Venäjä on väkivallan luvattu maa. Meitä suomalaisia varoitetaan aina maan vaarallisuudesta. Kuitenkin esimerkiksi Pietariin kohdistuneilta lähialuematkoilta sata prosenttia tuntemistamani sankarimatkailijoista on palannut kotiin terveenä ja innostuneena näkemästään.

Tunnemme Stalinin vainot ja Tshetshenian sodat. Olemme myös lukeneet lukuisista venäläisten poliitikkojen ja liikemiesten murhista. Venäjä on valtava maa jota on aina hallinnut vahva johtaja, olipa se sitten tsaari tai presidentti. Tämän johtajan ympärillä liehittelee ja juonittelee vallanhimoinen oligarkia ja kolmantena mahtitekijänä Venäjän kansa.

Kaiken tarpeettoman verenvuodatuksen ohella on kuitenkin muistettava, ettei yhtäkään Neuvosto-Venäjän, Neuvostoliiton tai nykyisen Venäjän johtajaa ole päästetty päiviltä. Viimeisimmät ylimpien poliittisten johtajien murhat olivat tsaari Nikolai toisen ja hänen perheensä likvidoiminen 1918 vallankumouksen jälkimainingeissa sekä Aleksanteri toisen salamurha 1881. Leniniä vastaan tehtiin useita epäonnistuneita murhayrityksiä, mutta vallankumous ei pysähtynyt.

Mikä sitten on turvallisuuden perikuva tai maa johon suomalaisen on riskitöntä matkustaa? Tietysti toinen naapurimme Ruotsi, tuo pohjoismaalaisen kansankodin synnyinmaa ja maailman demokraattisin valtio, jossa ei ole edes sodittu kahteensataan vuoteen. Mikä sitten selittää Ruotsin lähihistorian verisyyden?

Pääministeri Olof Palmen murha vuonna 1986 oli tietynlainen Ruotsin viattomuuden ajan loppu. Se järkytti yllättävyytensä takia kaikkia pohjoismaisessa lintukodossa asuvia, myös meitä suomalaisia. Palmen murha ei jäänyt yksittäiseksi poikkeukseksi, muistam-mehan ulkoministeri Anna Lindhin puukotuksen tukholmalaisessa tavaratalossa vuonna 2003.

Muuttuiko Ruotsi tai sen ulko- ja sisäpolitiikka noiden murhien jälkeen tai olisiko Neuvostoliitto ollut erilainen, jos Brezhnev ei olisi hallinnut niin pitkään? Valta henkilöityy helposti, mutta ketä tai keitä me tarkoitamme, kun puhumme George W. Bushin politiikasta tai tässäkin kolumnissa mainituista Stalinin vainoista? Ketkä ovat Kremlin valtaapitävät ja kuka heitä johtaa? Voisi ajatella, että Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän johtajat ovat saaneet oligarkian kuriin, ainakin turvallisuuspalvelu toimii tehokkaasti.

Vahvat yksilöt nousevat yleensä esiin, mutta vallan jakautuminen on monimutkainen, joskus sattuman-varainenkin tapahtumaketju. Sanotaan, ettei sodassa tunneta sääntöjä, mutta tunnetaanko niitä rauhan aikanakaan? Asiat asettuvat osaksi suurempia kokonai-suuksia usein vasta kun kulloiseenkin historialliseen tapahtumaan voidaan suhtautua ilman tarkastelijan omia itsekkäitä pyyteitä. Kertooko suhtaumisemme naapurivaltioihin enemmän omista ennakkoluuloistamme kuin tosiasioiden ymmärtämisestä?

Russofobia on Suomessa voimissaan eikä maidemme välistä kulttuuri- ja kielimuuria ole helppo ylittää. Ruotsia ja Venäjää lienee kohtuutonta verrata väkivallan mittareilla. Luontevampi vertailukohta Venäjälle olisi koko läntinen Eurooppa tai Amerikan Yhdysvallat. Niissä rehottavaa väkivaltaa vastaan ei pysty suojautumaan edes Nato-sateenvarjolla, saatikka vastakkainasettelun koros-tamisella, varsinkin kun vastakkainasettelun aika on ohi.

Timo Forss