Afrikan kansalliskongressi 100 vuotta

Afrikan kansalliskongressi täyttää ensi vuonna sata vuotta. Tämä merkittävä kansanliike on pitkään ollut Etelä-Afrikan kuohunnan ja muodonmuutoksen “peili” ja esitaistelija.

ANC perustettiin vuonna 1912 ajankohtana, jolloin rotuerottelun vastustus ja brittien tukahduttavan siirtomaahallinnon sekä buurien vastustus alkoi olla huipussaan. Siirtomaahallinto loi Etelä-Afrikan unionin, jossa ainoastaan valkoisilla asukkailla oli täydet kansalais-, poliittiset ja taloudelliset oikeudet. Väestön syrjintä näkyvin rodullisin perustein laillistettiin tiukan apartheidpolitiikan muodossa vuonna 1948, kun äärioikeistolainen kansallispuolue voitti vaalit.

Alkuaikoinaan ANC oli koulutettujen, suhteellisen keskiluokkaisten intellektuellien järjestö. Se ajoi muutosta buureille ja brittihallinnolle suunnatuilla vetoomuksilla ja delegaatioilla. Järjestö kaihtoi lakkojen ja mielenosoitusten kaltaista taistelevaa taktiikkaa, jota nykyajan ay-liike harjoittaa. Siirtomaahallinto kuitenkin sivuutti täysin ANC:n kohteliaat delegaatiot Britanniaan vuosina 1914 ja 1919, jolloin järjestö vastusti maanomistuslakia ja vetosi poliittisten oikeuksien puolesta.

1920-luvulla afrikaanseihin kohdistettiin yhä tiukempia rasistisia toimia, joiden tavoitteena oli estää heitä työskentelemästä eri alojen korkeimmilla paikoilla. Vuonna 1921 perustettiin Etelä-Afrikan kommunistinen puolue maan ensimmäiseksi rasisminvastaiseksi järjestöksi. Tulevina vuosina puolueella tulisi olemaan suuri vaikutusvalta ANC:hen.

Nuorisosiivestä potkua

Kesti kuitenkin 1940-luvulle asti, ennen kuin ANC:n kannatus saavutti riittävät mittasuhteet tullakseen varsinaiseksi joukkoliikkeeksi. Vuonna 1944 nuoret militantit aktivistit Nelson Mandela, Walter Sisulu ja Oliver Tampo perustivat ANC:n nuorisosiiven. Se puhalsi uusia tuulia ANC:hen ja lisäsi ymmärrystä uhman, passiivisen vastarinnan ja tarkasti kohdistettujen protestien tarpeellisuudesta. Apartheidlakien vastaisessa taistelussa nämä taktiikat olivat elintärkeitä.

Rasistiset apartheidlait säätelivät tapoja, joilla rotuerottelua joka päivä toteutettiin. Esimerkiksi yleisiä käymälöitä oli erikseen “eurooppalaisille” ja “ei-eurooppalaisille”. Asuinalueet oli muodollisesti eroteltu siten, että mustille, intialaisille ja “värillisille” oli varattu erilliset ja kauempana sijaitsevat alueet. Jako on säilynyt näihin päiviin asti.

Kansallispuolueen johtama hallitus ja sen seuraajat esittivät apartheidin olevan luonnollista seurausta enemmän ja vähemmän kehittyneiden “rotujen” erillisestä kehityskulusta. He julkaisivat valtavat määrät propagandakirjallisuutta, joissa väittivät, että heidän politiikkansa kunnioitti afrikkalaisten ja eurooppalaisten kulttuurisia tarpeita ja kehityspotentiaalia. Intialaiset sekä “värilliset” sijoittuivat näiden kahden ryhmän väliin. Näitä ajatuksia tukivat Euroopan johtavien maiden hallitukset, jotka eivät tehneet elettäkään painostaakseen Etelä-Afrikan valkoista hallintoa muuttamaan kurssia.

Toiminta kovenee

1950-luvulla ANC:n joukkoliikehdintä sai uusia muotoja. Intialaisia ja “värillisiä” edustavat järjestöt sekä ammattiyhdistysten kongressi liittoutuivat ANC:n kanssa muodostaakseen vahvan yhteenliittymän. Myös naistenjärjestö Black Sash oli keskeinen tekijä rotuerottelupolitiikan vastaisessa taistelussa.

Vuonna 1955 vapausliike hyväksyi Vapauden peruskirjan. Siinä määriteltiin se, millaisen Etelä-Afrikan vapautusta ajavat halusivat. Maa kuuluisi niille, jotka siellä asuivat, luonnonvarat olisivat kansan käsissä, koulutus ja kulttuuri olisivat kaikkien saatavilla, ja kaikille taattaisiin asunto, terveydenhuolto ja turvallisuus. Maan valkoinen vähemmistö kutsui Vapauden peruskirjaa kommunistiseksi ohjelmaksi.

Vuonna 1961 poliisi ampui kuoliaaksi 69 ihmistä, jotka osallistuivat joukkoprotestiin Sharpvillessä. Verilöyly merkitsi muutosta ANC:lle. Se, samoin kuin muut sitä tukevat järjestöt, julistettiin laittomiksi.

ANC päätti, että passiviinen ja väkivallaton vastarinta ei enää riittänyt apartheidjärjestelmän vastaisessa taistelussa. Järjestö perusti aseellisen siiven nimeltään Mkhonto we Sizwe (MK). Se aloitti sabotaasien sarjan, jonka kohteena olivat hallinnon rakenteet, mutta eivät ihmiset. Nelson Mandela oli MK:n ensimmäinen johtaja, ja hänen varamiehenään toimi kommunistipuolueen Joe Slovo.

MK toteutti 18 kuukaudessa 200 sabotaasia. Tämä maanalainen järjestö ei kuitenkaan pystynyt ottamaan mittaa hallinnosta, joka turvautui yhä rujompiin sorron muotoihin. Lakeja muutettiin niin, että sabotaasista saattoi langettaa kuolemanrangaituksen, ja poliisi sai luvan pidättää ihmisiä 90 päiväksi ilman oikeudenkäyntiä.

Vuonna 1963 poliisi ratsasi MK:n salaisen päämajan ja pidätti järjestön johdon, joka sai syytteet väkivaltaisen vallankumouksen yrityksestä. Mandela kumppaneineen tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

Osa ANC:n johtajista – muun muassa Oliver Tambo ja Joe Slovo – onnistui välttämään pidätyksen ja poistumaan maasta. Jotkut ANC:n jäsenet lähtivät ulkomaille hankkimaan sotilaallista koulutusta. ANC:n maanalaiset rakenteet eivät tuhoutuneet, ja uusi sukupolvi jatkoi kouluttautumista vapaustaisteluun.

Vuonna 1976 tapahtui Sowetossa kuuluisa koululaisten kansannousu, joka levisi nopeasti muille alueille. Turvallisuusjoukot tukahduttivat kansannousun raa’asti ja tappoivat yli tuhat nuorta eri puolilla maata. Satoja pidätettiin ilman oikeudenkäyntiä. Syntyi “Soweton sukupolvi”, joka tuotti paljon uusia jäseniä ANC:lle ja MK:lle.

Rotuerottelun pohja rapistuu

1980-luvulla kansalaisjärjestöjä sekä opiskelijoiden, nuorten ja naisten järjestöjä alkoi syntyä eri puolilla Etelä-Afrikkaa. Kansalaisyhteiskunnan vahvistuminen johti Yhdistyneen demokraattisen rintaman (UDF) syntyyn.

Vuonna 1985 ANC aloitti kampanjan, jolla mustien asuinalueet tehtiin “hallitsemattomiksi”: apartheidhallinnon leivissä työskenteleviä vaadittiin eroamaan ja sen kanssa yhteistyötä tekeviä vastaan hyökättiin. Ihmiset muodostivat omia demokraattisia rakenteita yhteisöjä hallinnoimaan, muun muassa katukomiteoita ja kansantuomioistuimia. Samana vuonna monissa osissa maata julistettiin kuusi kuukautta kestänyt poikkeustila. Kesäkuussa 1986 julistettiin kansallinen poikkeustila, joka kesti vuoteen 1990. Yli 300 000 ihmistä pidätettiin, myös lapsia, ja UDF:n toiminta kiellettiin. Viranomaisten väkivalta lisääntyi.

Matalan intensiteetin sotatila näännytti molempia osapuolia, ja hallinto alkoi aavistaa, että rotuerottelu ja valkoisen vähemmistön ylivalta eivät olleet kestävällä pohjalla. Tämä johti yrityksiin neuvotella ANC:n kanssa Mandelan välityksellä. Neuvotteluissa ei kuitenkaan edistytty ja ANC piti kiinni täysistä demokratiavaatimuksista eikä suostunut myöntymään valkoisen vähemmistön etuoikeuksien säilyttämiseen.

Mandela oli ANC:n tunnetuin hahmo, ja maailmanlaajuinen kampanja oli menossa hänen vapauttamisekseen.

Kun kansallispuolueen johtoon valittiin vuonna 1989 Fredrik de Klerk, alkoivat uudet yritykset saavuttaa neuvottelutulos Etelä-Afrikan tulevaisuudesta. 1990 sallittiin jälleen vapautusliikkeen maanalaiset järjestöt. Mandela vapautettiin vankilasta ja neuvotteluprosessi lähti käyntiin. Sen rinnalla hallinto kuitenkin käytti väkivaltaa ANC:n ja muiden vapautusaktivistien eliminoimiseksi samalla, kun esitteli ulospäin tahtoa neuvotella aktivistien kanssa.

Vapautuksen vaikea taival

Tänään ANC on Etelä-Afrikan hallitseva puolue. Se näkee itsensä myös joukkoliikkeenä poliittisena puolueena toimimisen lisäksi. Sen muutosohjelma on suurin piirtein noudattanut Vapauden peruskirjan periaatteita, mutta kompromisseihin on jouduttu turvautumaan. Taloudelliset paineet ja rikkauksien pakkolunastusten ja uudelleenjaon välttäminen ovat luoneet ongelmia maassa, joka ei voi kehua julkisella terveydenhuollolla ja koulutustasolla. 60 prosenttia 50-miljoonaisesta väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, ja heistä valtaosa on mustia.

ANC luonnehtii vallassaoloaikaansa kansallisdemokraattiseksi vallankumoukseksi. Sen tulkinnan mukaan kyse on hitaasti mutta varmasti etenevästä muuttumisesta valtavasta epätasa-arvosta ja mahdollisuuksien puutteesta kärsivästä maasta “kehittyväksi valtioksi”. Puolueen politiikansuunnittelu on osin toteutettu kolmikantana ANC:n, Etelä-Afrikan ammattiyhdistysten kongressin ja Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen kanssa. Tämä ANC:n kehityskaari, identiteetti ja yhteistyöpainotteiset rakenteet harvoin yltävät uutisiin maan ulkopuolella.

ANC:n saavutuksiin voidaan lukea alkeellisen majoituksen luominen miljoonille kodittomille sekä puhtaan veden, sähkön ja paremman terveydenhuollon tarjoaminen mustien asuinalueilla ja maatalousalueilla asuville. Liike on kuitenkin kärsinyt myös lukuisista takaiskuista.

Korruptio ja nepotismi ovat tehneet tuhojaan palvelujen järjestämisessä köyhillä alueilla. Presidentti Mbekin katastrofaalinen aidsin kieltävä asenne johti siihen, että miljoonilta hiv-positiivisilta riistettiin mahdollisuus antiretroviral-lääkitykseen. ANC, ja erityisesti sen nuorisosiipi Julius Maleman kaudella, ovat houkuttaneet oikeistolaista populismia, joka on usein horjuttanut Nelson Mandelan ja muiden ajamaa kansallista sovintoprosessia.

Köyhyyttä ja korruptiota

ANC:llä on luja kannatus mustan kansanosan enemmistön keskuudessa, mutta se on laiminlyönyt vähemmistöryhmien huomioimisen. Niitä kosiskelee ainoa varteenotettava oppositiopuolue, keskustaoikeistolainen Demokraattinen allianssi. ANC:n “BEE-politiikka” eli mustien taloudellinen voimaannuttaminen on onnistunut luomaan pienen, hyvin toimeentulevan mustan keskiluokan, mutta köyhyys ja alikehittyneisyys kurjistavat edelleen enemmistön elämää, erityisesti maaseudulla. ANC:n vastustajat kansalaisyhteiskunnan piirissä syyttävät sitä kaiken uskottavuuden menettämisestä ja periaatteista luopumisesta.

Tämä on kuitenkin yksisilmäinen näkemys, joka ei huomioi sitä, miten ANC on uusissa ohjelmissaan käynyt taisteluun köyhyyttä vastaan. Se on muun muassa esittänyt julkisen terveysvakuutuksen luomista sekä hyvätasoista ja ilmaista terveydenhuoltoa kaikille eteläafrikkalaisille. Nykyinen yksityisen terveydenhuollon järjestelmä suosii pääasiassa valkoista ja rikasta väestönosaa ja kattaa vain 17 prosenttia eteläafrikkalaisista samaan aikaan kun köyhälle enemmistölle suunnattu julkinen terveydenhoito on rajusti aliresurssoitu ja huonotasoinen.

Harva poliittinen liike on läpikäynyt niin suurta muutosta ja ollut samankaltaisten suunnattomien sosiaalisten mullistusten moottori kuin ANC satavuotisen historiansa aikana. Mutta monella tapaa tämä puolueen ja liikkeen yhdistelmä joutuu nyt kohtaamaan kaikkein kovimman haasteensa, kun se yrittää kampittaa laajamittaisen korruption ja korvata poliittisen suunnan menetyksen, joka näyttää himmentäneen monien silmissä Vapauden peruskirjan periaatteet.

Mark Waller
Suomentanut Anu Harju
Kuva Aki Månsson