Diana Johnstone: Nato ja Jugoslavia – Narrien ristiretki

Belgialainen teoreettisen fysiikan professori Jean Bricmont kirjoittaa Rauhanpuolustajien ja Liken yhteisessä Pystykorvasarjassa julkaistun Diana Johnstonen kirjan esipuheessa siitä, miksi Naton Jugoslavian vastaista sotaa on ajateltava uudestaan. Rauhan puolesta -lehti julkaisee tässä otteen tuosta esipuheesta.

Naton yksipuolinen sota Jugoslaviaa vastaan vuonna 1999 oli harvinaisen merkittävä tapaus. Kansainvälisen oikeuden silmissä se oli täysin laiton. Silti se herätti vain hyvin vähän vastustusta länsimaissa, niin oikeiston kuin vasemmistonkin keskuudessa. Oikeiston tavallisesti ajatellaan hyväksyvän sodat, joissa puolustetaan »kansallista etua», mutta Serbia ei kenenkään kansallista etua uhannut. Vasemmisto perinteisesti vastustaa suurvaltojen sotia pieniä, vaarattomia maita vastaan, mihin on lukuisia eri syitä: periaatteellinen pasifismi, anti-imperialismi, sotakeinottelijoita kohtaan tunnettu epäluulo ja ennen muuta tietoisuus siitä, kuinka mittaamattomia kärsimyksiä ja vääryyksiä sota aiheuttaa. Kuitenkaan kevään 1999 sodan yhteydessä näillä ei ollut mitään väliä. Muutamia ujoja vastalauseita esitettiin, yleensä siitä, ettei Nato muka tehnyt tarpeeksi »kosovolaisten suojelemiseksi» – mikä oli sodan virallinen tekosyy. Mutta käytännössä ei nähty lainkaan joukkomielenosoituksia, joissa olisi vaadittu pääasiassa siviili-infrastruktuuriin kohdistuneiden ilmapommitusten välitöntä lopettamista.

Syy tähän on selvä: monet olivat hyväksyneet »humanitaariseen sotaan» johtaneen »väliintulo-oikeuden», jota suuri joukko intellektuelleja oli lähes kaksikymmentä vuotta ajanut julkisuudessa, tavallisesti ihmisoikeuksien nimissä. Lisäksi tiedotusvälineet olivat erityisesti Bosnian sodan aikana saaneet vallalle julkisen mielipiteen, jonka mukaan serbit olivat uusia natseja ja heidän presidenttinsä Slobodan Milošević uusi Hitler. Toisen maailmansodan ja holokaustin -muistojen -kyllästämässä -ideologisessa -ilmapiirissä oli ehdottoman välttämätöntä estää »sitä» tapahtumasta uudestaan. Sodan vastustamiseen lyötiin leima »München», ja harvat sotaa vastustaneet olivat vaarassa tulla tuomituiksi pelkureina tai jopa natsien myötäilijöinä.

Kaikesta huolimatta oli olemassa kahdenlaisia syitä ehdottomasti vastustaa Jugoslavian sotaa: yhtäältä Kosovon konfliktin luonteeseen ja historiaan, toisaalta kansainväliseen oikeuteen liittyviä syitä. Diana Johstonen kirja tarjoaa hyvin dokumentoidun analyysin Jugoslavian konfliktien taustoista, käyttämättä jääneistä rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuuksista ja rauhan sijasta sotaa edistäneiden suurvaltojen osavastuusta. Faktojen valossa totuus on paljon monimutkaisempi kuin median antama vakiintunut kuva, jossa Jugoslavian hajoamisesta ja kaikista sitä seuranneista veriteoista syytetään yksin serbien kansallismielisiä pyrkimyksiä.

Mutta Johnstone käsittelee myös yleisempää aihetta: kansainvälistä oikeutta. Jos edistyksellisyys merkitsee mitään, sen on merkittävä sellaisten suurten edistysaskelten tukemista kuin orjuuden lopettaminen, ilmaisunvapaus ja järjestäytyneen työvoiman ja naisten oikeuksien tunnustaminen, sekä niiden säilymisen varmistamista. Kansainvälinen oikeusjärjestelmä kuuluu näihin ihmiskunnan keskeisiin edistysaskeliin.

Ruotsissa noitavaino Johnstonen kirjan takia

Diana Johnstonen kirja alun perin englanniksi julkaistu kirja on käännetty ranskaksi, portugaliksi, turkiksi, serbiksi ja ruotsiksi. Ruotsissa sen ympärille syntyi kohu, joka kertoo siitä, kuinka syvä sekaannus maassa vallitsi jo ennen sen julkaisemista. Vuonna 2003 Ordfront-lehden päätoimittaja Björn Eklund haastatteli Diana Johnstonea ja julkaisi haastattelun ohessa pitkän, myönteisen arvostelun tästä kirjasta. Ruotsin valtavirran lehdistö aloitti kiivaan hyökkäyksen Ordfrontia vastaan, ja sitä syytettiin erityisesti holokaustin kieltämiseen verrattavasta »negationismista», Jugoslaviassa tapahtuneiden hirmutekojen kiistämisestä. Kampanja onnistui ajamaan Björn Eklundin ulos Ordfrontista, joka »normalisoitiin» palkkaamalla uusi päätoimittaja Dagens Nyheteristä – juuri siitä valtalehdestä, joka oli aloittanut hyökkäykset Johnstonen haastattelua vastaan. Tästä tapahtumasarjasta on kirjoittanut perusteellisesti englanniksi Nordic News Networkin Al Burke (www.nnn.se).

Joka lukee kirjan huomaa, ettei siinä ole mitään skandaalimaista. Sen sijaan siinä esille tuodut tosiasiat voivat järkyttää niitä, jotka eivät ole koskaan kyseenalaistaneet vuoden 1999 sodan oikeuttamiseksi kerrottua valtavirran versiota. Se pudottaa maan pinnalle sellaisen sankarillisen »antifasistisen» teeskentelyn, jonka myötä innoissaan nähdään joka puun takana uusia Hitlereitä ja erehdytään pitämään erään Balkanin maan veristä ja traagista sisällissotaa uutena Auschwitzina. Kun yritetään anakronistisesti vastustaa menneen vuosisadan rikoksia, tullaankin hyväksyneeksi nykyajan rikokset, kuten ydinasein varustautuneen supervallan käymä hyökkäyssota.

Ketä demonisointi palvelee

Aidosti rohkeiden ihmisten tärkein tehtävä olisi nykyisin vallalla olevan diskurssin väärinkäsitysten oikaiseminen, etenkin niiden, joilla vastapuolta demonisoidaan, sillä demonisointi on sodan hyväksymisen psykologinen perusta. Lisäksi omien tekojen ja sanojen ennakoitavissa olevien seurausten huomioiminen on alkeellinen eettinen velvollisuus. Länsimaiden edistykselliset eivät voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että heidän vaatimuksensa väliintuloista ihmisoikeuksien puolesta kuullaan läntisessä maailmassa, joka on vuosisatojen ajan sotinut – milloin avoimesti, milloin pinnan alla – koko muun planeetan kanssa varallisuuden jakautumisesta, työvoiman riistosta ja luonnonvarojen hyödyntämisestä. Heidän »moraalinen» diskurssinsa – oikeuden vaatiminen Afganistanin naisille, Irakin kurdeille tai Iranin homoille – ei välttämättä vaikuta kyseisissä maissa yhtään mihinkään, mutta sen sijaan se voi edistää Yhdysvaltain viholliseksi valitseman tahon demonisoimista ja auttaa siten osaltaan propagandisteja sodan todellisten, vähemmän jalojen motiivien verhoamisessa. Väkivaltaisessa ja epäoikeudenmukaisessa maailmassamme tämä on todella edesvastuutonta.

Monet sellaiset humanitaarisen väliintulo-oikeuden kannattajat, jotka pitävät Kosovon sotaa »hyvänä sotana», ottavat mielellään etäisyyttä Yhdysvaltain Irakin-seikkailuun. Tämä ei ole järin johdonmukaista. Mitä ihmisoikeuksiin tulee, Milosevicia ja hänen »hallintoaan» – vaaleilla valittua puoluepomoa jonka maassa ei ollut poliittisia vankeja – ei voi edes verrata Saddam Husseiniin. Ero on ilmeinen: sotilaallinen väliintulo Serbiaa vastaan oli halpa ja helppo operaatio, ei vähiten siksi, etteivät serbit olleet lainkaan »länsivastaisia». Sota aiheutti vain pienen, tuskin havaittavan humanitaarisen kriisin Kosovossa, missä uhrit olivat etupäässä jo valmiiksi demonisoituja serbejä. Irakissa mittakaava on suurempi. Saddam Hussein oli täydellinen kohde »humanitaariselle väliintulolle», ja tuloksena on ollut aivan monumentaalinen humanitaarinen katastrofi – miljoonia kuolleita ja pakolaisia, modernisoitumassa ollut maa pirstaleina. Tätä »humanitaarien» ei kannatakaan ottaa nimiinsä.

Ote Jean Bricmontin esipuheesta

Johnstone, Diana:
Jugoslavia ja Nato – Narrien ristiretki
Pystykorvakirja, nid, 290 sivua,
ovh 29 e