Paljon on puhuttu länsimaiden perikadosta, mutta miten on Venäjän laita? Venäjän tilanteesta puhuttaessa sorrutaan usein käsittämättömän epäloogisiin päätelmiin. Yhdet uskovat, että sen ongelmien kritisoiminen on merkki russofobiasta ja tukee niitä, jotka ovat viemässä Suomea Natoon. Toiset taas väittävät, että Venäjän ongelmat ovat syy liittyä Natoon ja panna kova kovaa vastaan joka areenalla. Ikään kuin Venäjän autoritaarisuus siitä loivenisi ja demokratia alkaisi kukoistaa, jos hankkiutuisimme sotilasliiton jäseneksi, johon Venäjä suhtautuu jyrkän kielteisesti.

Mutta mikä sitten on Venäjän perikato? En tarkoita sillä sitä, että venäläiset miehet kuolevat yhtä nuorina kuin kehitysmaiden miehet, väkiluku vähenee vuosittain lähes miljoonalla tai sitä, että maassa kuolee holtittoman liikennekulttuurin vuoksi ihmisiä pienen kaupungin verran. En edes sitä, että hallitus on käynyt sotaa omalla alueellaan Kaukasiassa jo vuosia ja pommittanut maan tasalle yhden alueensa pääkaupungin. Venäjän perikadolla en tarkoita myöskään sitä, että muutama pieni liikemiesten ja hallitsevien poliitikkojen ryhmä yksityisti itselleen valtion omaisuuden epämääräisin keinoin ja jätti maan ja kansan retuperälle köyhyyteen, tiet ja asunnot kunnostamatta, sairaalat rappeutumaan, koulut pulaan ja opettajat alipalkatuiksi, välillä jopa palkattomiksi.

Venäjää uhkaa perikato siksi, että ihmisiltä ollaan viemässä viimeinenkin toivo omiin asioihinsa vaikuttamiseen, mahdollisuuteen saada äänensä kuuluviin. Viimeisin esimerkki tästä Venäjän johdon vallantäyteisestä, ihmisiä halveksivasta asenteesta oli äskettäin järjestetyt aluevaalit. Venäjän pääministeri Vladimir Putinin johtaman valtapuolueen Yhtenäisen Venäjän toteuttamat laajamittaiset, kaikkiin muihin puolueisiin kohdistamat vaaliväärinkäytökset olivat jälleen yksi naula jo muutenkin pahasti yskineen Venäjän demokratian arkkuun.

Tällä kertaa opposition, oikeistosta kommunisteihin, mitta tuli niin täyteen, että se marssi ulos duumasta protestiksi Moskovan pakallisvaalien väärinkäytöksille. Kysymys ei ole nyt vain lännen "lellikkien", vallasta syrjäytettyjen ministerien, pelinsä hävinneiden oligarkkien ja muiden länsimielisten liberaalien kampanjoinnista, vaan lähes koko poliittisen kentän läpäisevästä totaalisesta suivaantumisesta Putinin ja Medvedevin vallankäyttöön.

Kun tiedämme, miten huonoissa kantimissa tämän lisäksi ovat yhteiskuntaan vaikuttamaan pyrkivien kansalaisjärjestöjen ja ammattiyhdistysliikkeen toimintaedellytykset, täytyy olla todella kovasydäminen ellei tunne huolta siitä, miten naapurilla menee.

Markku Kangaspuro