Ruotsin Rauhankomitean aktiivi Marilyn Barden ei hellitä
Nuorena amerikkalaiskoululaisena Marilyn Barden ei osannut aavistaa tulevaa elämäänsä. Se oli johtava hänet Ohiosta Ruotsiin, keskelle Vietnamin sodan vastaista kampanjointia, mukaan rauhanliikkeeseen ja Maailman rauhanneuvoston toimihenkilöksi Suomeen, ja lopulta Pietari-yhteistyön kummitädiksi.
USA:ssa, Columbuksessa Ohion osavaltiossa seitsemisenkymmentä vuotta sitten syntynyt Marilyn on ruotsalaisen rauhanliikkeen veteraaneja ja nykyisin kiireinen eläkeläinen. Haastattelua varten tapaamme Venäjän konsulaatin viereisessä kahvilassa, koska jälleen kerran Marilyn on lähdössä Pietarin seudulle ja järjestelee mukaan lähtevän kollegansa viisumiasioita. Kaikenlainen Venäjään liittyvä byrokratia on hänelle tuttua, samoin kuin suurta luovuutta vaativa matkailu Venäjän vaihtelevissa olosuhteissa. Marilyn on vieraillut maassa lukemattomia kertoja. Auttava venäjän kielen taitokin on karttunut Venäjä-yhteistyön parissa.
Marilyn on edelleen USA:n kansalainen ja yhteydet entiseen kotimaahan ovat säilyneet – tänä syksynä hän on menossa vanhojen college-opiskeluajan ystävien juhlatapaamiseen. Keskiluokkaisen perheen lapsi oli kiinnostunut kansainvälisyydestä, ja kuvaamataidon opettajan opintojen yhteydessä hän hankki paljon ulkomaalaisia ystäviä ja toimi aktiivisesti yliopiston kansainvälisessä klubissa. Politiikasta tai yhteiskunnallisista asioista hän ei tuolloin kuitenkaan ollut varsinaisesti kiinnostunut. Viisikymmenluvun lopulla Marilynille avautui tilaisuus lähteä vaihto-ohjelman mukana Ruotsiin, raittiusliikkeen ylläpitämään kansanopistoon opiskelemaan. Korean sota ja maailman tilanne olivat jo tuolloin alkaneet vaivata nuorta amerikkalaistyttöä. Etäisyys omasta kotimaasta auttoi vähitellen tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja oman mielipiteen muodostusta. Opistoaikoihin Marilyn tapasi myös miehensä Berran. Pariskunnan yhteiselo oli skandaalinpoikanen pienessä yhteisössä.
Lopulta tilanne muuttui niin hankalaksi, että Marilyn lopetti opinnot kansanopistossa. Eivätkä vanhemmatkaan olleet mitenkään iloisia asioiden saamasta käänteestä, Marilynia vanhempi puoliso kun oli eronnut mies.
Pariskunta meni kuitenkin naimisiin vuonna 1958 ja palasi takaisin USA:han. Marilyn teki erilaisia töitä muun muassa marionettiteatterin parissa ja lopulta opettajana Detroitissa. Berra työskenteli ruumiillisissa töissä, missä tutustui lähemmin mustiin afroamerikkalaisiin sekä heidän arkeensa. ”Nuo vuodet olivat sosiaalisen omantunnon heräämisen aikaa”, toteaa Marilyn.
Kafé Marx
Pian he palasivat takaisin Ruotsiin ja heille syntyi kaksi lasta. Yhteiskunnallinen aktiivisuus kanavoitui Vasemmisto Foorumiin, joka oli vasemmistososialistien ja kommunistien muodostama yhteiskunnallisen keskustelun klubi. Marilynin mies sai töitä kommunistisen puolueen päämajan yhteydessä Tukholman Kungsgatanilla sijainneesta Kafé Marxista. Vietnamin sodan vastainen kampanjointi ja monet muut radikaalit liikkeet rantautuivat Ruotsissa ensimmäiseksi nimenomaan Kafé Marxiin. ”Siellä vierailivat niin Mustat pantterit, kansalaisoikeusaktivistit, Pariisin kevään 1968 saksalainen opiskelijajohtaja Rudy Dutschke kuin sotaa pakoilevat amerikkalaisetkin”, Marilyn muistelee. ”Kafé Marx oli kaiken keskus. Moni rintamakarkuri saapui Tukholmaan mukanaan pieni paperilappu, jossa luki vain Kafé Marx, Kungsgatan 84.” Marilynin ja Berran asunnosta tuli jonkinlainen tukikohta Vietnamin sotaa pakoileville amerikkalaisille, joista monet asuivat pitkiäkin aikoja heidän luonaan.
Vuonna 1985 Marilyn muutti Suomeen. Työpaikkana oli Maailman rauhanneuvosto, pääasiassa Neuvostoliiton rahoittama kansainvälinen rauhanjärjestö, jonka jäsenenä myös Rauhanpuolustajat tuolloin oli. Marilynin mukaan järjestö oli toki osa kylmän sodan ajan poliittista arkkitehtuuria, omine heikkouksineen. Mutta hän on erityisen ylpeä muutamista konkreettisista hankkeista, joita sai olla mukana toteuttamassa. Kaikki eivät niistä olleet innostuneita, mutta ne saatiin byrokraattien vastustuksesta huolimatta kuitenkin toteutettua. Marilyn mainitsee hankkeista muun muassa Sailing for Peace (rauhanpurjehdus) sekä katastrofiavun kerääminen ja lähettäminen Nicaraguan myrskytuhojen uhreille. Lisäksi Maailman rauhanneuvosto oli myös merkittävä kohtauspaikka, jossa tapasi lukemattomia kolmannen maailman, kuten Etelä-Afrikan ANC:n, aktiiveja.
Järjestön toimintaan liittyi kuitenkin myös monia epäkohtia. Marilynille paljastui muun muassa, että esimerkiksi kuubalaiset työntekijät saivat puolta pienempää palkkaa, venäläisten konttorityöntekijöiden kohtelu oli härskiä jne. Kaikki eivät selvästikään olleet pyyteettömästi rauhan asialla. Neuvostoliiton hajottua Rauhanneuvosto ei kyennyt uudistumaan, ja yhdeksänkymmentäluvun alussa Marilyn palasi Ruotsiin, missä hän on toiminut aktiivisesti Ruotsin rauhankomiteassa, mutta myös lukuisissa ympäristöalan yhteistyöhankkeissa Pietarin seudulla.
Yhteistyötä Pietarissa
Ympäristöyhteistyö pietarilaisten kanssa alkoi vuonna 1992 suuresta suomalaisten aloitteesta toteutetusta ympäristökonferenssista. Marilyn tunsi amerikkalaisen Hudson-joen suojeluun ja kunnostukseen keskittyneen järjestön ja tarjosi heidän toimintamalliaan venäläisille. Konferenssi ja amerikkalaisten vierailu oli menestys, ja yhdeksän pietarilaista, heidän joukossaa, muun muassa opiskelijoita ja opettajia, tarttui haasteeseen. Myöhemmin mukaan lähti muun muassa paikallinen opettajankoulutuslaitos. Tänä päivänä amerikkalaisen mallin innoittama Neva River Clearwater -järjestö on yksi suurimmista ympäristöalan kansalaisjärjestöistä Pietarin alueella.
Marilynin minibussin mukana Pietariin on hänen kymmenillä matkoillaan toimitettu erinäisiä avustuseriä – merimieskouluun toimitetuista pelastusliiveistä opetustarvikkeisiin. Kyydissä on kulkenut myös eri alojen asiantuntijoita, jotka ovat auttaneet hankkeiden toteuttamisessa. Viimeksi Marilyn on ollut yhteistyössä muun muassa Pietarin lähistön koulujen kanssa niiden piha-alueiden uudelleen suunnittelemiseksi. Ruotsalainen maisema-arkkitehti on ollut mukana suunnittelemassa, miten koulut voisivat itse kehittää piha-alueitaan ilman kalliita investointeja.
Marilyn kertoo kokemuksistaan pietarilaisten kansalaisjärjestöjen hankalasta tilanteesta. Ilman paikallishallinnon tukea ne ovat täysin riippuvaisia ulkomaisesta avusta. Toisaalta ulkomainen rahoitus voi olla ensiaskel riitoihin, kun vapaaehtoistyö muodostuukin elannon hankkimiseksi. Toisaalta hankkeissa kouliintuneet siirtyvät helposti rahakkaampiin hommiin, mikä hankaloittaa alkuperäisen hankkeen toteutusta. Moni asioiden tilasta huolestunut joutuu valitsemaan puolensa hyvin raadollisesti – hallitsevassa puolueessa mukana olo tuntuu ainoalta keinolta päästä edes jotenkuten vaikuttamaan asioihin. Kyse ei siis ole ideologisesta valinnasta puolueohjelman tai puolueen tavoitteiden perusteella, vaan ainoasta vaikutuskanavasta. Opposition rooli on olematon.
Sinnikkäällä ja pyyteettömällä työllään Marilyn on saanut paljon aikaiseksi ja kelpaa malliksi monille nuoremmillekin siitä, että yksittäinen pieni rauhantekijäkin voi olla merkittävässä roolissa muutosprosessien käynnistämisessä. Lehden ilmestymisen aikoihin ikinuori eläkeläinen on jälleen kerran tienpäällä matkalla Pietariin. Tällä kertaa vierailu liittyy ympäristökasvatushankkeisiin.
Teksti Teemu Matinpuro
