävissään enemmistö lehden pääomasta. Le Mondessa toimittajat valitsivat äänestyksellä päätoimittajan, ellei sitä vastustettu hallintoneuvostossa. Kehotimme olemaan äänestämättä Jean-Marie Colombania, joka pyrki uusimaan mandaattinsa.”

Le Monde pohatoille

Rivitoimittajat voittivat, ja Colombani joutui jättämään lehden. Tuquoi kuvaa taistelua pitkäksi ja piinaavaksi. ”Etenkin, kun se tapahtui lehden sisällä. Me kuitenkin voitimme. Minut oli siinä vaiheessa valittu yhdistyksen johtoon. Valitettavasti lehden taloudellinen tilanne ajautui katastrofaaliseksi. On myönnettävä, että me toimittajat emme olleet kovin hyviä taloudenhoitajia. Tarvitsimme rahaa, mutta pankit eivät olleet valmiita lainaamaan meille.”

Tilanne paheni entisestään. Lopulta vuonna 2010 kolme pohattaa osti Le Monden. Euroopan viimeinen merkittävä sanomalehti, jota hallitsivat toimittajat itse, luiskahti yksityiseen omistukseen. Uusi troikka koostuu Yves Saint Laurentin muotitalon perustajajäsenestä Pierre Bergéstä, pankkiiri Matthieu Pigassesta sekä nettipornolla vaurastuneesta telekommunikaatioyrityksen Iliadin varajohtajasta Xavier Nielistä. ”Irtisanouduin Le Mondesta pienen erorahan turvin, kuten myös monet muut toimittajat. Olin ollut lehdessä jo yli 20 vuotta ja oli vihdoin aika kääntää sivua ja mennä eteenpäin.”

Riippumaton Diplo

Jean-Pierre Tuquoi kertoi myös vuonna 1954 perustetun Le Monde Diplomatiquen (Diplo) historiasta.

”Alussa Diplo oli Le Monden liite. Diplo suunnattiin poliittisesta diplomatiasta kiinnostuneille, ja siihen kirjoittivat lähinnä eri maiden diplomaatit ja suurlähettiläät. Vaikka Diplo oli alussa osa emolehteä, se irtosi vähitellen omaksi julkaisukseen tilan puutteen vuoksi.”

Diplo keräsi vuosi vuodelta enemmän mainetta arvostettuna, kansainvälisiä tapahtumia analysoivana lehtenä. 1970-luvulta alkaen se kehittyi Le Monden suhteen itsenäiseksi myös ideologisessa mielessä. ”Diplosta tuli selvästi Le Mondea vasemmistolaisempi. Tämä oli ehkä seurausta uuden päätoimittajan ja loistavan journalistin Claude Julienin vaikutuksesta. Julien ymmärsi hyvin kolmannen maailman näkemyksiä ja suhtautui kriittisesti USA:n politiikkaan. Lukijamäärät kasvoivat vuosi vuodelta ja lehdestä tuli yhä arvostetumpi.”

Kun Julien jäi eläkkeelle, hänen tilalleen tuli Libération-lehden toimittaja Ignacio Ramonet.

”Hän vei Diploa hieman toiseen suuntaan. Alettiin korostaa suoran toiminnan politiikkaa. Jos lehdellä oli aiemmin selkeä progressiivinen poliittinen linja, vaikkapa suhteessa USA:n politiikkaan Vietnamissa ja Kambodžassa, se ei ollut nyt sidoksissa mihinkään poliittiseen ideologiaan tai puolueeseen. Ramonetin aikana lehti kehittyi vähitellen globalisaatiovastaisen liikkeen ja Attacin äänenkannattajaksi. Lehti hyötyi vallitsevasta globalisaatiovastaisesta mielialasta, ja sen lukijamäärät kasvoivat kasvamistaan.”

Progressiivisuus toi suosiota

Tuquoin mielestä Diplo on erinomainen esimerkki sanomalehdestä, jossa toimituksen onnistunut linjanveto ja sen vaikutus näkyivät selkeästi suosion kasvussa.

”Diplon suosio kasvoi samalla, kun monien muiden lehtien lukijamäärät tippuivat. Kun Attac ajautui kriisiin, myös aiemmin voittoa takonut Diplo alkoi tehdä tappiota. Ramonet sai lähteä päätoimittajan pallilta, ja seurasi sisäinen taistelu hänen seuraajastaan. Kamppailu päättyi kolmisen vuotta sitten kuuluisan feministin ja juristin Gisèle Halimin pojan Serge Halimin eduksi.”

Nykyisin Diplo on palannut niin sanotuksi progressiiviseksi sanomalehdeksi, joka ei ole sitoutunut mihinkään ideologiaan tai järjestöön. Samalla Tuquoi painottaa, ettei Le Mondella ole mitään vaikutusvaltaa Diploon. Ramonetin aikana lehdessä seurattiin kateellisena, kun Diplo vaurastui vaurastumistaan. Lehti osti Pariisin historialliselta Stéphen-Pichon kadulta entisen meijerin, joka kunnostettiin sen nykyiseksi päämajaksi. Rakennus sijaitsee kaukana Le Monden toimituksesta osoittaen itsenäisyyttään myös symbolisesti.

”Diplossa kritisoidaan säännöllisesti Le Mondea, jonka väitetään myötäilevän liiaksi maan oikeistolaista politiikkaa”, Tuquoi kertoo.

Kuukausittain ilmestyvän Diplon omistavat puoliksi lukijat ja puoliksi Le Monde. Mainosten määrää on vähennetty. Näin lehti pysyy mahdollisimman riippumattomana niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Tärkeintä on sisältö, kuten Le Monden vanha tunnuslause kuului: Pas d’image, pas des photos, rien que du texte (ei kuvia, vain tekstiä). Diplo haluaa vedota järkeen ja älyyn, ei aisteihin ja tunteisiin.

Karim Maiche

 

---

 

Mika Rönkkö – suomenkielisen Diplon päätoimittaja

Diploa on julkaistu suomeksi pian viitisen vuotta. Kuinka lehti on otettu vastaan?

Diplo-pokkarit saivat innostuneen vastaanoton: tutkivalle, toisenlaisia näkökulmia avaavalle kosmopoliittiselle journalismille on suomen kielellä selvästi tilausta. Pokkareita julkaistiin kolmen kuukauden välein yhteensä 20. Taskukirjaformaatti oli nerokas, mutta emme saaneet Diplo-pokkareita riittävässä määrin näkyviin lehtipisteissä, ja kauppojen pokkarihyllyihin ei alun jälkeen päästy.

Viimeisten Diplo-pokkareiden painokset jäivät 2 000 kieppeille – meistä oli sääli, että Diplon laadukas aineisto jäi niin pienen lukijakunnan saataville.

Niinpä vuoden 2012 alusta aloimme julkaista Diploa kuusi kertaa vuodessa leikattuna tabloidina, jota painetaan 10 000–15 000 painoksilla. Näin avattiin Diplon jutut huomattavasti suuremmalle yleisölle. Samaan lehteen otettiin myös Novaja Gazetan juttuja.

Miksi Into päätti alkaa julkaista Diploa myös suomeksi?

Suomenkielisestä Diplosta puhuttiin pitkään eri porukoissa, Voiman taustajoukoissa ja jo ennen Voiman syntyä. Ensimmäisten Diplo-pokkareiden julkaisijahan oli Voima Kustannus, ennen kuin Into saatiin perustettua.

Uskomme, että Diplo tuo merkittäviä uusia näkökulmia ja keskusteluja suomalaiseen mediaan, sekä sellaisia aiheita ja kirjoittajia, joista on muuten puutetta suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa. Varsinkin globaalin talouden ja finanssialan merkityksen pintaa syvempi analyysi, Eurooppa-dynamiikan ennakkoluuloton pohdiskelu sekä Euroopan ulkopuoliset näkökulmat ovat keskeisiä asiakokonaisuuksia, joita Diplossa seurataan ja joissa on paljon uusia vinkkeleitä suomalaiseen julkisuuteen. Me kaikki olemme myös karttafriikkejä, meistä Diplon ja pääkartografi Philippe Rekacewiczin kartat laajentavat tietoisuutta, visualisoivat ja avaavat aivan uusia sfäärejä maailman hahmotteluun.

Sanomalehtien levikit ovat kääntyneet digitaalisen murroksen myötä laskuun. Kuinka Diplo pärjää kovenevassa kilpailussa?

Toki sekin on haaste, mutta eiköhän Diplon juttujen luonne ole sellainen, että sitä lukee mieluummin paperilta. Mutta tietysti suomenkielinenkin Diplo ilmestyy pian myös digitaalisena painoksena. Monet intokirjat on jo e-kirjoina, joten Diplo tehdään myös lukulaitteelle kunhan vaan ehditään, resurssit kun ovat hyvin rajalliset ja vuosikertatilaajia pitää saada ensin lisää. Nelosnumeron painos on jo 13 000 ja lehti on myynnissä 400 lehtipisteessä.

Karim Maiche