Voisiko maailmanlaajuinen Israel-boikotti palauttaa Lähi-idän rauhanprosessin edes(!) 16 vuoden takaisiin lähtökuoppiinsa? Riskeistään huolimatta hanketta kannattaa kokeilla, sillä kaikki muut vaihtoehdot ovat osoittautuneet paljon suuremmiksi riskeiksi alueen asukkaille.
Lähitulevaisuudessa markkinoille tulvii artikkeleita ja kirjoja, joissa todistellaan Israelin vastaisen kansainvälisen boikotin olevan antisemitismin uusin muoto. Eittämättä meitä pelotellaan muistuttamalla boikotin olevan läheistä sukua natsien 1930-luvulla masinoimille ”älkää ostako juutalaisilta” -kampanjoille.
Masentavan pessimistinen ennustukseni perustuu varovaiseen optimismiin eli uskoon Israel-boikotin verkkaisesta etenemisestä. Nimittäin mitä laajemmalla rintamalla boikotin suosio kasvaa, sitä voimakkaammin Israelin johdon ja maan miehityspolitiikkaa orjallisesti tukevan Yhdysvaltojen Israel-lobbyn on tukeuduttava vahvimpaan aseeseensa boikotin vaikutusten mitätöimiseksi. Aseen nimi on antisemitismileimasin. Israelin puolifasistinen nykyjohto näkee epäilemättä painajaisunia tilanteesta, jossa merkittävä joukko israelilaisia juutalaisia vaatii kansainvälisen boikottikuoron säestämänä Israelia vetäytymään tunnustettujen rajojensa sisään.
Antisemitismi-veto ja täysvastuuvakuutus
Israelin miehityspolitiikan kriitikoilla on raskaansarjan todistustaakka. Kahden erilaisen ”veto-oikeutensa” turvin Israelin johto on onnistunut uhmaamaan kansainvälistä oikeutta yli neljän vuosikymmenen ajan. Holokaustiteollisuuden turvin ylläpidettävän ”antisemitismi-veton” ohella Israelin erivapauksia turvaa sen lähiliittolaisen Yhdysvaltojen sille tarjoama täysvastuuvakuutus. Jerusalemin entinen varapormestari Meron Benvenisti totesi 1980-luvulla, että aina kun Israelin johdolta loppuvat muut argumentit politiikkansa puolustamiseksi, se kaivaa holokaustin esiin.
Entä sitten jos sekin pettää Suur-Israelin puolustamisessa? Silloin Israel on valmis heittäytymään hulluksi eli panemaan ranttaliksi vähintään koko Lähi-idän. Näin varoitteli puolestaan Noam Chomsky samoihin aikoihin klassikoksi muodostuneessa The Fateful Triangle -teoksessaan. Kuten tiedätte, Israelilla on hallussaan historian oikeuttama ydinase, jonka oikeutuksen kyseenalaistaminen on… Niin, sanokaa te mitä se on.
Juutalaisvastaisuuden tappavan synkkään historiaan vedoten Israel-lobbyn puhemiesten ei ole vaikeaa todistella, että jokaisessa ei-juutalaisessa piileksii vähintään pikku antisemiitti, joka voi karata milloin tahansa. Esimerkiksi eläkepäivinään antisemitisminsä vapaaksi päästäneestä julkkiksesta kelpaa presidentti Jimmy Carter, joka julkeaa väittää Israelin harjoittavan apartheid-politiikkaa miehittämillään palestiinalaisalueilla.
Taistelu antisemitismiä vastaan on aivan liian vakava asia, jotta se voitaisiin jättää yksinomaan israelilaisten harteille, julistivat jotkut maan rauhanopposition edustajat 1990-luvulla. Israelin yksisilmäisimmät ystävät, joihin juutalaisten ohella kuuluvat ne suomalaiset ”sydämen kristityt”, jotka rakastavat Israelin hengiltä, iskevät antisemitismileimoja miehityspolitiikan vastustajiin tätä nykyä täysin edesvastuuttomasti. Heidän nuoteillaan voisin leimata antisemitisteiksi mielipidevihamieheni puhumattakaan kaikista niistä naisista, jotka eivät ole valmiita tekemään tuttavuutta kanssani.
Turha muuten luulla, että välttyisitte lobbyn antisemitismileimoilta julistautumalla antisionisteiksi. Toki Israelin toimia saa ja pitääkin kritisoida, muistuttavat Israel-lobbyn puhemiehet hurskaasti. Jutun juoni piilee kuitenkin siinä, että lobby on ominut itselleen vallan päättää, missä sallitun ja rakentavan Israel-kritiikin ja kielletyn kritiikin raja kulkee. Epäilemättä ”rakentavaa” kritiikkiä on propagointi siirtokuntien rakentamisen puolesta.
Historiallisista syistä Israel-kritiikillä on omat, hyvinkin hämmentävät ”sääntönsä”. Vähemmän tunnettujen juutalaisten Israel-kriitikkojen sanoman luvallisuutta ja samalla painovoimaa saatetaan valtamediassa nostaa muistuttamalla, moniko heidän lähisukulaisistaan on kuollut keskitysleireillä. Ne muutamat chomskyt, debatin viralliset häiriköt, ovat sitten oma lukunsa.
Nappaan hyllystäni kanadalaisen filosofin Michael Neumannin teoksen The Case Against Israel. Hyvän kirjan esipuhe pakottaa pohtimaan Pyhän maan perillisten voimasuhteita propagandasodassa. Kerrottuaan ensiksi, paljonko hänen sukulaisensa kärsivät natsien kynsissä, Neumann vakuuttaa lukijoilleen, ettei hän käytä lainkaan palestiinalaisia lähteitä…
Takavuosina juutalaiset Israelin kriitikot tavattiin niputtaa itseään vihaaviksi juutalaisiksi. Nyt juutalaiset kelpaavat antisemitisteiksi siinä missä ei-juutalaisetkin. Se on reilua peliä. Mikä mahtaa olla Israel-lobbyn virallinen luonnehdinta kansainvälisen Israel-boikotin kirkkaimpiin tähtiin kuuluvasta Naomi Kleinista. Itseään vihaava vai itseään ihaileva antisemiitti?
Apartheid-valtio boikottiin
Israelin vastaista boikottia on viritelty pienemmässä mittakaavassa jo pitkään. Vuonna 2005 palestiinalaiset käynnistivät BDS (Boycott, Divestment and Sanctions) -kampanjansa, jonka malli oli poimittu Etelä-Afrikan apartheidin vastaisesta kampanjasta. Kuten arvata saattaa, hyvin harvan juutalaisen saati israelilaisen askelmerkit sopivat tällaiseen kampanjaan. Israelin armeijan Gazaan tekemän jättihyökkäyksen jälkeen tilanne muuttui, etenkin kun Naomi Kleinin kaltaiset vaikuttajat antoivat kampanjalle kasvot.
Elokuun lopussa Israelin boikottihanke sai itselleen Yhdysvalloissa israelilaiset kasvot. Ne kuuluivat Neve Gordonille, 44-vuotiaalle Ben-Gurionin yliopiston opettajalle ja vakuuttavalle Israelin miehityspolitiikan kriitikolle. Los Angeles Timesissa julkaistussa artikkelissaan Gordon julisti yksiselitteisesti Israelin näyttävän tänään selkeästi apartheid-valtiolta. 42 vuotta kestänyt miehitys on jättänyt jälkensä.
Massiivinen Israelin vastainen boikotti on viimeinen keino Israelin pelastamiseksi itseltään, kaikki muut keinot oli käytetty loppuun, vakuutteli Gordon. Boikotti on rauhanomaisin ja ihmiskasvoisin yritys saada Israel toimimaan kansainvälisten lakien mukaan.
En malta olla maustamatta Gordonin ajatuksia. Muurien ja checkpointien luvattu maa ei voi olla Lähi-idän ainoa demokratia. Jos se sitä on, niin voimme samaan henkeen nimetä siirtokuntapolitiikan ja itsemurhapommitukset rauhanprosessiksi.
Vuonna 1993 käynnistyneen rauhanprosessin nuotit olivat selvät: Israel pysyy juutalaisvaltiona tunnustettujen rajojensa sisällä, itsenäinen Palestiina pystytetään Länsirannalle ja Gazaan. Länsirannalla asui silloin noin 100 000 siirtokuntalaista. Tänään heitä on yli 304 000. Kun tähän lisätään Israeliin liitetyssä Itä-Jerusalemissa asuvat juutalaiset, ollaan liki puolessa miljoonassa. Mikään ei kasva Israelissa nopeammin kuin maan suurin valtionyritys, siirtokunta-apparaatti.
Monet Israelin rauhanopposition puhemiehistä uskoivat, että maailman tunnetuimmat uudet kasvot veisivät loppuun maailman pisimmän lähtölaskennan; siis palestiinalaisvaltion. Barack Obama lupaili niin ponnekkaasti panevansa pisteen siirtokuntien rakentamiselle, että valtamedia rummutti israelilaisten ja palestiinalaisten saaneen viimeinkin puolueettoman erotuomarin.
Nyt jopa Israelin rauhanopposition grand old man Uri Avnerikin myöntää, että Obama on paperitiikeri. YK:n yleiskokouksen yhteydessä Obama, Benjamin Netanjahu ja Mahmoud Abbas tapasivat. Voittajasta ei ollut epäilystä. Rauhanuhka poistui Netanjahun yltä, kommentoivat Israelin lehdet. Abbas puolestaan palasi Ramallahiin jälleen kerran – sananmukaisesti – maansa myyneenä.
Ja jottei totuus päätuomarin puolueettomuudesta hämärtyisi, Israel ja Yhdysvallat järjestivät huipputapaamisen kynnyksellä yhteiset sotaharjoitukset. Palestiinalaisia ”rauhankumppaneita” ei tietääkseni kutsuttu näihin pitoihin edes tarkkailijoiksi.
Boikotin plussia ja miinuksia arvioitaessa on hyvä pitää mielessä kaksi erilaista ”turvallisuuskäsitystä”. Israelin parlamentissa Knessetissä ei istu yhtään juutalaista kansanedustajaa, joka olisi vaalikampanjassaan vaatinut miehityksen lopettamista. He uskovat siis nähtävästi israelilaisten enemmistön tavoin miehitysten lisäävän Israelin turvallisuutta. Neve Gordonin edustaman toisen – selvästi alakynnessä olevan – näkemyksen mukaan Israelin turvallisuuden lisäämisen ennakkoehto on vetäytyminen miehitetyiltä alueilta.
Israel-lobbyn suurhyökkäys Gordonia kohtaan käynnistyi välittömästi. Juutalaisten turvakodissa sananvapaudella on rajansa juutalaisillekin. Kansalaisuus pois, karkotettakoon maasta tai vähintään potkut yliopistosta, kuului tuomio isänmaanpetturille.
Boikotti jakaa rauhanoppositiotakin
Suhtautuminen boikottiin on jakanut Israelin kriittisen rauhanopposition. Gordonillekaan asettautuminen kansainvälisen boikottiliikkeen kansikuvapojaksi ei ollut helppoa. Israelin lähihistorian tarkastelu sai hänet kuitenkin vakuuttumaan siitä, että ilman ulkomaista apua hänen kaksi poikaansa joutuvat jatkossakin elämään apartheid-hallinnon alaisuudessa.
Boikotin vastustajiin kuuluvan Uri Avnerin mukaan israelilaisten enemmistö ei tulisi ikinä kannattamaan sitä. Päinvastoin, antisemitismin historiassa marinoidut israelilaiset vetäytyisivät kuoreensa, koska taas kerran koko maailma asettuisi juutalaisia vastaan. Tällaisten mielikuvastojen valtaanpääsy kiihdyttäisi entisestään äärioikeiston voittokulkua Israelissa, jyrisi Avneri. Kollektiivisena rangaistuksena se hankaloittaisi myös Israelin rauhanopposition toimintaa.
Valtamediassa boikotti tyrmättiin sen yksipuolisuuden takia. Miten rauhaa voisi muka edistää rankaisemalla vain toista osapuolta? Tällaisten mielipiteiden esittäjät unohtivat tyystin Israelin pitkän boikottien sarjan miehitetyillä alueilla. Niiden kollektiivisuudesta kertoo julminta kieltään 1,5 miljoonalle gazalaiselle vuonna 2006 Hamasin äänestämisestä koituneet seuraamukset. Vapaissa vaaleissakin väärin äänestäminen voi olla rangaistava teko.
Rangaistuksesta ja sen seurauksista kertoo Richard Goldstonen johdolla ja YK:n ihmisoikeusneuvoston mandaatilla laadittu Gaza-raportti. Israelin ihmishengissä mitattuna 100–0 tai 200–0 voittaman ”sodan” (monetko lainausmerkit haluatte?) keskeisiin kysymyksiin kuului, kuka käytti ihmiskilpiä. Israel oli julistanut maailmalle palestiinalaisten suurten miestappioiden olevan heidän omaa syytään. Goldstonen komitea ei löytänyt minkäänlaista näyttöä sille, että Hamas olisi käyttänyt ihmiskilpiä. Sitä vastoin raportissa syytettiin Israelia ihmiskilpien käytöstä.
Se oli kova väite israelilaisille, niin kova, että se selittyisi vain sanojan antisemitismillä. Israel-lobby käynnisti oman Goldstone-oikeudenkäyntinsä välittömästi. Puolustuksellakin oli puheenvuoronsa: Apartheidin vastaisissa oikeudenkäynneissä ja Kansainvälisen rikostuomistuimen Jugoslavian ja Ruandan kriisien pääsyyttäjänä ansioitunut eteläafrikkalainen Richard Goldstone todisti olevansa ”Israelia rakastava harras sionisti”, joka Gaza-raportillaan halusi auttaa Israelia. Hän oli suostunut sen vetäjäksi vain sillä ehdolla, että YK laajentaisi ihmisoikeusneuvostonsa mandaattia tutkimaan myös palestiinalaisten Gazassa tekemiä ihmisoikeusrikoksia. Alkuperäinen mandaattihan koski vain israelilaisten tekemiä rikoksia.
Selitykset eivät vakuuttaneet: Goldstone ei voinut olla Israelin ystävä. Maan valtiovarainmininisteri Juval Steinitz leimasi hänet juutalaiseksi antisemitistiksi. Eittämättä Goldstone oli Steinitzin ja hänen hengenheimolaistensa mielestä unohtanut yhden Israelin ystävän tärkeimmän kriteerin, jonka Hector ilmaisee laulussaan seuraavasti: ”Jos sä tahdot niin – on mulle valheesikin tosi.”
Virallinen Israel oli pidättäytynyt kaikesta yhteistyöstä Goldstonen selvitysryhmän kanssa. Israelilaiset ihmisoikeusjärjestöt sotilaiden perustamaa Breaking the Silence -järjestöä myöten tarjosivat apuaan ryhmälle. Siksi Goldstonen raportti voisi toimia esikuvana mahdollisimman laajapohjaisen Israel-boikotin kehittelyssä.
Pitkällä tähtäimellä boikotti tulee toimimaan vain, jos kasvava joukko israelilaisia saadaan houkuteltua siihen mukaan. Se voi onnistua vain, jos heidät saadaan vakuutetuksi siitä, ettei boikotti ole suunnattu heitä vaan heidän hallituksensa politiikkaa vastaan. Ei Israelin tuhoamiseksi vaan sen muuttamiseksi.
Mikko Zenger
