Calebin tarina on ainutlaatuinen dokumentti

Armas Lindin omaelämäkerrallinen kertomus lapsuudestaan Sortavalassa ja elämästä lastenkoti­evakkona eri puolilla pohjoista Suomea avaa monta uutta näkökulmaa Suomen vaiheisiin. Suomenkielisessä kirjallisuudessa ei aikaisemmin ole kuvattu tällaisella tarkkuudella turvattoman lapsen kokemusmaailmaa sota-ajan Suomessa. Teoksen dokumentaarinen arvo on kuitenkin ennen kaikkea siinä, että keskushahmona on romanilapsi, jonka kasvukertomus kerrotaan kiertelemättä, mutta tarkoitushakuiseen liioitteluun sortumatta.

Caleb-nimellä muistelmissa esiintyvä poikanen varttui varhaiset vuotensa Sortavalan kaupungissa, Laatokan rannoilla. Sortavala oli 1930-luvulla runsaan 4 000 asukkaan vireä karjalaiskaupunki, jonka elämänmenoa leimasivat opettajaseminaari ja reipas pikkuporvarillinen kauppiaskaupungin henki. Valamon luostarin läheisyys ja ortodoksien merkittävä osuus väestössä antoivat miljööseen oman mausteensa. Mikään teollisuuskeskus kaupunki ei ollut. Ennen vuotta 1918, jolloin Suomen ja Venäjän raja sulkeutui, Sortavalan kaupallinen ja logistinen asema oli edullinen. Laatokka tarjosi suoran vesitien Pietariin ja maayhteydet olivat hyvät. Sortavalasta pääsi kätevästi myös junalla Viipuriin ja Joensuuhun.

Viipurin läänin merkitys Suomen suuriruhtinaskunnan itäisimpänä osana oli tavattoman tärkeä nimenomaan Pietarin läheisyyden vuoksi. Pietari ja sen ympäristö jo sinänsä, mutta koko laajan Venäjänmaan avaamat mahdollisuudet löivät leimansa Karjalan kannaksen ja Laatokan rantojen elämälle. Juuri tästä syystä Viipurin läänistä kehkeytyi 1800-luvulla Suomen romanien vahvin asuinalue. 1900-luvun alussa kolmannes Suomen arviolta noin 2 000 hengen suuruisesta romaniväestöstä asui Viipurin läänissä. Merkittävin romaniasutuksen keskittymä oli Sortavala ja sen maalaiskunta. Sortavalaa voi liioittelematta kutsua Suomen romanien pääkaupungiksi. Rajan sulkeutuminen vuonna 1918 oli kova isku Karjalan väestölle yleensä mutta erityisesti romaneille, jotka joutuivat suuntaamaan leivänhankintansa nyt pelkästään oman maan sisälle. Historiankirjoituksen häpeäksi jää, että esimerkiksi Sortavalan seudun paikallishistorioissa ei seudun suurta romaniasutusta mainita sanallakaan.

Pienen romanipojan kohtalona oli jäädä yksinhuoltajaäitinsä hylkäämäksi. Osittain siinä mielessä, että romaneille perhe on niin sanottua ydinperhettä laajempi ilmiö, ja lähisuku piti pojasta ja hänen sisaristaan huolta eri tavoin. Calebin kohtalo, lyhyeksi jääneet vaiheet kasvattilapsena porvarisperheessä tai hyvien ihmisten huolenpito ja apu, ei ollut mitenkään ainutlaatuinen, mutta kuvastaa hyvin romanilapsen elämän sattumanvaraisuutta ja turvaverkon silmien kovin suurta kokoa – pikkupoika solahti kepeästi läpi verkon rei’istä. Calebin tarina paljastaa kuitenkin monia piirteitä niin sanotun epävirallisen avun toimintatavoista ja rajoista sekä epävirallisen ja virallisen lastensuojelutyön saumakohdista.

Kun talvisota syttyi, Caleb oli lastenkodissa. Caleb ja hänen kohtalotoverinsa, sadat karjalaiset laitoslapset, liitettiin siihen valtaisaan evakkoaaltoon, jossa jopa 400 000 ihmistä revittiin kotiseuduiltaan ja lähetettiin uusille ja oudoille seuduille, joissa vastaanotto ei useinkaan ollut järin myötämielistä. Tavallisetkin Karjalan evakot joutuivat koville, ortodoksievakot leimattiin kepeästi lännessä “ryssiksi” ja kaikkein pohjimmaisimpana ryhmänä olivat romanievakot, joiden lukumäärä hyvinkin nousi yli tuhannen.

Calebin tarina ei suoranaisesti sivua Karjalan romaneiden enemmistön katkeraa evakkotietä, jonka tarkempi kuvaaminen odottaa vielä historiansa kirjoittajaa. Tyypillistä tietenkin on, että evakkohistoriankirjoituksen valtavirta, niin monipuolinen kuin se onkin ollut, on unohtanut romanit ja heidän kurjan kohtalonsa kokonaan. Evakkoromanit eivät olleet tervetulleita sijoituspaikkakunnillaan, mutta mikä tärkeintä, he olivat menettäneet sen sosiaalisten yhteyksien järjestelmän, jolle koko heidän elämänsä oli perustunut: “Siulta män tila, miult koko pitäjä”, tokaisi romanievakko tutulle tilalliselle, kun heidän evakkotiensä kohtasivat.

Karjalankin romanit olivat luoneet sukupolvien aikana omat yhteysverkostonsa ja kulku- ja majoittumisreittinsä, joiden varassa kapea leipä oli ollut. Romanien elinkeinot olivat perustuneet kululla olemiseen, jossa hevoskauppa, käsitöiden myyminen, povaaminen ja tilojen tilapäistyövoimana toimiminen muodostivat elämisen perustan. Kiertämisalueet eivät välttämättä olleet kovin laajoja. Jo 1900-luvun alussa tehdyn selvityksen mukaan suurin osa romaneista asui syntymäkunnassaan ja kiersi vuodesta toiseen samalla suhteellisen suppealla alueella. Romaniperheillä ja -suvuilla oli siis ollut omat vakiintuneet leivänhankkimisalueensa. Kun evakot heitettiin uusille asuinsijoille, ei tällaista järjestelmää tietenkään enää ollut ja joillakin paikkakunnilla uudet tulokkaat koettiin jo alueella asuneiden romanien näkökulmasta tunkeilijoiksi ja uhaksi. Seurauksena oli evakkoromanien siirtyminen asutuskeskusten laitamille, tukea ja turvaa haettiin omasta suvusta. Sama ilmiöhän on nähtävissä nykyään maahanmuuttajien toiminnassa.

Evakkoromanien asuttamisen ja huollon epäonnistuminen johti “romanislummien” syntymiseen, romanien keskittymiseen kaupunkien liepeille ja leivän hankintaan niillä tavoilla, jotka uudet olosuhteet mahdollistivat. Maalaiselämästä kaupunkeihin siirtyminen aiheutti suuria vaikeuksia, jotka kärjistyivät Helsingin Malmin ja Puistolan, Espoon Mäkkylän, Lappeenrannan, Kuusankosken tai Porin seudun uusissa romaniyhdyskunnissa. Riikka Tanner ja Tuula Lind ovat kirjassaan Käheä-ääninen tyttö – Kaalengo tsaj (Tammi 2009) luoneet elävän ja surullisen kuvauksen näistä olosuhteista ja niiden seurauksista. Myös Armas Lind löysi itsensä Mäkkylän telttaleiristä, kun hän sodan jälkeen lähti nuorukaisena etsimään paikkaansa maailmassa.

Mutta vähissä ovat myös kuvaukset siitä, millaiseksi yhteiskunnan huono-osaisten, köyhien ja sairaiden evakkotie muodostui. Armas Lind on tietääkseni ensimmäinen kirjailija, jonka kuvaus kattaa lastenkotilapsen koko evakkotien aina rauhan aikaan ja aikuiseksi kasvamiseen saakka. Tässäkin mielessä Caleb on ainutlaatuinen ja arvokas dokumentti yhteiskunnan vähäosaisten asemasta ja kohtaloista Suomen ankarina sotavuosina. On tietenkin kiistämätöntä, että sota-ajan Suomessa suuri osa väestöstä koki puutetta ja nälkääkin. Viranomaiset pääsääntöisesti tekivät parhaansa turvatakseen esimerkiksi kunnalliskotien ja lastenkotien huollon, mutta aivan selvää on, että yhteiskunnan marginaalissa eläneet, joista ei ollut antamaan panosta sotaponnistuksille, joutuivat kärsimään muita enemmän.

Siirtokarjalaisiin kuului noin 15 000 huollon tarpeessa ollutta henkilöä, näistä 4 000 lapsia. Luovutetulle alueelle jäi kaikkiaan 22 kunnallista ja 11 yksityistä lastenkotia. Näiden lasten sijoittamista varten perustettiin pääasiassa niin sanotun vapaan huollon voimin korvaavia laitoksia, mutta lapsia sijoitettiin myös kunnallisiin lastenkoteihin. Uusia kunnallisia lastenkoteja ei Suomeen sotavuosina juurikaan perustettu, ja olemassa olevatkin toimivat äärimmäisen niukoin resurssein. Calebilla oli tuhansia kohtalotovereita.

Lastenkotilasten evakkotietä leimasivat jatkuvat paikan vaihdot, yllättävät ja ennakoimattomat sijoittamiset milloin yksityiskoteihin, milloin toisiin laitoksiin. Ja kun huomattiin, että joukossa oli romanilapsi, pääsivät valloilleen ihmisen käyttäytymisen ikiaikaiset pimeät puolet – myös Caleb sai nahoissaan tuntea, miten “mustalaispentu” oli niin kesken- kuin täysikasvuistenkin kiusaajien vapaata riistaa. Kasvavan pojan seksuaalisuuteen kohdistuneet loukkaukset olivat kaiken lisäksi romanipojalle vielä moninkertaisesti piinallisia, koska niissä kajottiin romanikulttuurin syvimpiin tabuihin. Calebin tarina on silmiä avaava kertomus siitä, mitä merkitsee olla turvaton lapsi.

Mutta ei Calebin elämä ollut pelkkää varjojen mailla kulkemista. Armas Lind kertoo myös lasten keskinäisestä toveruudesta ja lujasta solidaarisuudesta. Jokaisesta lastenkodista ja kansakoulusta, joihin Caleb evakkovuosinaan joutui, löytyi myös aikuisia, jotka suhtautuivat poikaan suopeasti, jopa lämpimästi ja tukien. Caleb oppi, että ihmisten välillä on eroja, ja sen oppiminen kahlitsi niitä vihan tunteita, jotka epäoikeudenmukaisuus väistämättä kasvavassa nuoressa miehessä herätti. Kaltoin kohdellusta pojasta kasvoi kapinallinen nuorukainen. Kohtalo kuljetti Armas Lindin sittemmin Ruotsiin, jossa hän 1970–80-luvuilla toimi ruotsinsuomalaisten romanien edusmiehenä ja Tukholman suomalaisen romaniyhdistyksen arvostettuna aktivistina ja puheenjohtajana.

Jäämme toiveikkaina odottamaan, että saisimme Calebin vaiheiden seuraamiselle myös jatkoa.

Panu Pulma

Kirjoittaja on Suomen ja Skandinavian historian dosentti ja Suomen romanien historia-projektin johtaja.

Esipuhe Armas Lindin kirjasta Caleb – romanipojan evakkotaipale.

Like 2010.