Arktisen alueen 2010-luvun muuttuvalle geopolitiikalle ja turvallisuuskehitykselle on kaksi erilaista tulkintaa: on vakautta ja rauhanomaisuutta korostava tulkinta, ja on tulkinta luonnonvaroista käytävästä kilpailusta ja sen luomista uusista konflikteista. Näistä jälkimmäinen on haastanut – tiedotusvälineissä jopa hieman dramaattisesti – ensimmäisen, joka on kuitenkin edelleen valtavirtatulkinta.
Kesäkuisessa puheessaan Helsingissä Venäjän asevoimien komentaja, kenraali Nikolai Makarov, toi esiin molemmat tulkinnat. Hän kallistui tukemaan enemmän jälkimmäistä puhuessaan luonnonvarojen ja markkinoiden kärjistyvästä kilpailusta samaan hengenvetoon kuin arktisen alueen runsaista luonnonvaroista, ja varsinkin ottaessaan esille Venäjän kannan, että yksi Yhdysvaltain ja Naton johtavien jäsenmaiden sotilaallisen toiminnan päätavoite on valmistautua voimankäyttöön mahdollisissa kriiseissä, jotka ovat seurausta Jäämeren rannikkovaltioiden pyrkimyksistä mannerjalustassa olevien luonnonvarojen hyödyntämiseen.
Kenraali Makarov mainitsi Yhdysvaltain suunnitelmat ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamisesta Eurooppaan strategista vakautta ja turvallisuuden ylläpitämistä horjuttavana tekijänä. Venäjä on myös huolissaan sotilaallisen toiminnan lisääntymisestä ja Naton säännöllisistä sotaharjoituksista arktisella alueella. Venäjä ”vastustaa jyrkästi pohjoisten alueiden militarisointia”, sillä arktisen alueen ”on oltava kaikkia pohjoisen alueen valtioita yhdistävä tekijä”.
Suomen kannalta merkille pantavaa on, että Venäjän asevoimien komentajan mukaan Naton Nordefco-yhteistyöhön ja sotaharjoituksiin osallistuessaan Suomi edesauttaa Naton vaikutuksen leviämistä arktisilla alueilla ilman Venäjää. Suomi osallistui myös viime vuonna Lontoossa yhdeksän Pohjois-Euroopan maan huippukokoukseen, jossa käsiteltiin ideaa ”perustaa uusi kansainvälinen alueellinen sotilaspoliittisluonteinen järjestö”.
Pitäisikö meidän huolestua arktisen alueen geopoliittisesta tilasta ja turvallisuustilanteesta? Ja pitäisikö Suomenkin lisätä sotilaallista läsnäoloa alueella, kuten esimerkiksi Kanada on tehnyt? Vai voimmeko ottaa rennommin ja todeta, että kyse on vain yhdestä tulkinnasta arktisen alueen moniulotteisesta muutoksesta, joka tapahtuu varsin vakaassa ympäristössä? Ennen kommentteja ja tarkempia nykytilanteen tulkintoja on syytä valottaa taustoja, eli kerrata arktisen alueen viimeaikaisia geopoliittisia muutoksia.
Pohjoisen turvallisuuden kehitysvaiheet ja erityispiirteet
Keskeisiä kehitysvaiheita ovat ensinnäkin alueen militarisointi, joka alkoi toisen maailmansodan aikana, ja toiseksi alueen muuttuminen eräänlaiseksi ”sotateatteriksi”1970- ja 1980-luvulla vertauskuvanaan kahden suurvallan ydinsukellusveneiden kissa ja hiiri -leikki. Kolmannessa vaiheessa kylmän sodan aikaisesta vastakkainasettelusta siirryttiin 1990-luvun alussa yhteistyöhön ja laaja-alaiseen turvallisuuteen. Vaihetta kuvaavat ydinturvallisuus ja ympäristöturvallisuus eivät kuitenkaan kyenneet, toiveista ja oletuksista huolimatta, muuttamaan perinteisen turvallisuuskäsityksen hegemoniaa. Nykyistä kehitysvaihetta voidaan kuvata eräänlaiseksi turvallisuusdualismiksi, jossa sotilaallinen läsnäolo yhdistyy vakauteen ja rauhanomaisuuteen.
Vastaavasti pohjoisen turvallisuuden ensimmäinen erityispiirre on klassisen geopolitiikan teknologiamallien soveltaminen, eli fyysisesti haastavan arktisen alueen ottaminen sotilaalliseen käyttöön. Aseteknologian nopea kehitys toisen maailmansodan aikana ja jälkeen, kuten ohjusteknologia ja ydinaseet, mahdollisti tämän. Toinen erityispiirre on intensiivisen sotilaallisen läsnäolon ja toiminnan seurauksena syntynyt huoli pohjoisten merien ydinturvallisuudesta ja laajemmin asevoimien ympäristövaikutuksista. Tämä on konkretisoitunut niin aseiden ja asejärjestelmien testaamisessa sekä sotaharjoituksissa kuin ydinsukellusveneonnettomuuksissa.
Taustalla on sekä maailmanlaajuisen ”ympäristöheräämisen” heijastuminen pohjoisilla alueilla että alueen asukkaiden huoli omasta ympäristöstä ja elämästä. Pohjoisten kansalaisyhteiskuntien nouseva aktiivisuus ympäristökysymyksissä 1980-luvulla yllätti alueen valtiot ja painosti ne aloittamaan kansainvälisen yhteistyön arktisen ympäristön suojelemiseksi. Kolmas pohjoisen turvallisuuden erityispiirre on valtioiden hienostuneempi hegemoniapolitiikka, joka näyttäytyy erityisesti uudenlaisena alueen rakentamisena, sekä edelleen jatkuva yhteistyö alueen alkuperäiskansojen ja kansalaisyhteiskuntien kanssa.
Neljäs erityispiirre on ilmastonmuutoksen sisältämä turvallisuusulottuvuus. Arktisilla alueilla nopeasti etenevä ilmastonmuutos uhkaa sekä alueen ympäristöturvallisuutta että alueen ihmisten ja kansojen inhimillistä turvallisuutta. Tästä pitäisi seurata fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen ja uusiutuvien energiavarojen kehittäminen, jotta ilmaston lämpenemistä kiihdyttäviä kasvihuonekaasujen syntymistä pystytään vähentämään. Kuitenkin 2000-luvun alussa pohjoisen turvallisuuden uudeksi erityispiirteeksi nousi energiaturvallisuus, joka muuttui strategisesti tärkeäksi alueen valtioille ja teki alueesta houkuttelevan maailmanlaajuisesti.
Vuonna 2004 ilmestyneen arktisen alueen inhimillisen kehityksen raportin mukaan maapallon pohjoisten alueiden kansainväliset suhteet ja geopolitiikka rakentuivat 2000-luvun alussa kolmen keskeisen teeman ympärille: alueen ei-valtiollisten toimijoiden, kuten alkuperäiskansojen ja ympäristöliikkeiden, välinen kasvava yhteistyö; hallitusten aloitteellisuuteen perustuva alueen rakentaminen, mistä esimerkkinä on Barentsin euro-arktinen alue; ja alueen ja ulkopuolisen maailman välinen uudenlainen suhde. Viimeksi mainitun merkitys on 2010-luvulla selkeästi kasvanut, sillä arktista aluetta kohtaan tunnetaan kasvavaa kansainvälistä, jopa globaalia, kiinnostusta.
Kyse ei ole vain rikkaista luonnonvaroista ja energiaturvallisuudesta vaan myös arktisen alueen keskeisestä strategisesta asemasta, globaalitalouden tunkeutumisesta pohjoiseen, luonnon monimuotoisuudesta ja perinnetiedosta, ilmastonmuutoksen vaikutuksista sekä alueen kasvavasta merkityksestä ympäristön ja ilmastomuutoksen tutkimuksessa. Tämän myötä yhtäältä alueen valtioiden kansalliset prioriteetit ovat muuttuneet yhä enemmän taloudellisiksi, ja sotilaallista voimaa ollaan tarvittaessa valmiita käyttämään myös taloudellisten etujen turvaamiseen.
Arktisella alueella on meneillään moniulotteinen geopoliittinen muutos, joka on ympäristöllinen, taloudellinen ja poliittinen. Tämä näyttäytyy myös muuttuvana turvallisuusympäristönä. Uudelleen rakentuva pohjoinen turvallisuus voidaan kiteyttää sisältävän seuraavan dualismin tai paradoksin: Samaan aikaan kun ympäristö- ja inhimillinen turvallisuus on otettu vakavasti ja nopeasti etenevän ilmastonmuutokseen sopeutuminen on määritelty keskeiseksi tavoitteeksi, niin alueen luonnonvarojen ja energiaturvallisuuden kasvava strateginen merkitys luo uudenlaisen taloudellisen ja poliittisen kilpailutilanteen. Tämä puolestaan kiihdyttää entisestään fossiilisten luonnonvarojen hyödyntämistä.
Kenraali Makarovin huolenaiheet – kommentteja ja tulkintoja
Ottamatta kantaa kenraali Makarovin koko puheeseen kommentoin muutamia hänen esille nostamiaan asioita. Yksi näistä on se Venäjän mielipide, että Yhdysvaltain ja Naton johtavien jäsenmaiden sotilaallisen toiminnan yksi päätavoite on valmistautua voimankäyttöön Jäämeren mannerjalustassa olevien luonnonvarojen hyödyntämisestä syntyvissä kriiseissä. Sotilaallinen yhteenliittymä, kuten myös armeijan omaava valtio, valmistautuu aina voimankäytön varalta. Niin tekee Yhdysvallat ja Nato, ja niin tekee myös Venäjä. Se on yksinkertaisesti armeijan tehtävä. Olennaisempaa on se, onko kyse hyökkäyksestä tai hyökkäävästä doktriinista vai puolustuksesta.
Myös puheen huoli sotilaallisen toiminnan lisääntymisestä ja Naton sotaharjoituksista arktisilla alueilla liittyy tähän. Yhden maan armeijan, tai usean maan armeijoiden yhteiset, sotaharjoitukset, kuten myös aseiden ja asejärjestelmien kehittäminen ja kokeilu ovat keskeinen osa armeijoiden rauhanaikaista toimintaa. Ne ovat myös keskeinen osa kylmän sodan jälkeistä perinteistä pohjoista turvallisuutta. Kenraalin puheen mukaan jo pelkästään tammi-toukokuussa 2012 Venäjä on järjestänyt yli 280 sotaharjoitusta. Sotaharjoitukset ja aseiden testaus eivät ole ainakaan toistaiseksi lisänneet sotilaallista jännitystä, sillä ne ovat kiinteästi liittyneet sotilaallisiin rakenteisiin ja olleet ennustettavia. Sen sijaan ne kuluttavat energiaa ja muita luonnonvaroja sekä saastuttavat ympäristöä.
Oma kysymyksensä on se, että missä tilanteessa ajaudutaan voimankäyttöön, ja millä toimilla lisätään poliittista ja sotilaallista jännitystä, joka kärjistää tilannetta entisestään. Makarovin puheen sisältämä huoli Yhdysvaltain suunnitelmista rakentaa ohjuspuolustusjärjestelmä Eurooppaan on mielestäni tällainen toimi. Toteutuessaan se horjuttaisi Euroopan strategista vakautta ja turvallisuutta sekä lisäisi epäluottamusta ja jännitystä Yhdysvaltain ja Venäjän välille. Se voisi myös horjuttaa arktisella alueella vallitsevaa kahden ydinasevallan välistä tasapainoa, koska se täydentäisi Yhdysvaltain kansallista ohjuspuolustusjärjestelmää, joka tukeutuu nykyään Alaskan ohjussiiloihin ja Grönlannin pohjoisosassa olevan Thulen tutka-asemaan.
Suomi on osallistunut artisella alueella ”Nordefco”-yhteistyöhön ja sotaharjoituksiin Nato-maiden kanssa. Suomen armeija on jo (lähes) ”Nato-yhteensopiva”, ja vain poliittinen päätös puuttuu, mikä onkin sitten melkoinen haaste Natoon mieliville poliitikoille. Mutta tulkinta, että Suomi edesauttaisi Naton vaikutuksen leviämistä arktisilla alueilla, on hieman outo, koska Suomi osallistuu ennen kaikkea monenkeskiseen ympäristösuojelu- ja muuhun yhteistyöhön Arktisen neuvoston puitteissa. Suomi pyrkii toki saamaan taloudellista hyötyä pohjoisilta alueilta ja niiden luonnonvarojen hyödyntämisestä. Mutta mannerjalustan energiavarojen hyödyntämisessä Suomella ei ole suuremmin sananvaltaa. Suomi kun ei ole Jäämeren rannikkovaltio.
Perinteinen turvallisuusnäkökulma – tai kuten Newcombe asian ilmaisee ”yksipuolinen, kilpaileva, kansallinen ja sotilaallinen turvallisuus” – on aivan viime aikoina korostunut arktisella alueella. Se on kuitenkin ollut läsnä kaiken aikaa, sillä kylmän sodan aikaiset sotilaalliset järjestelmät, erityisesti ydinasejärjestelmät, ovat edelleen olemassa arktisilla alueilla – ydinaseriisunta on antanut odottaa itseään. Tällä turvallisuusnäkökulmalla on myös, kuten oli jo kylmän sodan aikana, globaali ulottuvuutensa ydinasejärjestelmien ja niiden luoman maailmanlaajuisen uhkan kautta.
Valtiosuvereniteetin ja kansallisen turvallisuuden korostuminen saattaa toki näyttäytyä lisääntyneenä sotilaallisena jännitteenä ja horjuttaa alueen vakautta. Esimerkiksi Kanadan viime vuosien kestohuolenaiheen, valtiosuvereniteetin säilyttäminen sen arktisessa saaristossa ja Koillisväylällä, keskeinen syy on ollut ja on edelleen, Yhdysvallat. Tämä ei kuitenkaan vielä tarkoita arktisen alueen uutta militarisointia eikä nousevia konflikteja. Jos näin kävisi, niin se olisi merkittävä ja olennainen muutos alueen valtioiden luomaan kylmän sodan jälkeiseen vakautta ja kansainvälistä yhteistyötä korostavaan linjaan.
Oma ja usean muun niin politiikan ja turvallisuuden kuin kansainvälisen merioikeuden tutkijan tulkinta on, että 2010-luvulla arktisella alueella vallitsee korkea poliittinen vakaus. Alueen turvallisuustilanne on määritelty varsin rauhanomaiseksi. Eikä uhkaa aseellisista konflikteista eikä syitä nouseviin konflikteihin ole näköpiirissä. Vallitseva näkemys on myös siitä, että tämä on alueen valtioiden tietoinen valinta. Aivan kuten Venäjä retoriikassaan sanoo vastustavansa pohjoisten alueiden militarisointia, myös muut arktiset valtiot vastustavat sitä ja korostavat yhteistyötä ja vakautta.
Arktinen alue on kaikkia maapallon pohjoisia valtioita yhdistävä tekijä, kuten viime vuosina olemme saaneet huomata. Tässä valossa tulee nähdä myös Lontoossa järjestetty Pohjois-Euroopan maiden huippukokous, joskaan en tunne asiaa sen tarkemmin. Ainakaan uutta alueellista järjestöä ei ole perustettu, vaan enemminkin olemassa olevia alueellisia järjestöjä, kuten Arktista neuvostoa ja Pohjoismaiden neuvostoa, pyritään vahvistamaan.
Lopuksi
Arktisen alueen vakaus on merkittävä saavutus epävakaassa sekä alueellisten konfliktien ja sotien että jatkuvan terrorismin ja sen vastaisen taistelun kyllästämässä kansainvälisessä järjestelmässä. Tässä järjestelmässä pysyvää on muutos, minkä arktisen alueen lähihistoria hyvin osoittaa. Myös nykyinen vakaus voi horjua ja poliittinen ja sotilaallinen jännite kasvaa, mikä helposti muuttuu vastakkainasetteluksi ja konflikteiksi. Toisaalta, jos kahdeksan arktisen alueen valtiota todella vastustavat pohjoisten alueiden militarisointia ja priorisoivat kansainvälistä yhteistyötä, kuten niiden hallitukset ja edustajat – kenraali Makarov mukaan lukien – vakuuttavat, niin vakaus säilyy ja yhteistyö saa mahdollisuuden syventyä. Tämä kuitenkin riippuu paljolti alueen valtioista ja niiden valinnoista – valtioiden valinnat liikkuvat aina yhteistyön ja (aseellisen) konfliktin välillä. Ja alueen kansalaisista ja kansalaisyhteiskunnasta, jotka viimekädessä mahdollistavat uuden, demokraattisemman maailmanjärjestyksen syntymisen.
Dosentti Lassi Heininen
Oheislukemistoja:
Heininen, Lassi. ”Globalization and Security in the Circumpolar North”.
Globalization and the Circumpolar North. Toim. Lassi Heininen ja
Chris Southcott. University of Alaska Press, Fairbanks 2010. p. 221–264.
Heininen, Lassi, ”Pohjoiset alueet muutoksessa – geopoliittinen näkökulma”. Politiikka 1 / 2010, 5–19.
Heininen, Lassi. ”Turvallisuuden monet sisällöt ja pohjoisen turvallisuuden kehitys”. Miksi Pluto ei ole planeetta? Johdatuksia politiikan tutkimukseen. Toim. Petri Koikkalainen ja Sam Krause. P.S.C. Inter, Rovaniemi 2007. p. 200–245.
