Kolumni: Sota on yhteinen asia

Sotilaallisesta liittoutumisesta ei voi puhua ilman sinkkiarkkuja. Liittoutumisen kannattajien mukaan pelko meidän poikiemme palaamisesta sinkkiarkuissa on aiheeton, koska Suomen rajojen ulkopuolisiin operaatioihin lähetettäisiin ainoastaan vapaaehtoisia. Mahdollinen arkussa palaaminen on vapaata harkintaansa käyttävän yksilön ottama tietoinen riski. Se ei siis ole liittoutumisen este.

Tähän näkemykseen on sisäänrakennettu ajatus, jonka mukaan vapaaehtoiset sotilaat ovat täysin tietoisia siitä, mihin ovat lähdössä ja millaisia riskejä ottavat. Oletetaan, että he pystyvät ennakoimaan tilanteiden muutokset, eivätkä muuta mieltään iän, kokemuksen ja mahdollisesti ymmärryksenkin karttuessa.

Liittoutumisen mukanaan tuoma paine osallistua sotilasoperaatioihin nähdään välttämättömänä pahana tai asianmukaisena hintana liittosuhteesta. Vaihtoehtoja kutsutaan vapaamatkustamiseksi. Vastuu operaatioiden inhimillisistä kustannuksista taas etäännytetään yksilöiden omien valintojen taakse, kuten yhteiskunnallisessa keskustelussa nykyään on tapana.

Sota ei kuitenkaan ole pilkottavissa osiin ja sitten ulkoistettavissa vapaaehtoisten extreme-urheilulajiksi. Se on ja pysyy yhteisenä asiana. Sinkkiarkuissa palaavien lisäksi sotilasoperaatioista kotiutuu fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneita ihmisiä, joiden traumat säteilevät laajaan ihmisjoukkoon ja vuosikymmenien päähän. Helsingin Sanomien mukaan 22 amerikkalaista sotaveteraania tekee itsemurhan joka päivä. Taistelukentillä olleista 15–35 prosentin arvioidaan saavan jonkinasteisia mielenterveysongelmia, joten Afganistanin ja Irakin sotien jäljiltä apua tarvitsevien määrä on melkoinen myös Euroopassa.

Monet Afganistanissa rauhanturvaamisen ja avoimen sodan väliselle harmaalle vyöhykkeelle pudotetut suomalaissotilaat ovat kotimaahan palattuaan jääneet psyykkisen kuntoutuksen osalta heitteille. Tilanne muistuttaa aiempien sotaveteraanipolvien kokemuksia: kunniavelan tapaisista asioista hymiseminen korvaa huonosti puuttuvaa hoitoa ja tukea. Tilanne ei ole poikkeuksellinen. USA vaikuttaa jättävän veteraanit heitteille sukupolvi toisensa jälkeen, ja Stalinin Neuvostoliitossa amputointiensa vuoksi “samovaareiksi” kutsutut invalidit saatettiin kuljettaa kaukaisiin pikkukaupunkeihin pois näkyvistä. Toisen maailmansodan veteraanien unohtamisesta syytettiin Suomessa usein neuvostomyönteisiä voimia. En tiedä, kuinka hyvin tuo selitys pätee esimerkiksi Neuvostoliiton tapahtumiin – ja lopulta koko ilmiöön. Fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneet muistuttavat meitä sodan todellisista kustannuksista, siksi heidät jätetään niin helposti yksin ongelmiensa kanssa.

Raimo Pesonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Ilmastorikolliset uhkaavat planeettaamme

Laustin lukuvinkki: TomDispatch.com (www.tomdispatch.com/)

Hallitusten välisen ilmastopaneelin IPCC:n syyskuussa julkistama raportti ei jättänyt epäilystäkään siitä, että nyt on korkea aika toimia tuhoisan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi. Kasvihuonekaasupäästöjen nykyinen kasvutahti johtaa ennen pitkää erilaisiin katastrofeihin ilmaston lämpenemisen myötä.

Hallitukset teeskentelevät huolestuneisuutta, mutta tuskin kuitenkaan kiirehtivät muuttamaan radikaalisti energiapolitiikkaansa. Amerikkalainen radikaali yhteiskuntakriitikko Tom Engelhardt kirjoittaa suurten energiayhtiöiden tietoisesta toiminnasta ihmisten ilmastonmuutosta koskevan huolestuneisuuden heikentämiseksi. Engelhardtin mielestä suuryhtiöiden toimintaa on pidettävä rikollisena. Mainioilla TomDispatch.com internet-sivuillaan Engelhardt kutsuu näiden suuyhtiöiden johtajia terraristeiksi (nimitys on johdettu latinan maata tarkoittavasta sanasta terra). (www.tomdispatch.com/post/175703/tomgram%3A_engelhardt%2C_the_biggest_criminal_enterprise_in_history/) Hän jatkaa: “Yhdestä asiasta voitte olla varma: ainoakaan terraristi ei päädy vankilaan siitä huolimatta, että he tietävät varsin hyvin, mitä he tekevät.” (Sen sijaan tätä kirjoitettaessa Greenpeacen aktivisteja istuu venäläisessä vankilassa.)

Engelhardt ottaa esimerkeiksi nämä yhtiöt: ExxonMobil, Chevron, ConocoPhillips, BP ja Shell. Ne ovat vain kiihdyttäneet fossiilisten polttoaineiden haltuunottoa käyttämällä yhä vaarallisempia ja ympäristölle vahingollisia menetelmiä. TomDispatchin sivuilla usein kirjoittava energiapolitiikan asiantuntija Michael Klare luonnehtii näin hankittavaa energiaa “äärienergiaksi”. Tällaisen energian saamiseen käytetään ympäristölle vahingollisia menetelmiä kuten vesisärötystä (menetelmä, jolla erotetaan polttoaine öljyliuskekivestä), syvävesiporausta ja öljyn erottamista öljyhiekasta. Monissa tapauksissa näin saadut polttoaineet sisältävät enemmän hiilidioksidia kuin muut polttoaineet ja vastavasti niiden käytöstä aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt ovat suuria.

Engelhardt kirjoittaa, että suuret öljy-yhtiöt eivät ilmeisesti edelleenkään epäröi hankkia suuria voittoja kuumentamalla maapalloa. Hänen mielestään juuri tämä tietoinen ympäristön tuhoaminen tekee yhtiöiden toiminnasta rikollista. Vastuuttomuutta vain lisäävät ne suuret rahamäärät, joita annetaan ilmastonmuutosta vähätteleville ajatushautomoille ja lobbausryhmille. Kaikenlaisia kyseenalaisia ja tieteellisistä havainnoista piittaamattomia “epäilyksiä” tungetaan poliittisiin piireihin ja joukkotiedotusvälineisiin.

Fossiilisten polttoaineiden jatkuva hallitseva osuus energiantuotannossa ja -kulutuksesasa vahvistaa edelleen suurten energiayhtiöiden poliittista vaikutusvaltaa energiainvestoinneista ja ilmastopolitiikasta päätettäessä. Suuren energiankulutusmaan Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama on kyllä luvannut päästöjen vähentämistä, mutta amerikkalaisen energiakeskustelun seuraaminen ei anna aihetta toiveikkuuteen. Yhdysvaltojen energiaministeriö laaditutti hiljattain raportin kansainvälisistä energianäkymistä (International Energy Outlook, IEO) vuoteen 2040 asti, eikä se lupaa hyvää.

IEO-raporttia analysoinut Michael Klare sanoo raportin olettavan, että kivihiili on edelleen lähivuosikymmeninä suurin energianlähde. (www.tomdispatch.com/post/175745/tomgram:_michael_t._klare,_2040_or_bust/) Sen osuus on suurempi kuin uusiutuvien energialähteiden, ydinvoiman ja vesivoiman yhteismäärä. IEO arvelee öljyn edelleen säilyttävän asemansa keskeisenä energianlähteenä, koska uusia menetelmiä uudenlaisten öljyesiintymien hyödyntämiseksi käytetään yhä enemmän. IEO ei usko tavanomaisten energianlähteiden kykenevän tyydyttämään maailman energiantarvetta.

Klare toteaa, että epätavallisten energianlähteiden tuottaminen, jalostaminen ja kuljettaminen on vaikeaa. Näin ollen niiden käyttöönotto kuluttaa enemmän energiaa ja aiheuttaa suurempia hiilidioksidipäästöjä. IEO-raportin mukaan ihmiskunta siis polttaa vuonna 2040 enemmän fossiilisia polttoaineita kuin tänään. Toisin sanoen hiilidioksidi- ja muut kasvihuonekaasupäästöt lisääntyvät rajusti.

Näin ei tietysti tarvitse käydä. Klare huomauttaa, että IEO-raportti perustaa arvionsa tulevaisuuden kehityksestä tämänhetkisiin kehitysnäkymiin. Energiantuotannossa saattaa tapahtua yllättäviä muutoksia. Ilmastonmuutoksen aiheuttamat tuhoisat sääilmiöt taas saavat toivottavasti yhä useammat ihmiset vaatimaan muutoksia energiapolitiikkan ja suurten energiayhtiöiden hillittömyyden pysäyttämistä. Vaatimukset investointien kohdistamiseksi uusiutuviin energialähteisiin voimistuisivat.

TomDispatch-kirjoittajiin lukeutuva kielitieteilijä ja yhteiskuntakriitikko Noam Chomsky kiinnittää huomiota mielenkiintoiseen tosiasiaan. (www.tomdispatch.com/blog/175707/) Maailmanhistorian rikkaimmat ja voimakkaimmat yhteiskunnat, kuten Yhdysvallat ja Kanada, tekevät kaikkensa tuhotakseen mahdollisimman nopeasti elämälle tärkeätä luontoa. Obama ja joukkotiedotusvälineet ovat haltioissaan ajatuksesta Yhdysvaltojen “energiaitsenäisyyden vuosisadasta”. Toisin sanoen nykyisten ja uusien, entistä vaarallisempien fossiilisten polttoaineiden käyttöä vain lisätään ja maailman tuhoamista jatketaan.

Entä missä vastarinta on näkyvintä? Chomsky kirjoittaa, että taloudellisesti vähiten kehittyneissä yhteiskunnissa on levinnyt liikehdintää, jolla yritetään estää luonnonvarojen paikallisesti haitallista ja yleisemminkin vahingollista haltuunottoa. Australiassa, Intiassa ja Latinalaisessa Amerikassa nimenomaan alkuperäiskansat kamppailevat ympäristönsä suojelemiseksi. Intiassa voidaan puhua jo sodasta ympäristötuhoa vastaan. Boliviassa on hyväksytty perustuslaki “luonnon oikeuksien suojelemiseksi”. Ecuadorissa hallitus on pyytänyt muulta maailmalta apua öljyn pitämiseksi maassa – ajatus, joka on jo joutunut vastatuuleen. Venezuelassa edesmennyt presidentti Hugo Chávez kehotti maailmaa toimiin fossiilisten polttoaineiden käytön vähentämiseksi. Chomsky luonnehtii vetoomusta merkittäväksi, koska sen esitti huomattavan öljyntuottajamaan presidentti.

Chomsky huomauttaa, että Yhdysvalloissakin väestö on yhtä huolestunut ilmaston lämpenemisestä kuin ihmiset keskimäärin muualla maailmassa. Mutta: “Muutosta estävät institutionaaliset rakenteet. Liikemaailman edut sotivat sitä vastaan. Suuryrityksillä on ylivoimainen asema politiikan suunnasta päätettäessä. Näin on olemassa huomattava kuilu yleisen mielipiteen ja harjoitettavan politiikan välillä, niin ilmastopolitiikassa kuin monissa muissakin kysymyksissä.”

Tapani Lausti

www.lausti.com

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Sanat voimaannuttaa tai murentaa

Syksyn aikana olen ajautunut kuuntelijana tai keskustelijana mukaan tilanteisiin, joissa on pohdittu yksittäisten ihmisten riittävyyttä ja tekemisten merkitystä.  Millä lopulta on merkitystä? Onko merkitystä sillä että boikotoimme jotakin tuotetta tai yritystä, kirjoitamme lehden mielipidepalstalle, järjestämme seminaareja, jaamme linkkejä somessa tai olemme mukana mielenosoituksessa?

Kuunnellessani eri ihmisten pohdintoja on itselleni vahvistunut käsitys siitä, että suurin merkitys taitaa kuitenkin olla sillä, kuinka kohtaamme toisen ihmisen. Tapahtuupa se sitten ammattilaisena, naapurina, tuttavana tai vieraan kanssa lyhyenä hetkenä bussissa.  Sanoilla, ja tavalla sanoa ne, on suuri voima. Sanat voivat voimaannuttaa tai murentaa, myös sanattomuudella on oma voimansa ja viestinsä.

Sanojen ja kohtaamisen huomasin hyvin myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan äskeisellä seminaarimatkalla Pietarissa. Laakson Matti Turusta oli vuoden tauon jälkeen lähtenyt jälleen mukaan. Bussissa hän muisteli omakohtaisia sodanaikaisia tapahtumia Viipurissa. Laineen Veikko puolestaan muisteli rauhantyötä vuosien varrelta niin Rauhanpuolustajien kuin myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan parissa. Meille nuoremmille heidän muistelot ovat merkityksellisiä, antaen uudenlaisen perspektiivin asioihin. Aikanaan yksi tärkeimmistä Työpaikkojen rauhantoimikunnan tavoitteista oli saada mahdollisimman moneen amamttiosastoon rauhanvastaava ja he onnistuivatkin siinä laajasti. Tämän verkoston takaisin saamisessa rauhanvastaavien tai kv-vastaavien osalta on suuri haaste

Toisin kuin monessa aikaisemmassa keskustelussa syksyn aikana ei Matin ja Veikon puheissa kuulunut epäilystä siitä, onko jollakin toiminnalla, yksittäisen ihmisen teolla, ollut merkitystä vai ei. Heidän kertomuksiaan kuunnellessa vakuutun aina uudelleen siitä, että jokaisella teolla ja tekemättä jättämisellä on merkitys. Myös sillä kuinka puhumme asioista myöhemmin on suuri merkitys, sillä teot muistetaan sen mukaan kuinka niistä kerrotaan ja kuinka niitä arvioidaan

Historian opettajani tapasi sanoa, että on tärkeätä tuntea historia voidakseen ymmärtää nykyisyyttä. Työpaikkojen rauhantoimikunta juhlii ay-väen rauhanpäivillä 40-vuotista taivaltaan. Nyt kaipaamme teidän kaikkien vuosien varrella toiminnassa mukana olleiden panosta, jotta voimme koota yhteen historiaamme. Juhlille ja muisteluille on oma paikkansa illanvietossa ja kuvat vuosien varrelta kertovat tarinaamme. Tuttuun tapaan paneelit ja teemat ovat kuitenkin tiukasti kiinni nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Tanja Pelttari

Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.

Entinen suurvalta tarrautuu ydinaseisiin

Britteinsaarilla käydään nyt poikkeuksellista ruohonjuuritason kamppailua Hänen majesteettinsa ydinaselaivastoa vastaan. Poikkeuksellisen tilanteesta tekee ajankohdan suoma seitinohut mahdollisuus muuttaa historiaa.

Britannia oli kolmas valtio maailmassa, joka kehitti itselleen ydinaseen Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton jälkeen vuonna 1952. Maailmassa on yhdeksän valtiota, joilla on ydinase käytössään. Ydinaseiden luomasta valtavasta turvallisuusuhasta ja ilmeisestä mielettömyydestä huolimatta ydinaseriisunta ei ole juurikaan edennyt. Pikemminkin päinvastoin.

Toistaiseksi ainut jo olemassa olevat ydinaseensa purkanut valtio on Etelä-Afrikka. Kehitteillä olleet ydinaseohjelmansa ovat lopettaneet Libya, Taiwan, Argentiina, Brasilia ja Ruotsi. Vanhat ydinasevallat kuten Yhdysvallat, Venäjä, Britannia ja Ranska ovat siinä pisteessä, että nykyaseistukselle tarvitaan joko päivitys tai niistä luopuminen.

Koska Neuvostoliitto…

Britannian nykyinen ja käytössä oleva Trident ydinaseohjelma luotiin 1980-luvulla Jimmy Carterin ja Margaret Thatcherin välisissä salaisissa neuvotteluissa. Thatcher halusi ostaa Britannialle itsenäisesti kehitettävän ydinasejärjestelmän, jonka pohjana käytettäisiin Yhdysvaltojen suunittelemia sukellusveneistä laukaistavia Trident-ohjuksia. Sellaisen Rautarouva ostikin – kovalla rahalla. Sopimus oli kallis ja vaati suurille asekaupoille tyypillistä salailua. Thatcher salasikin sopimuksen asekaupasta ministereiltään, joista kaksikolmasosaa vastusti Trident II -järjestelmän hankkimista. Hallituksen oli annettu ymmärtää, että silloinen asekauppa käsitti vain vanhempia Trident I -ohjuksia, jotka olisivat korvanneet taas silloin vanhentumassa olleet Polaris-ohjukset. Vanhan asejärjestelmän korvaaminen samanveroisella vaihtui tämän salaisen sopimuksen myötä merkittävään investointiin tulevan asejärjestelmän kehittämiseksi. Trident II -ohjukset ja asejärjestelmä ovatkin Britannian ja Yhdysvaltojen hyvin merkittävä yhteinen aseprojekti, joka sitoo niiden ydinasepolitiikan tiukasti yhteen.

Trident-järjestelmällä haluttiin alunperin lannistaa ja kuumottaa silloista Varsovanliittoa ketterällä ja eurooppalaisella ydinasejärjestelmällä. Aika ehti kuitenkin ajaa tämän uhan ohi. Kun ensimmäinen Trident II ohjuksilla varustettu Vanguard-luokan sukellusvene lipui neitsytpartiointimatkalleen elettiin jo joulukuuta 1994, ja Varsovanliitto, vihollinen jota vastaan ase oli luotu, oli lakkauttanut itsensä jo hyvän aikaa sitten.

Britannian tämän hetkinen ydinaseohjelma koostuu neljästä ydinvoimalla kulkevasta sukellusveneestä, jotka on aseistettu suoraan sukellusveneistä laukaistavilla Trident II -ydinohjuksilla. Yhdessä sukellusveneessä voi olla jopa 16 ydinkärjillä varustettua ohjusta. Jokainen ohjus pitää sisällään lukuisia ydinkärkiä, joilla voidaan yhtäaikaisesti iskeä useaan kohteeseen. Nämä neljä sukellusvenettä ovat hirvittävän voimakkaita aseita ja ne muodostavat Britannian ydinasepelotteen. Sukellusveneistä vähintään yksi on aina partioimassa maailman merillä. Kuten vanhan merimahdin patrioottisen uholaulun sanat “Rule Britannia, Britannia rules the waves”, pitää edelleen paikkansa, mutta sillä lisäyksellä, ettei tämän laivaston joukkotuhovoimaa pääse karkuun kuivallakaan maalla.

Britannia löytää rahaa joukkotuhoaseisiin, mutta ei terveydenhuoltoon

Trident II -ohjuksilla alkaa kuitenkin jo olla ikää. Ohjuksia kuljettavien ydinsukellusveneiden keskimääräinen käyttöikä on siinä 20–25 vuoden hujakoilla, ja ne vuodet alkavat olla täynnä. Britannian tulisi päivittää oma asejärjestelmänsä ja ydinsukellusveneensä, jotta ohjelmaa voitaisiin jatkaa taas seuraavat vuosikymmenet. Asejärjestelmän päivittämisen on arvioitu maksavan jotain 76–100 miljardin punnan väliltä, joka ei ole ihan pikkuraha Britanniankaan kokoiselle taloudelle. Vertailun vuoksi kerrottakoon saarivaltio on leikkaamassa julkista sektoriaan nykyisen talouskriisin takia noin 81 miljardilla punnalla.

Ydinaseet eivät näytä olevan valtavasta kuluerästä huolimatta merkittävä poliittinen kysymys. Eikä mikään viittaa siihen, että niistä muodostuisi merkittävä kysymys tulevissa vuoden 2015 parlamenttivaaleissa. Työväenpuolue ja konservatiivit tuntuvat olevan yllättävän yhtä mieltä siitä, että Britannian ydinasepelote kannattaa säilyttää myös seuraavat parikymmentä vuotta – vaikka vain varmuuden vuoksi. Aseistariisunnan kannalta edes pientä toivoa ja poliittista painostusta luo puoluekartan uusi nousukas – Liberaalidemokraatit. Puolue on ehdottanut, ei sentään Tridentin lakkauttamista, mutta sukellusveneiden määrän vähentämistä neljästä kolmeen. Syynä tähän on lähinnä asejärjestelmän nykyiset valtavat kustannukset.

Trident-järjestelmän puolesta argumentoiva istuva päämisteri David Cameron taas suhtatuu sukellusveneiden määrän vähentämiseen vähintäänkin nihkeästi. Yhdenkin veneen poistaminen käytöstä vie asejärjestelmältä mahdollisuuden jatkuvaan partiointiin ja iskuvalmiuden ylläpitämiseen. Cameronin mukaan Pohjois-Korean ja mahdollisten Iranin ydinaseiden uhka on riittävä syy ylläpitää omaa, jatkuvasti vesillä seilaava ydinase-armadaa. Edelliset hallitukset ovat kaikki vannoneet päivittämisen puolesta, maksoi mitä maksoi. Lopullinen tilaus uusista sukellusveneistä tehdään vuonna 2016, sopivasti vaalien jälkeen.

Skotit sanovat ei ydinaseille ja ehkä itsenäisyydelle

Britanniassa on kuitenkin toiminut jo 50-luvulta lähtien aktiivinen rauhanliike ydinaseita vastaan ja kansalaisten vastustus on aiemmin ollut hyvinkin merkittävää. Tällä hetkellä kaikki saarivaltion ydinaseet on varastoitu Skotlantiin.

Coulportin ja Faslanen sotilastukikohdat Skotlannissa ovat tulleet vuosien saatossa tutuiksi myös monille suomalaisille rauhanaktivisteille. Erityisesti Faslanen tukikohta, jossa ohjuksia kantavat sukellusveneet telakoituvat, on ollut muutaman vuosikymmenen ajan jatkuvien mielenosoitusten kohteena. Aseistakieltäytyjäliitto (AKL) on osallistunut monina vuosina kampanjointiin järjestämällä matkoja mielenosoituksiin Skotlantiin sijoitettuja ydinaseita vastaan. Protestit ydinaseiden sijoituspaikkoja kohtaan ovat merkittävä osa antimilitarististen liikkeiden kampanjointia ydinaseita vastaan. Saksassa ja Alankomaissa on esimerkiksi käyty merkittäviä kampanjoita yhdysvaltalaisten ja Naton hallinnoimien ydinaseiden karkottamiseksi alueilta.

Faslanen ja Coulportin tukikohdat sijaitsevat vain sadan kilometrin päästä Edinburghista ja ydinaseiden läsnäoloa siellä vastustetaan laajasti skottien keskuudessa. Nämä tukikohdat ovat kuitenkin ainoita paikkoja, joissa sukellusveneet ja taistelukärjin varustetut ohjukset voidaan tällä hetkellä Britanniassa säilyttää. Maantieteellisesti sekä strategisesti toisia vastaanvanlaisia laivastotukikohtia ei saarivaltiosta löydy, eikä sellaisia olisi taloudellisesti tai nykylainsäädännön puitteissa mahdollista perustaa. Britannian nykyinen lainsäädäntö, joka käsittelee ydinaseiden sijoittamista ja kuljettamista maan sisällä tekisi uusien vastaanlaisten tukikohtien luomisen erittäin vaikeaksi tiukkojen turvallisuusmääräysten takia. Tämähän luonnollisesti ärsyttää skotteja, joille Britannian hallituksen on entistä vaikeampaa perustella miksi on hyväksyttävää säilyttää ydinaseita Skotlannin maaperällä, kuin se ei ole laillista tai turvallista muualla. Faslanen ja Coulportin tukikohdat perustettiin ennen nykyisen lainsäädännön voimaan tuloa.

Aktivistien vuosikausia harjoittama tehokas kampanjointi ydinaseita vastaan ja Skotlannin itsenäisyyshaaveet luovatkin yllättävää valoa Britannian ydinaseistariisuntaan. Vuonna 1999 perustetun Skotlannin autonomiaa suuresti lisänneen alueparlamentin suurimmaksi poliittiseksi puolueeksi nousi vuonna 2007 Skotlannin kansallispuolue SNP. Puolueen merkittävimpänä tavoitteena on Skotlannin itsenäistäminen omaksi, Britanniasta erilliseksi valtioksi. Viimeisimpien mielipidekyselyiden mukaan reilu kolmannes skotlantilaisista kannattaa itsenäisyyttä, noin 50 prosenttia vastustaa sitä ja iso osa kansasta ei ole vielä varma kannastaan. Valtaosa skotlantilaisista vastustaa kuitenkin ydinaseiden läsnäoloa maaperällään ja yksi SNP:n merkittävimpiä vaalilupauksia onkin ollut ydinaseiden häätäminen Skotlannista niin pian kuin se on mahdollista.

Näin ollen SNP:n tavoite saavuttaa enemmistön kannatus Skotlannin itsenäisyydelle luo todellisen uhan Britannian ydinaseohjelmalle. Mikäli skotit päättäisivät poistaa ydinaseet omalta maaperältään olisi Britannian lähes mahdotonta sijoittaa niitä minnekään muualle. Lisäksi hankkeen taloudelliset kustannukset kasvaisivat myös valtavasti, mahdollisesti jopa sietämättömiksi. Jututtaessani skotlantilaisia ja englantilaisia Tridentin vastaisiin kampanjohin osallistuneita aktivisteja, he vaikuttivat aidosti toiveikkailta Skotlannin itsenäistymistä koskien, mutta ilmaisivat epäilevänsä pitääkö SNP:n vaalilupauksensa ydinaseiden häätämisestä Faslanesta ja Coulportista.

Kyseessä on niin suuren mittakaavan hanke, johon liittyvät myös Yhdysvaltojen intressit, että SNP joutuisi valtavan poliittisen painostuksen kohteeksi. Akvistit epäilivätkin, että homma saattaisi päättyä ennemminkin jonkinlaiseen kompromissiratkaisuun tukikohtien säilyttämiseksi, sillä Britannialla ei näytä olevan aikomustakaan luopua Trident-ohjelmasta.

Henri Salonen

 


 

Suoraa toimintaa

Olin itse mukana viime elo–syyskuussa AKL:n järjestämällä bussimatkalla osallistuakseni paikallisen rauhanliikkeen koollekutsumaan toimintaviikkoon ja rauhanleirille Burghfieldissä. Aiempina vuosina tuotantolaitoksiin kohdistuneet protestit ovat pääasiallisesti kohdistuneet Aldermastonin laitokseen, mutta tänä vuonna kohteeksi oli otettu vähän mediassa ollut Burgfieldin laitos Readingin kaupungin kupeessa.

Brittiläisen ydinaseteknologian tutkimus- ja kehittämiskeskuksen The Atomic Weapons Establishmentilla (AWE) on kaksi tuotantolaitosta eteläisessä Englannissa Aldermastonissa ja Burghfieldissä. Näissä kahdessa laitoksessa käytännössä kehitetään ja tullaan valmistamaan tulevat ydinaseet, joilla nyt vanheneva Trident-järjestelmä tultaisiin päivittämään.

Matka Suomesta Englantiin taittui ilman ongelmia, mutta määränpäähän saapuessamme oli paikallinen virkavalta ottamassa meitä vastaan. Virkavallan mukaan jo leirillä yöpyminen oli rikollista sillä se oli pystytetty aivan ydinaselaitoksen aitaan kiinni. Leiriin menemistä ja sieltä ulos liikkumista ei kuitenkaan rajoitettu mitenkään. Poliisi ylläpiti ainoastaan jatkuvaa valvontaa leirin ympärillä aidan takana sekä leirin edessä.

Englannissa tehtävän kampanjan tarkoituksena oli nostaa tietoisuutta siitä, että ydinaseita valmistetaan Burghfieldissä, isohkon Readingin kaupungin vieressä sekä aseiden rakentamisen eettisistä ja taloudellisistä uhrauksista. Olin ensimmäistä kertaa maassa ja yllättynyt siitä miten vähän tukea kampanja nautti paikallisten keskuudessa. Englantilaiset tuntuivat kokevan tarpeelliseksi maan oman ydinasepelotteen, josta voisi päätellä, että ulkomaisilla uhilla pelottelu on tosiaan onnistunut puremaan kansalaisten turvallisuuden tunteeseen. Vaikka pelot “vieraista” vihollisista eivät ole aiheettomia, kuten terroristien iskut Englannissa osoittavat ei mikään kuitenkaan viittaa siihen, että ydinaseet turvaisivat kansalaisten arkea.

Tiet pommitehtaalle tukkoon

Vajaa viikko ennen toimintapäivää sujui leirillä nopeasti ja leppoisasti. Alkeellisista leirin olosuhteista huolimatta yhteinen asia ryhmäytti ja rohkaisi nopeasti päättäväisyyteen. Leirin päätapahtuma oli Burghfieldin AWE-laitoksen toiminnan hankaloittaminen tukkimalla laitokseen johtavat tiet. Suuresta poliisioperaatiosta huolimatta useista eri kansalaisuuksista koostuneet pienryhmät onnistuivat tukkimaan hetkeksi kaikki laitokseen johtaneet ajotiet, ja epäilemättä se maanantai ei ollut laitoksen tehokkain päivä.

Tien tukkimiset toteutettiin lukittautumalla toisiin protestoijiin kiinni käsistä metalli- ja muoviputkien, käsirautojen sekä aikuisviihdekaupasta ostettujen peukalolukkojen avulla. Ryhmät olivat harjoitelleet toimintaa varten, ja kaikki sujuikin hyvin rauhallisesti juuri aktivistien pasifismiin sitoutumisen ansiosta. Kaikkiaan 22 aktivistia pidätettiin liikenteen estämisestä, minä ja viisi suomalaista olimme pidätettyjen joukossa.

Pidätettyinä olimme vain reilut kuusi tuntia, toiset hieman pidempään kuin toiset. Kaikki pääsivät kuitenkin suhteellisen nopeasti poliisin säilöstä ulos mikäli hyväksyivät viranomaisten antaman huomautuksen tien tukkimisesta. Muuta rikosoikeudellista seurausta ei toimintaan osallistumisesta seurannut. Kuten oletettavaa oli ei mitään oikeusprosessia haluttu aloittaa aktivisteja vastaan, sillä se olisi kieltämättä ollut oikeusjärjestelmän resurssien haaskaamista.

Vaikka tapahtuma oli pienehkö osallistujamäärältään, onnistui se varmasti ainakin nostamaan ydinaseohjelman julkisuuteen Britanniasssa, ja jos nyt ei ihan koko maassa, niin ainakin Readingin kaupungissa. Itse analysoin, että vaikka paikalliset ydinaseita vastustavat aktivistit koittavat parhaansa mukaan politisoida ydinasekysymyksen rinnastamalla sen talouden säästökuurin vyönkiristämiseen, suuren yleisön aktivoitumiseen on vielä pitkä matka. Kuitenkin skotlantilaisten vastustus säilyttää vanhojen siirtomaaisäntien ydinaseita, hankkeen taloudellinen hinta nykyisen laman aikana sekä aktiivinen kampanjointi aseita vastaan saattavat vielä keinuttaa entisen imperiumin tiputtamaan veneestä joukkotuhoaseensa. Siinä on mahdollisuus, jota kannattaa vielä tavoitella ja tukea kansainvälisestikin.

Henri Salonen

 

Kolumni: Aseveljet jatkosodassa

Pekka Visuri, maanpuolustuskorkeakoulun professori, julkaisi äskettäin kirjan Mannerheimin ja Rytin vaikeat valinnat. Talvi- ja jatkosodasta on kirjoitettu Suomi-näkökulmasta tuhansia julkaisuja, mutta vähemmän sitä on käsitelty osana toisen maailmansodan poliittisia tapahtumia, suurvaltojen johtamien liittoumien muodostamisia ja valtiojohtajien opportunistista pelaamista omien ja muiden kansojen kustannuksella.

Kirjan päähenkilöt on kuvattu usein rauhanteon uhreina. Ryti tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä ja Mannerheim pakeni Sveitsiin syytteitä peläten.

Visurin mukaan ei ole kuitenkaan syytä spekuloida sillä, kumpi sodan johtajista teki suuremman uhrauksen Suomen hyväksi. Suurimmat uhraukset joutuivat tekemään ne lähes 90 000 kuollutta ja sadat tuhannet haavoittuneet ja traumatisoituneet suomalaiset sekä heidän perheensä. Ja silti, maailmansodan mittakaavassa Suomi pääsi vähällä.

Visurille Suomen ja Saksan liittolaisuus on tosiasia eikä erillissodasta vanhassa mielessä voida puhua. Pohjois-Suomi oli ollut sodan alusta asti saksalaisten komennossa. Vahvin kirjallinen sitoumus oli presidentti Rytin Hitlerille antama vakuutus kesällä 1944 siitä, että Suomi taistelee Saksan rinnalla loppuun asti. Tämän jälkeen, pitääkseen Suomen taistelukykyisenä, Saksa antoi Suomen etelärintamalle Kannaksella aseita, taisteluhävittäjälaivueen, Itämeren laivaston tuen ja erikoisjoukkoja. Lännen reaktio Rytin vakuutukseen oli se, että Yhdysvallat katkaisi diplomaattisuhteet Suomen kanssa ja Ruotsi kieltäytyi jatkamasta rauhanvälitystä.

Kaikki eivät kuitenkaan edelleenkään sulata Suomen määrittelemistä Saksan liittolaiseksi. Pelätään, että se johtaisi “sodan oikeaa tulkintaa” tuntemattomia ajattelemaan, että Suomi olisi ollut läheisemmässäkin tekemisessä natsi-Saksan kanssa. Erillissodan tulkintaan juuttuneille Visuri muistuttaa Saksan toisen maailmansodan aikaisen Suomen suurlähettiläs Wipert von Blücherin kuvanneen Suomen ja Saksan aseveljeyttä siten, että suursodan oloissa “verisitein vahvistettu aseveljeys” oli sisällöltään voimakkaampi liittolaissuhde kuin tavanomainen, valtiosopimuksin kirjoitettu “poliittinen liitto”.

Markku Kangaspuro

Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Rauhantekijä Sinikka Sokka: Sokka irti

Näyttelijä ja laulaja Sinikka Sokka on pitkän uransa aikana ollut monessa mukana. Vauhtia energisellä ja valoisalla taitelijalla riittää tänäkin päivänä. Sokka saapuu haastateltavaksi Hakaniemen kauppahallin kahvilaan suoraan aamupäiväkeikalta. Harmaasta syyspäiväistä ja tihkusateesta huolimatta juttu lähtee heti kulkemaan. Sokka on irti.

Folk

Sinikka Sokan laulu-ura käynnistyi 1960-luvun puolivälissä folk-innostuksen merkeissä. Folk-musiikkiin hän tutustui ystäviensä kera rippikoululeirillä Norkullassa. “Rippikouluni oli erittäin musiikkipainotteinen. Sen jälkeen vietin aikaa paljon Helsingin Mustasaaressa, jossa tutustuin muun muassa Anssi Sinnemäkeen, Pekka Aarnioon, Martti Launikseen ja Hannu “Tuomari” Nurmioon. Aarnio ja Launis soittivat iltanuotiolla kitaraa ja lauloivat irlantilaista kansanmusiikkia”, Sokka kertoo.

Laulutaitoisen Sinikka Sokan ensimmäinen yhtye oli nimeltään Sinkat. Siihen kuuluivat hänen lisäkseen sisarukset Tomi ja Kirsti Lamminen. Folk-henkinen trio keikkaili paljon ja levytti singlen. “Hootenanny-innostus iski minuunkin. Munkkivuoren kirkon hootenanny-klubilla esiintyivät Hector ja Anki Lindqvist. Sinkatkin pääsi mukaan hootenanny-kiertueelle, jota luotsasi Juhani Joutsenniemen, Keijo Räikkösen ja Pertti Reposen Hootenanny Trio.” Sinkat-yhtyeen ohjelmisto koostui pääasiassa kansanlauluista.

Folk- ja hootenanny-musiikissa eli jo kapinan siemen. Puhuttiin protestilaulusta, jota edustivat muun muassa Bob Dylan, Joan Baez sekä Suomessa Hector ja Folk-Fredi. Sinikka Sokan yhteiskunnallinen herääminen tapahtui tosin vasta myöhemmin. “Muistan intiaanilaulaja Buffy Sainte-Marien keikan Helsingin Folkfestivaaleilla 1966. Se teki vaikutuksen.” Sainte-Marien tunnetuin kappale on “The Universal Soldier”, jonka Hector suomensi ja levytti nimellä “Palkkasoturi”.

Myös Vietnamin sota herätti ajatuksia nuoressa Sinikka Sokassa. Erilaiset kansanliikkeet nostivat maailmalla päätään. Sokka kirjoitti ylioppilaaksi Euroopan hulluna vuonna 1968. Hän hakeutui ensin opiskelemaan kasvatustieteitä Helsingin yliopistoon ja osallistui Vanhan valtaukseen. Samana vuonna hän pääsi Helsingin Ylioppilasteatteriin, jossa yhteiskunnallinen kuohunta valtasi niin ikään alaa. Esiintymishaluinen Sokka pyrki myös Teatterikouluun, jonka ovet avautuivat hänelle vuonna 1970.

Agit Prop

Uudenmaan sosialistiselle nuorisoliitolle tuli kutsu Berliinin toisille poliittisen laulun festivaaleille vuonna 1971. USNL:n ohjelmatoiminnassa mukana olleet Pekka Aarnio ja Martti Launis muistivat Sokan ja pyysivät häntä mukaan laulamaan. “Pojat halusivat perustaa bändin. Kaj Chydenius oli tuolloin säveltänyt jo lukuisia biisejä, muun muassa “Kenen joukoissa seisot”. Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperan jälkimainingeissa oli syntynyt yhteiskunnallisesti kantaaottavaa teatteria ja musiikkia. Huomasimme, että ohjelmistoa on olemassa ja sitä voi käyttää hyvin poliittisen festivaalin tarkoituksiin.” Mukaan tuli vielä laulaja Kiti Neuvonen ja legendaarinen Agit Prop oli syntynyt.

“Ohjelmistossamme Berliinissä oli muun muassa “Balladi shaahista ja kuolemasta”, “Kenen joukoissa seisot” ja “Spartakus”. Viimeksi mainittu tuli mukaan Helsingin kaupungin teatterin väkevästä esityksestä Berliini järjestyksen kourissa. Se oli käänteentekevä teatteriesitys laitosteatterissa.” Agit-Prop harjoitteli ohjelmistonsa kuntoon lyhyessä ajassa ja Berliinin festivaali-keikka oli suurmenestys. Suosio jatkui myös kotimaassa. Agit Prop levytti Love Recordsille albumit Agit Propin kvartetti laulaa työväenlauluja (1972) ja Laulu kaikille (1974). Agit Propista tuli Kom-teatterin ohella poliittisen laululiikkeen tunnetuin yhtye ja ehdoton esikuva maamme sadoille poliittisille ohjelmaryhmille. Kiti Neuvonen vaihtui Anu Saareen ja myöhemmin Monna Kamuun.

“Tyylimme erottui joukosta jo Berliinissä. Muut esittivät akustisin kitaroin säestettyä auvoista folkia. Meillä oli mukana rokkia, poppia ja kitapurjeet suorana esitettyä todellista agitaatiota.” Myös Agit Propin yhtyeen soundi oli omaleimainen. Se perustui rumpujen, basson ja pianon kolmiyhteyteen. Laulajien äänet soivat maagisesti yhteen ja Eero Ojasen sekä Kaj Chydeniuksen kirjoittamat iskevät laulustemmat soivat väkevästi.

Chile

Poliittinen laululiike eli kukoistuskautta ympäri maailmaa 1970-luvun alussa. Agit Prop oli käynyt Berliinin poliittisen laulun festivaaleilla useaan otteeseen. Keikkoja oli myös Länsi-Saksan puolella. Syntyi kansainvälisiä kontakteja. Agit Prop pääsi keikoille Chileen.

“Tutustuimme Berliinissä Quilapayun-nimiseen chileläisyhtyeeseen. Meille syntyi henkilökohtaisia ystävyys- ja rakkaussuhteita. Quilapayun oli erittäin tunnettu yhtye ja he tunsivat presidentti Salvador Allenden henkilökohtaisesti. Meille tuli kutsu Chileen Primero festival de canción popular -festivaalille. Mukana oli paikallista viihdemusiikkia, mutta myös Allenden valtakauden aikana syntyneitä vasemmistolaisia ryhmiä. Olimme ainoat eurooppalaiset esiintyjät ja esitimme omaa musiikkiamme omalla kielellämme. 20 000 ihmistä kuunteli meitä.”

Agit Propin Chilen-keikat olivat kesällä 1973. Vallankaappauksen uhan aisti ilmassa. “Osa paikallisista tutuistamme meni jo tuolloin maan alle. He aavistivat, että jotain tulee tapahtumaan. Ensimmäinen vallankaappausyritys tapahtui kesäkuussa, kun olimme maassa. Kenraali Carlos Prats yritettiin murhata. Heräsimme eräänä aamuna Monna Kamun kanssa hotellissamme kadulta kuuluviin laukausten ääniin. Lakkoja ja mielenosoituksia oli joka päivä. Liikuimme koko vierailun ajan turvamiesten kanssa, joskin tämä paljastui vasta jälkeen päin.”

Vierailulla tuli myös mahdollisuus tavata presidentti Allende. “Hän oli todellinen kansan presidentti. Allende kutsui ison joukon lähimpiä tukijoitaan 60-vuotispäivilleen. Mukana oli ihan tavallisia duunareita, jotka olivat osallistuneet kulttuuri- ja järjestötyöhön sekä kravattimiehiä ja Chilen vasemmiston johtoa. Minä, Monna ja eräs kuubalainen Flora Margarita olimme ainoat paikalla olleet naiset. Saimme kätellä presidenttiä. Hän piti pitkän puheen chileläisen demokratian kehityksestä.” Vain muutamaa kuukautta myöhemmin 11.9.1973 sotilaat kaappasivat vallan kenraali Augusto Pinochetin johdolla ja Salvador Allende sai surmansa. Lännessä syntyi voimakas Chile-solidaarisuusliike, jonka näkyviä osanottajia Suomessa olivat muun muassa Agit Prop ja Kom-teatteri.

Poliittinen laululiike

Agit Prop ei ole koskaan hajonnut. Heidän viimeisin keikkansa oli lokakuussa 2013 Chilen vallankaappauksen 40-vuotismuistokonsertissa Kom-teatterissa. Sokka muistelee bändi 1970-luvun kultakautta lämmöllä vaikkei Agit Propin keikoista liiemmälti rahaa herunutkaan. “Me edustimme mielestäni laatua. Myös aatteellinen sisältö ilmeni pähkinän kuoressa laulujemme kautta. Musiikki innosti ihmisiä emotionaalisesti ja valjasti suuria kansan joukkoja poliittiseenkin toimintaan. Treenasimme paljon ja paneuduimme musiikin tekemiseen varsinkin Monna Kamun tultua mukaan. Nuoruuden into yhdistyi taiteelliseen kunnianhimoon. ”

Vähemmistökommunistien 1970-luvulla edustamista aatteista osa on jäänyt omaan arvoonsa, osa ei. “Olimme taistolaisbändi. Olin nuori ja ajattelin olevani oikeassa kaikissa asioissa. Mustavalkoisuus kuuluu mielestäni nuoruuteen. Hyvän valtion perusta on se, että kaikilla on töitä, leipää ja vieläpä sirkushuvejakin. Tähän perustui myös Neuvostoliiton kommunismi. Kysymyshän on jokaiselle ihmisille kuuluvista perusoikeuksista. Nämä arvothan ovat täysin päteviä tänä päivänäkin. Tiedämme myös mihin suuntaan tämän päivän Venäjällä on menty, huonompaan kuin neuvosto-aikoina. Vääjäämätön kapitalismi vain tulee ja kurjistaa ihmisiä.”

Sinikka Sokan valmistuttua teatterikoulusta hän ehti olla monessa mukana. Hän levytti solistina eri poliittisen laululiikkeen levyillä, teki lastenmusiikkia M. A. Nummisen kanssa sekä esitti lukuisia teatterirooleja Helsingin kaupunginteatterissa ja Kom-teatterissa. “Sain kiinnityksen kaupunginteatteriin heti valmistuttuani ja sen jälkeen minut pyydettiin Komiin. Komissa laulettiin paljon ja tehtiin kiertueita.” Välillä töitä oli niin paljon, että Liisa Tavi liittyi 1970-luvun lopulla pariksi vuodeksi Agit Propiin Sokan tilalle.

Rauhanliike

Poliittinen laululiike hiipui 1970-luvun lopulla. Sen tiimoilta järjestetyt keikat vähenivät, Love Records teki konkurssin eikä taistolaisuudelle tuntunut olevan yhteiskunnallista tilausta. Sokka pitää 1970-lukua änkyryyden aikakautena. Sen sijaan 1980-luvun alkupuolta leimasivat kylmä sota ja ydinsodan pelko. Rauhanliike nosti päätään muun muassa massiivisten rauhanmarssien muodossa. “Mielestäni rauhanmarssit olivat erittäin tärkeitä. 1970-luvun räikeä puoluepoliittinen sitoutuminen kanavoitui minunkin kohdallani enemmän rauhantyöksi 1980-luvulla ja kanavoituu edelleen. Olen totaalisen aseistariisunnan kannalla. Aseteollisuudessa pyörivät hirveät rahat ja jotkut käärivät suuria voittoja. Se on väärin. Rauhantyön kohdalla tietynlainen ehdottomuus on minulle ainoa vaihtoehto.”

1970-luvulla vastustettiin imperialismia ja USA:n ydinaseita punaisten lippujen liehuessa. 1980-luvun rauhanliike kritisoi myös Neuvostoliiton ydinasepolitiikkaa. “Itseäni alkoi arveluttaa “Kenen joukoissa seisot” -kappaleen lause, jossa puolueettomia humanisteja pyydetään pitämään korulauseensa. Minusta alkoi tuntua, etten voi laulaa tuota lausetta. Jos puolueettomalla humanistilla on hienoja näkemyksiä ihmisen arvosta, kauneudesta tai kauneuden etsimisestä ihmiselämän tarkoituksena, se on tärkeää vastapainoa sodan tuhoavuudelle ja viattomien ihmisten kärsimykselle. Mielestäni humanismi on kestävä ajatusmalli eikä pelkkää höpinää tai sanahelinää.” Sinikka Sokka laulaa edelleen “Kenen joukoissa seisot” -kappaletta, mutta on jättänyt eriävän mielipiteensä laululiikkeen pöytäkirjaan.

Sinikka Sokka on tehnyt aktiivisesti rauhankasvatustyötä. Hänet ja säveltäjä-pianisti Eero Ojanen palkittiin rauhankasvatuspalkinnolla vuonna 2000. “Olen tehnyt paljon yhteistyötä rauhanaktivisti Helena Kekkosen kanssa. Kekkosella on hyvät kansainväliset suhteet ja olen käynyt laulamassa hänen ulkomaalaisille vierailleen. Helena Kekkosella on monia ystävyyskouluja, joissa hän on käynyt puhumassa rauhankasvatuksesta. Näissä yhteyksissä pidimme Eero Ojasen kanssa koulukonsertteja. Lauloimme rauhanlauluja ja yhteiskunnallisia lauluja.” Sinikka Sokan suosikkeihin rauhanlauluista kuuluvat Bertolt Brechtin lapsille tekemä “Rauhanlaulu”, Boris Vianin “Seison torilla” ja niin ikään Brechtin teksti “Oppimisen ylistys”.

Afrikka

Kotimaassa tehdyn taiteilijantyön lisäksi Sokka on käynyt avartamassa maailmankuvaansa Afrikassa. Hän osallistui Kepan järjestämään South–North-workshopiin Sambiassa sekä Suuri Tammi -produktion Tansanian kiertueelle. Kummallakin matkalla oli mukana ohjaaja Laura Jäntti. “Olimme kuukauden Sambiassa pitämässä teatterityöpajaa ja katsomassa silmästä silmään miten ihmiset elävät. Mukana oli ihmisiä eri Afrikan maista ja Pohjoismaista. Teimme yhteisöteatteria. Aiheena olivat muun muassa puhdas veden ja luonnon puolesta puhuminen sekä bakteerien ja aidsin leviäminen. Ammensimme myös afrikkalaisten omasta traditiosta heidän tarinoitaan. Minua hätkähdytti miksi osa paikallisista nuorista jäi pois aamuharjoituksista. Luulin heitä laiskoiksi. Kävi ilmi, että poissaolo johtui aidsin heikentämästä kunnosta. Omasta laiskaksi syyttelystäni tuli todella paha olo. Isot ongelmat joita käsittelimme työpajassakin tulivat esille kouriintuntuvasti.”

Coda

Viime vuosina Sinikka Sokka on esiintynyt useissa musikaaleissa. Isoja rooleja ovat olleet muun muassa Edith Piaf ja Elizabeth Taylor. Hän viihtyy suurilla näyttämöillä ja nauttii näyttelemisestä ja laulamisesta ammattitaitoisen työryhmän kanssa. “Musikaaliroolit ovat vaativia ja mielenkiintoisia. Musikaalien vastapainoksi olen esittänyt runoja muun muassa Kajaanin runoviikoilla. Lisäksi opetan Teatterikorkeakoulussa lauluilmaisua. Siellä perehdymme Kurt Weiliin, Jacques Breliin ja Bertolt Brechtiin. Olen päässyt juurilleni.”

Myöskään Agit Prop ei ole suostunut pelkäksi nostalgian varassa toimivaksi museo-ensembleksi. Harvoin tehdyissä ja tarkkaan valituissa konserteissa on kuultu uuttakin materiaalia. Sokka päättääkin haastattelutuokiomme sitaattiin argentiinalaisen León Giecon kappaleesta “Sólo le Pido a Dios”, jonka on Agit Propille suomentanut Liisa Ryömä nimellä “Ainoa pyyntöni on”.

“Ettemme uskoisi sodan
hirviön voimaan
että syyttömäin itkun,
kuoleman alta
äänet ilon ja ihmisen
saamme soimaan”

Timo Kalevi Forss

Pääkirjoitus: Ydinaseista voi ja pitää luopua

Äskettäin Helsingissä järjestettiin kansainvälinen Nuclear Exits -konferenssi, jonka teemana oli ydinaseista tai ydinasevalmiudesta luopuminen. Yllättävän monella maalla oli Hiroshiman pommituksen jälkeen innostus hankkia oma ydinase. Mutta moni maa myös luopui omaehtoisesti jo pitkälläkin olleista hankkeista, taustalla oli monia tekijöitä – myöskään aktiivisen rauhanliikkeen merkitystä ei voida väheksyä.

Esimerkiksi Etelä-Afrikka valmisti jo toimivan ydinaseistuksen, mutta jälkikäteen purki sen. Ukraina ja Kazakstan luopuivat Neuvostoliiton hajottua niille jääneistä ydinohjuksista. Lisäksi joukko muita maita pyrki hankkimaan tai hankki valmiuden ydinaseen valmistukseen, mutta ne luopuivat näistä aseohjelmistaan. Tähän joukkoon kuuluu muun muassa Ruotsi.

Lukemattomilla mailla on olemassa tekninen valmius suhteellisen lyhyessä ajassa hankkia itselleen ydinaseistus. Pandoran lipas on kertaalleen avattu ja maailma joutuu elämään sen realiteetin kanssa. Lipasta ei voida lopullisesti enää sulkea, mutta kaikki voitava tulee tehdä, jotta uusien ydinasevaltioiden synty voidaan estää ja nykyiset saataisiin niistä luopumaan.

Yksi haastavista ydinaseriisunta-aloitteista on Lähi-idän joukkotuhoaseeton vyöhyke. Aloite sai ydinsulkusopimusneuvotteluissa (NPT) muutama vuosi sitten uutta pontta ja USA:n tuen. Suomella on tässä erityinen rooli, sillä maamme toimii vyöhykettä koskevien neuvottelujen fasilitaattorina. Mutta valitettavasti sekä USA että Israel eivät ole olleet halukkaita käynnistämään neuvotteluprosessia. Jo viime vuoden joulukuulle ajoitettua kokousta ei ole vieläkään pidetty. USA:n vetoaminen Lähi-idän muuttuneeseen tilanteeseen ei ole riittävä peruste sille, ettei alueen maita ole saatu yhteiseen neuvottelupöytään.

Mikäli vyöhykealoite ei etene, eivätkä ydinasevallat ota todellisia askeleita omaan ydinaseriisuntaan, on vaarana, että yhä useampi maa alkaa harkita oman ydinaseen hankkimista. Ydinasevaltiot ovat sitoutuneet ydinsulkusopimuksessa aseistuksen vähentämiseen ja niistä luopumiseen. Mikäli maat eivät ota lainkaan askeleita tähän suuntaan, voimme hyvinkin joutua ydinasevarustautumiskierteeseen maiden irtautuessa ydinsulkusopimuksesta.

Esimerkiksi Iran on edelleen mukana ydinsulkusopimuksessa, ja sen takia kansainvälisellä yhteisöllä on myös oikeus tarkastuksiin sen ydinohjelmaan liittyen. Mutta mikäli maa irtautuisi sopimuksesta ei sillä olisi mitään kansainvälisoikeudellista estettä ydinaseen kehittämiselle. Tämän takia Israelin ydinaseista ei juurikaan puhuta – se ei ole allekirjoittanut sopimusta, eikä kansainvälisellä yhteisöllä ole mitään välineitä sen ydinaseohjelmaan puuttumiseen.

Teemu Matinpuro

Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Kolumni: Yleinen ja erityinen asevelvollisuus

Teknistyvä Suomen armeija ei tee enää mitään sillä miesmäärällä, jonka yleinen asevelvollisuus sen käyttöön tarjoaa – samaan aikaan puhutaan vakavissaan kutsuntojen laajentamisesta koskemaan myös naisia. Maanpuolustustahdon lujuutta uhkuvia tutkimustuloksia julkaistaan säännöllisesti, mutta niistä huolimatta sotilaskoulutuksen muuttaminen vapaaehtoiseksi ei näytä mahdolliselta. Yleensä julkisuuskuvaansa prinsessanherkästi vaaliva virallinen Suomi nielee sen, että se kuuluu totaalikieltäyjien vankilatuomioiden vuoksi Amnestyn listalle maista, joissa on mielipidevankeja.

Miksi näin?

Yleisellä asevelvollisuudella on yhteiset juuret nationalismin kanssa. Näin erityisesti Suomessa, jonka syntymyytit kietoutuvat puhtaasti sodan ympärille.

Kansakunnan synnyttäjille vuoden 1918 sisällissota oli järkytys. Haavekuva yhtenäisenä eliönä toimivasta Suomesta lyötiin rikki omin käsin. Yksimielisyyden palauttamisesta tuli elämän ja kuoleman kysymys, johon vastattiin muun muassa yleisellä asevelvollisuudella. Juha Siltalan Sisällisodan psykohistorian sodanjälkeistä aikaa koskevan pohdinnan mukaan “sivistyneistö korjaisi kasvatukselliset laiminlyöntinsä asevelvollisuudella kansan valistamiseksi. Vain siten saataisiin aikaan ‘siveellinen suursiivous’ ja ‘kansan henki puhdistetuksi ja desinfioiduksi'”.

Talvisodan ihmeeksi kutsuttu tunnekokemus kansallisen yhtenäisyyden palautumisesta maalasi piiloon sisällissodan tapahtumat, ja korvasi tai sulatti itseensä aiemmat kansakunnan syntymyytit. Joulukuun kuudentena palvotaan nimenomaan talvisotaa, ja yksimielisyyden vaatimus on edelleen suomalaisen yhteiskunnan keskeinen voima. Suomen armeija opettaa virallisesti sotilastaitoja, mutta sen piilo-opetussuunnitelmana on yksimielisyyden normin sisäistäneiden kansalaisten tuottaminen. Sotaan liittyvien syntymyyttien ja niiden elimellisenä jatkeena toimivan asevelvollisuuden kyseenalaistaminen ovat luonnollisesti uhka yksimielisyydelle, minkä vuoksi yleisen asevelvollisuuden ympärillä käytävä keskustelu jähmettyy liturgiseksi ja muutokset ovat tavattoman vaikeita.

Raino Pesonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Onko autonomian aika koittamassa?

Monissa maissa meneillään oleva kamppailu todellisen demokratian luomiseksi on paljastanut kapitalististen valtioiden olemuksessa tapahtuneen muutoksen: valta ja demokratia ovat erkaantuneet toisistaan. Ainoa tie eteenpäin on autonomia.

Tämän väitteen esittää hollantilainen tutkija, aktivisti ja elokuvantekijä Jérôme Roos, joka on Kaliforniassa alulle pannun ROARMAG.org:n päätoimittaja. Hän on kirjoituksillaan auttanut ihmisiä ymmärtämään todelliseen demoratiaan tähtäävien liikkeiden historiallista merkitystä. Hän on myös henkilökohtaisesti ollut paikalla seuraamassa tapahtumien kulkua useissa maissa. Roos siteeraa Victor Hugoa, joka kirjoitti: “Hyökkäävää armeijaa on mahdollista vastustaa, mutta on mahdotonta pysäyttää ajatusta, jonka aika on koittanut.”

Roos antaa siis ajatukselle nimen ‘autonomia’. Hän selostaa käsitettä artikkelissa “Autonomy: an idea whose time has come”.1 Se tarkoittaa kansalaisten omaehtoista järjestäytymistä, joka pyrkii irti nykyisistä valtarakenteista. Liikkeet eivät pyri organisoimaan uusia puolueita, koska ne pitävät koko poliittista järjestelmää syvästi epädemokraattisena. Espanjalainen indignados*-liike on ilmaissut pettymystään edustuksellista demokratiaa kohtaan iskulausein: “Te ette edusta meitä!”, “Haaveemme ovat liian suuria vaaliuurniinne!”

Vaikka iskulauseet ilmentävät kyllästymistä tylsään ja paikallaan polkevaan päivänpolitiikkaan, on taustalla toteamus, että kansanedustajilta on viety mahdollisuus toteuttaa hyviä lupauksiaan. Valta on siirtynyt auttamattomasti suuren rahan kansallisille ja kansainvälisille instituutioille. Indignados*- ja occupy-liikkeitä on syytetty poliittisesta ohjelmattomuudesta, mutta syy näennäiseen epäpoliittisuuteen on juuri tässä vallansiirrossa. Vaikka poliitikot teeskentelevät omaavansa valtaa, on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että demokraattisen kapitalismin keisarilla ei ole enää vaatteita, Roos letkauttaa.

Talous on siis paljolti poliitikkojen vaikutusvallan ulottumattomissa. Pankit ja suuryhtiöt voivat siirrellä huimia rahasummia ja investointeja minne haluavat: veroparatiiseihin ja maihin, joissa on vähiten säätelyä ja valvontaa. Poliitikot ovat riippuvaisia tämän rahamaailman kyvystä pitää yllä mielikuvaa toimivasta taloudesta. Vanha hokema pätee yhä paremmin: talous ei palvele ihmisiä vaan ihmiset taloutta. Talous ja varallisuus siirtyvät yhä räikeämmin pienen vähemmistön hallintaan. Poliittiset valinnat palvelevat ennen kaikkea tämän vähemmistön etuja.

Demokratialiikkeitä on syytetty ajautumisesta vallankumouksellisiin illuusioihin. Roos muistuttaa kuitenkin, että autonomiset liikkeet kuten zapatistit Meksikossa ja Argentiinan spontaanit kansannousut sekä Euroopan ja Yhdysvaltojen johtajattomat kapinaliikkeet ovat rohkaisseet aikamme radikaaleinta kapitalismin vastaista liikehdintää.

Roos kirjoittaa myös, ettei kapinaliikkeitä pidä syyttää haluttomuudesta kohdata vallan vaikeata käsitettä. Päinvastoin yhä useammat ihmiset ymmärtävät, että demokraattisella kapitalistisella valtiolla on keskeinen asema kapitalististen valtasuhteiden globaalin järjestelmän ylläpitämisessä. Vasemmistopuolueet taas ovat merkittäviä kapitalistisen valtion legitimoinnissa.

Yhä useammat ihmiset näkevät, miten valtio on etääntynyt yhteiskunnasta, jossa ihmiset elävät ja toimivat. Aikaisempina sodanjälkeisinä vuosikymmeninä valtion koettiin huolehtivan ihmisten hyvinvoinnista, mutta nyt se on pakotettu huolehtimaan ennen kaikkea pääoman tarpeista. Pankkien vakaus ja osakkeenomistajien hyvinvointi ovat tärkeämpiä kuin ihmisarvoinen elämä.

Näin turhautuminen poliittisiin puolueisiin on saanut monet aktivistit tavoittelemaan autonomisia järjestäytymisen muotoja. Roos toteaa, että suuretkaan protestit kaduilla ja aukioilla eivät sinänsä voi kukistaa kapitalismia. Mutta ne radikalisoivat osanottajia, kun he näkevät, että valtiovalta on kykenemätön vastaamaan mietoihinkin uudistusvaatimuksiin. Valtiovalta turvautuu tyytymättömien kansalaisten parjaamiseen ja viime kädessä poliisiväkivaltaan.

Korttelikokoukset ja muut kollektiiviset yhteenliittymät eivät nekään sinänsä kykene luomaan vapaata ja aidosti demokraattista yhteiskuntaa, mutta osanottajille kokemus on mieleenpainuva opetus siitä, mitä todellinen demokratia voi olla. Ihmisiä radikalisoi aavistus siitä, että pääoman otteesta vapautuminen tekisi mahdolliseksi inhimillisten tarpeiden kollektiivisen tyydyttämisen. Prosessi ei tietenkään koskaan tule päätepisteeseen. Autonomista yhteiskuntaa kehitellessään ihmiset joutuvat aina kamppailemaan uudelleen syntyviä valtarakenteita vastaan ja selviämään hyväksyttyjen periaatteiden pettämisestä. Autonomisissa yhteisöissä erimielisyydetkin ilmentävät todellista demokratiaa, koska ne eivät edusta luokkaetuja.

Roosin ajatukset nostattavat epäilemättä myös vastalauseita. Riidat autoritaarisen ja vapaushenkisen vasemmiston välillä eivät ole uusi ilmiö. Roos on hyvin perillä esimerkiksi Kreikan radikaalin vasemmiston liiton, Syrizan, sisäisistä jännitteistä. Syriza on herättänyt suuria toiveita vasemmistolaisen vaihtoehdon soveltamisesta eurooppalaiseen kriisivaltioon. Roos toteaa, että puolueen sisälläkin pohditaan ristiriitaa reformistisen ja vallankumouksellisemman vaihtoehdon välillä. Syrizan johdon sovittelevat yhteydenotot Euroopan eliittien edustajiin ovat herättäneet epäilyjä. Toisaalta puolue voi kriisin syventyessä toimia radikalisoituvien ihmisjoukkojen kanavana, etenkin jos se ei käänny autonomisia virtauksia vastaan.

Monissa maissa on myös meneillään prosesseja, jotka jo nyt edustavat vaihtoehtoista yhteiskuntaa. Roos mainitsee tietokoneohjelmien avoimen lähdekoodin, vararikkoon menneiden tehtaiden valtaukset ja tuotannon jatkamisen työntekijöiden omassa valvonnassa. On suoran demokratian maaseutuyhdyskuntia ja kaupunkikortteleiden yhteenliittymiä, osuustoiminnallisesti toimivia vaihtoehtoisia mediakollektiiveja ja vapaasti käytettävissä olevia akateemisia julkaisuja. “Kaikkialla ympärillämme on merkkejä siitä, että nykyinen yhteiskunta on jo raskaana odottaen uuden syntymistä”, Roos kirjoittaa.

Hän korostaa myös, että vallankumouksia ei pidä ymmärtää tapahtumina vaan prosesseina. Edellytykset Tahrir-, Syntagma-, Taksim-, Puerto del Sol- ja -Zuccotti-aukioiden dramaattisille tapahtumille olivat syntyneet kuin huomaamatta edeltävinä vuosina ellei peräti vuosikymmeninä. Siksi vallankumouksellisen hetken ohimeno ei merkitse prosessin päättymistä. Se voi kestää vuosia ellei peräti vuosikymmeniä. Tulevaisuutta ei kukaan voi tarkkaan ennustaa, mutta ihmiset voivat vaikuttaa siihen autonomisella toiminnallaan. Yksi aikamme iskulause on: “Paras tapa ennustaa tulevaisuutta on luoda se.” Meksikon zapatistit sanovat: “Etenemme hitaasti, koska olemme pitkällä matkalla.”

Tapani Lausti

* Indignados tarkoittaa vihaista.

Viitteet:

1. ROAR Magazine 06/2013

roarmag.org

Satelliitit ja avaruuden militarisointi

Satelliittien merkitys on keskeinen nykysodissa. Ne tarjoavat armeijoille silmät ja korvat. Vaikka satelliitit ja avaruustutka-asemat ovat tärkeitä tieteellisen tutkimuksen näkökulmasta, niiden sotilaallista ulottuvuutta ei tule aliarvioida. Siinä missä GPS-järjestelmä auttaa autoilijaa löytämään määränpäänsä, se myös kertoo ohjukselle kohteen tarkat koordinaatit. Norjalainen toimittaja Bard Wormdal on tutkinut Norjassa sijaitsevia avaruustutka-asemia ja niiden merkitystä kansainvälisessä politiikassa.

Tuoreessa kirjassaan The Satellite War Bard Wormdal tutkii norjalaisten tutka-asemien ja satelliittien toimintaa Huippuvuorilla (Svalsat), Vuoreijassa/Vardøssa ja etelänavalla (Trollsat). Hän hämmästelee kotimaansa löysää suhtautumista kansainvälisiin sopimuksiin. Ei olekaan ihme, että Norjan ja Venäjän suhteiden suurimmat ongelmat näyttävät liittyvän juuri Huippuvuorten saarille sijoitetun Svalsatin ja Vuoreijan tutka-asemien käyttöön USA:n sodankäynnissä Afganistanissa ja Irakissa. Satelliittikuvaa oli myyty myös Italialle, kun Nato pommitti Libyaa vuonna 2011.

“Kuinka on mahdollista, että USA voi kontrolloida Norjan maaperällä myös sotilaalliseen käyttöön tarkoitettuja avaruustutka-asemia? Norjan hallitus rikkoo Huippuvuorten asemasta solmittua kansainvälistä sopimusta.”

Jo vuonna 1920 allekirjoitettu sopimus tunnustaa Norjan suvereniteetin saariryhmään. Sille asetettiin kuitenkin ehtoja, joiden mukaan saaria ei saa käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin. Wormdalin mukaan satelliittien avulla välitettyjen tietojen käyttö esimerkiksi Afganistanin sodassa tarkoittaa sopimuksen rikkomista.

Satelliitit ja sota

Avaruustutka-asemien ja satelliittien tieteellistä merkitystä on turha kiistää. Hallitukset kuitenkin vaikenevat niiden sotilaallisista ulottuvuuksista. Satelliitit olivat avainasemassa ensimmäistä kertaa Persianlahden sodassa vuonna 1991. USA ja sen liittolaiset saivat helposti ilmaherruuden ja kukistivat Irakin armeijan. Seuraavan kerran uutta sodankäynnin muotoa päästiin harjoittelemaan Kosovon pommitusten yhteydessä vuosina 1998–99.

Muut maat ovat kehittäneet omia USA:n GPS-järjestelmää vastaavia teknologioita. Venäjällä on GLONASS. Kiinan Beidou laajenee 2010-luvun kuluessa Compass Globaliksi. Intialla on GAGAN ja EU:lla Galilei-projektinsa.

“Vuonna 2007 Kiina teki onnistuneen kokeen, jossa se räjäytti oman säähavaintosatelliittinsa. Kiina todisti ensimmäistä kertaa, että se pystyy tuhoamaan muiden maiden satelliitteja. Tapahtumaa tuskin edes mainittiin kansainvälisessä mediassa, vaikka kyseinen operaatio tehtiin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1985. USA reagoi tähän tuhoamalla oman vakoilusatelliittinsa. Virallisesti satelliitti tuhottiin ympäristösyistä. Paljastuneet asiakirjat kuitenkin todistavat, että pikemminkin kyseessä oli viesti Kiinalle: älkää leikkikö meidän kanssamme.”

Vuotta myöhemmin Kiina vastasi uudella kokeella, ja USA:n silloinen ulkoministeri Condoleezza Rice uhkasi Kiinaa sotilaallisilla toimilla, mikä ilmenee Wikileaks-dokumenteista.

“USA:n sodankäynnin ylivoima perustuu satelliittien tarjoamaan tietoon, mikä tekee siitä myös haavoittuvaisen. Ilman satelliittejaan se menettää monta etulyöntiasemaa suhteessa kilpailijoihinsa.” Nykyään ainakin USA, Venäjä, Kiina ja Intia pystyvät tuhoamaan satelliitteja. Toistaiseksi on tyydytty harjoittelemaan omilla satelliiteilla. Satelliittien tuhoaminen ei ole itse asiassa kovinkaan vaikeaa. Wormdal uskoo, että myös esimerkiksi Iranilla on jo siihen sopivaa kapasiteettia.

USA Norjassa

Norjassa on vaikea saada tukea tutka-asemien ja satelliittien käyttöön liittyvään tiedonhankintaan. Wormdal tekee tutkimustaan vapaa-ajallaan, koska ei halua sotkea asiaan työpaikkaansa, Yleä vastaavaa Norjan NRK:ta. Norjan rauhanliike on heikko ja ihmiset ovat sodan ja rauhan asioissa melko apaattisia.

“Törmäsin ensimmäistä kertaa tutka-asemien merkitykseen vuonna 1972 solmitun ballististen ohjusten torjuntaa säätelevän ABM (Anti-Ballistic Missile) -sopimuksen yhteydessä. Sen mukaan USA ja Venäjä eivät saaneet sijoittaa kyseisten asejärjestelmien osia muihin maihin. Kiinnostuin asiasta, kun USA vetäytyi sopimuksesta vuonna 2002 ja Venäjä hermostui päätöksestä.”

Vuoreijan tutka-asema sijaitsee pienellä saarella lähellä Venäjän rajaa. Se on Wormdalin mukaan maailman pisimmälle kehittynyt tutka-asema, jonka sensorit pystyvät tarkkailemaan kaikkein tehokkaimmin avaruutta.

“Tutka-asema sijaitsee naapurikaupungissani. Sitä alettiin kehittää 1990-luvun alkupuolella. Haluan korostaa, että tämä on USA:n ilmavoimien omistama ja kontrolloima tutka-asema. Se on kiinteä osa USA:n puolustusjärjestelmää. Siitä on olemassa Norjan ja USA:n välinen sopimus, joka on määrätty salaiseksi. Aseman toiminta on aiheuttanut kitkaa USA:n ja Venäjän välisiin suhteisiin.”

Avaruutta militarisoidaan kiihtyvällä tahdilla, sanoo Wormdal. Norjalaiset poliitikot vaikenevat, ja tietoa on vaikea löytää. Hän kertoo tavanneensa USA:n puolustusministerin avustajan Phillip E. Coylen, joka myönsi Vuoreijan tutka-aseman olevan osa USA:n ohjuspuolustusta.

“Kymmenen vuotta sitten tuskin kukaan olisi voinut uskoa, että kehitys, joka on alalla tunnetusti hyvin nopeaa, olisi näin huimaa. Vuoreijan tutka-asema pystyy seuraamaan liikkeitä Kanariansaarilta Pakistaniin asti. Sen tärkein tehtävä on antaa tietoa siitä, kuinka iskeä muita satelliitteja vastaan.”

Wormdalin mukaan paras keino -tarkkailla maailmaa on laittaa satelliitit pohjoisille ja eteläisille navoille. Kun maailma pyörii, ne skannaavat koko maapallon päivän aikana. Sitten vain pitää saada tieto maahan. Paras mahdollinen maantieteellinen sijainti tutka-asemalle pohjoisella pallonpuoliskolla on Huippuvuorilla sijaitsevalla Svalsatin tutka-asemalla. Ruotsilla on oma Esrangen asema Kiirunassa ja Nasalla omansa pohjoisessa Alaskassa, mutta se ei ole tarpeeksi kattava. Siksi Huippuvuorten tutka-asema on USA:n kannalta merkittävä.

Useat satelliitit, kuten saksalainen TerraSAR-X, italialainen Cosmo-Skymed ja kanadalainen Radarsat 2, jakavat tietoa USA:n tiedustelupalvelulle. Satelliittien tarjoama tieto mahdollistaa muun muassa miehittämättömien lennokkien ohjauksen reaaliajassa Kaliforniasta käsin, mistä on tullut olennainen osa USA:n sodankäyntiä ympäri maailmaa.

Karim Maiche