Sodan laeista puhuttaessa alan ammattilaiset käyttävät kahta eri nimitystä: kansainvälinen humanitaarinen oikeus ja laki sotilaallisesta konfliktista. Se, kumman nimen valitsee, kertoo paljon siitä, mitä mieltä on lain lähteistä ja sen merkityksestä kansainvälisessä järjestelmässä.

’Lakia sotilaallisesta konfliktista’ käyttävät ammattisotilaat, joiden historiallinen tarkistuspiste on vuoden 1863 lakikokoelma Lieber Code. Tuohon presidentti Abraham Lincolnin valtuuttamaan asiakirjaan oli koottu olemassaolevat sotilaskäytännöt, joita liittovaltion armeijan tuli noudattaa. Humanitaaristen järjestöjen jäsenet ja monet kansainväliset lakimiehet pitävät parempana nimitystä ’kansainvälinen humanitaarinen oikeus’. He sijoittavat sen synnyn sveitsiläisen liikemiehen Henry Dunantin saavutuksiin. Dunant perusti Punaisen Ristin kansainvälisen komitean vuonna 1863 Solferinon taistelussa kokemiensa kauhujen herättämänä. Alunperin Punainen Risti auttoi haavoittuneita sotilaita, mutta sodan muodostuessa yhä tuhoisammaksi myös siviileille se laajensi avustustoimintaansa taisteluihin osallistumattomiin. Järjestöä pidetään Geneven sopimusten valvojana, ja sen rooli sopimuksissa on selkeästi tunnustettu.
Voimme olettaa, että ammattisotilaiden painotukset sotalakien tulkinnassa korostavat sotilaallisia vaatimuksia siviilien suojelun kustannuksella, ja että humanitaarinen lähestymistapa pitää siviilien hyvinvointia sotilaallisia suorituksia tärkeämpänä. Haluan esittää kysymyksen: mitä vaikutuksia terrorisminvastaisella sodalla on ollut sotalakeihin? Vielä tarkemmin: 1) onko se muuttanut vaikutusvallan tasapainoa valtioiden ja kansalaisjärjestötoimijoiden välillä, ja 2) vähentääkö vai lisääkö se siviilien suojelua ja turvallisuutta?

Kehityssuunnat ennen 11. syyskuuta 2001

Kylmän sodan päätyttyä monet tarkkailijat väittivät, että oli muodostumassa ”globaali kansalaisyhteiskunta”, joka pyrki vaikuttamaan kansainvälistä politiikkaa – turvallisuuspolitiikka mukaan lukien – ohjaaviin sääntöihin. Vaikuttavin esimerkki tästä oli kampanja henkilömiinojen kieltämiseksi, jonka kärjessä olivat kansalaisjärjestöt. Vain viidessä vuodessa ruohonjuuritason ja valtioiden rajat ylittävät aktivistit olivat saaneet lukuisat valtiot tukemaan prosessia, jonka tuloksena syntyi henkilömiinat kieltävä Ottawan sopimus vuonna 1997. Skeptikot huomauttivat, että mm. maailman suurimmat henkilömiinojen tuottajat – ja samalla maailman johtavat sotilasmahdit – eivät ole allekirjoittaneet sopimusta: USA, Kiina, Venäjä.
Skeptikoille on kuitenkin esittää kaksi vastahuomautusta. Ensinnäkin: olisiko realisti olettanut, että voimaan voi tulla sotilaallisen alan sopimus, vaikka suurimmat sotilasoperaatioissa mukana olevat valtiot vastustavat sitä? Silti vuosien 1999–2004 välillä 152 maata on allekirjoittanut sopimuksen, ja mm. 62 miljoonaa varastoitua henkilömiinaa on tuhottu. Yli neljä miljoonaa henkilömiinaa ja melkein miljoona ajoneuvomiinaa on raivattu yli 1 100 neliökilometriltä maata.
Toiseksi, vastustuksestaan huolimatta suurvallat – Venäjää lukuun ottamatta – ovat suurin piirtein noudattaneet sopimusehtoja, ainakin viime aikoihin asti. Vain neljä maata on toteuttanut miinoitusoperaatioita vuoden 2003 alun jälkeen: Venäjä, Myanmar, Nepal ja Georgia. Tosin USA on valmiina liittymään niihin. Näistä takaiskuista huolimatta Ottawan sopimus näyttäisi olevan tapaus, jossa säännöt vaikuttivat käytännön toimiin, eikä – kuten monesti on käynyt – että yleinen käytäntö tuli koodatuksi lakiin.
Toinen alue, jossa kansalaisjärjestöjen roolin voidaan katsoa olleen merkittävä, on sotilaallisen voimankäytön rajoittaminen ilmapommituksissa. Human Rights Watch (HRW), yksi alan huomattavimmista järjestöistä, julkaisee säännöllisesti raportteja sotilaallisista käytännöistä niissä maissa, jotka usein turvautuvat pommituksiin. HRW on tarkkaillut USA:n sotatoimia 1991 Irakissa, 1999 Kosovossa sekä viime aikoina Afganistanissa ja Irakissa, kuten myös Venäjän vuosikymmenen kestänyttä sotilaallista selkkausta Tshetsheniassa. Järjestö muistuttaa tavan takaa asianomaisia valtioita niiden kansainvälisen humanitaarisen oikeuden mukaisista velvollisuuksista.
HRW jopa osoittaa mitkä käytännöt aiheuttavat suurimmat lainrikkomukset (esim. tiheästi asutuilla alueilla umpimähkäisesti käytetyt maastalaukaistavat tykistöraketit, joissa on rypälepommin tapaiset taistelukärjet). On joitain todisteita siitä, että muutamat maat ovat rajoittaneet tykistörakettien käyttöä kritiikin seurauksena, mutta kansalaisjärjestöjen toimien kokonaisvaikutus valtiollisiin sotilaskäytäntöihin on silti epäselvä. HRW on kritisoinut myös altavastaajien toimia em. konflikteissa, kuten esim. tshetsheeniseparatisteja ja Saddam Husseinin armeijaa, ja arvostellut erityisesti ihmiskilpien käyttöä. Tällä kritiikillä on kuitenkin ollut oletettavasti vielä vähemmmän vaikutusta osapuolten käyttäytymiseen kuin suurimpien sotilasmahtien kohdalla.
Kun ihmisoikeusryhmät kampanjoivat henkilömiinojen kieltämiseksi tai tykistörakettien käytön rajoittamiseksi, ne pyrkivät laajentamaan niitä lainmukaisia ja normatiivisia rajoituksia, joita voimassaoleva laki asettaa sotavoimien käytölle. Joskus järjestöt tekevät näin toimiakseen ”luvan antavaksi” normiksi kutsuttua vaikutusta vastaan. Kansainvälinen humanitaarinen oikeus esimerkiksi esittää rajoituksia taistelujen aikaisille suhteettoman suurille siviilien elämään ja omaisuuuteen kohdistuville vahingoille. Kuitenkin se vaikenee pitkäaikaisen tuhon aiheuttamista vaikutuksista ns. kaksoiskäyttöisiin laitteistoihin ja järjestelmiin (sähköverkot, kuljetusverkostot, viemäröinti, vesivoimalat jne.) Järjestöt ovat osoittaneet, että tarkoituksenmukaisia kieltoja kaivataan, jotta tämä laissa oleva aukko saadaan täytettyä.
 
Valtion käytäntöjen puolustaminen

Oletetaanpa, että kansalaisjärjestöjen aktiivisuus on saanut valtioita noudattamaan tiukemmin sotalakeja ja ehkä jopa avartanut niitä ulottumaan laajempaan siviilien suojeluun. Kysymys kuuluu, jatkaako USA:n julistama terrorisminvastainen sota tätä linjaa, vai muuttuuko suunta.
Miksi tämä kysymys nousee esiin? Ensiksikin monien Bushin hallintoa lähellä ja siinä mukana olevien mielestä asiat ovat menneet liian pitkälle. Kansainvälinen humanitaarinen oikeus ja ihmisoikeusryhmien toimet alkavat olla uhkana USA:n suvereniteetille estäessään maata ryhtymästä toimiin, jotka se katsoo oman turvallisuutensa kannalta tärkeiksi. Äärimmäisimmän tulkinnan mukaan maan perustuslaki ei salli minkään laillisten rajoitusten – ei kansallisten eikä kansainvälisten – kaventaa presidentin mahdollisuuksia käydä sotaa, myöskään terrorisminvastaista sotaa. Väite perustuu Bushin hallinnossakin palvelleen oikeustieteen professorin John Yoon analyysiin. Yoon mukaan ”tavanomainen kansainvälinen oikeus ei laillisesti sido presidenttiä tai asevoimia, koska se ei ole perustuslain tunnustamaa liittovaltion oikeutta”. Jopa joitakin USA:n kongressin säätämiä lakeja voidaan pitää perustuslain vastaisina, koska ne rajoittavat presidentin asemaa maan asevoimien ylimpänä komentajana. Asia nousi esiin al-Qaida- ja Taliban-vankien pidätysten yhteydessä. Heräsi huoli presidentin joutumisesta syytteeseen, jos vankeja kidutettaisiin pidätyksen aikana, koska kongressi oli säätänyt kidutuksen kieltävän lain.
John Yoo esitti jyrkimmän version tästä näkemyksestä konferenssissa Princeton Universityssä huhtikuussa 2005. Kutsun sitä ”en sano olevani kidutuksen kannalla mutta...” -näkemykseksi. Ja Yoon ’mutta’ on iso: ”En sano olevani kidutuksen kannalla, mutta sanon kyllä että nämä [lainvastaiset kuulustelumenetelmät] ovat vaihtoehtoja joita sietää miettiä, ja tämä on järkeilyä jota joutuu tekemään yrittäessään selvittää, mitkä kuulustelumenetelmät tehoaisivat.” Ja pitää muistaa, että tämän sanoi yksi niistä virkamiehistä, jotka työskentelivät ankarasti kaventaakseen kidutuksen määritelmää, kunnes tuli hyvin vaikeaksi erottaa sitä tarkoituksellisesta murhasta.
Princetonin konferenssissa Anne Marie Slaughter, kokousta sponsoroineen Woodrow Wilson Schoolin dekaani, järkyttyi melkoisesti Yoon lausunnoista ja yritti saada häneltä tarkennusta: ”Jos ymmärsin teidät oikein, voisitte sanoa asiakkaallenne, USA:n presidentille, että hän saa määrätä jonkun kiskomaan kynsiä irti joltakulta. Että hän saa määrätä jonkun tapettavaksi perheenjäsentensä silmien edessä pusertaakseen tältä esiin tietoja. Että tämä on perustuslaillinen oikeus, perustuslaki valtuuttaa tekemään näin? Sanotteko todella, että perustuslakimme sallii presidentin määrätä näin?” Yoo vastasi: ”Onko olemassa lauseketta, joka kieltää häntä tekemästä sitä?” Tämä on siis äärimmäinen kanta: valtion käytäntöjen pitäisi viedä voitto sekä kansallisesta että kansainvälisestä oikeudesta, ja presidentti saa sotia kuten sopivaksi näkee päätettyään, että maa on sodassa.

Humanitaaristen normien perverssit vaikutukset

Yksi seuraus ihmisoikeusjärjestöjen kritiikistä ja julkisuudesta on se, että Yhdysvallat on yrittänyt tuoda humanitaarisen ulottuvuuden sotilasoperaatioihinsa. Syitä siihen voidaan pohtia. Yksi on selkeästi pr-näkökulma. Se tuli näkyviin esiteltäessä oikeutuksia Afganistanin sotaan, joka aloitettiin syyskuun yhdennentoista päivän seurauksena. YK:n turvallisuusneuvosto, Nato ja monet muut kansainväliset elimet olivat tyytyväisiä sen johdosta, että sota oli laillisesti oikeutettu itsepuolustuksen perusteella. Silti Bushin hallinto jostain syystä esitti sodan palvelevan myös humanitaarisia päämääriä. Niihin kuului afgaaninaisten vapauttaminen, jonka keulahahmoksi ja jota korostamaan hankittiin rouva Laura Bush.
Mutta pr-suhteet ovat vain yksi osa tarinaa. Elinkeinoelämän jälleenrakennus on avain menestykseen nykyajan aseellisissa väliintuloissa, niin Naton interventiossa entiseen Jugoslaviaan, USA:n puuttumisessa Afganistaniin ja Irakiin kuin Venäjän Tshetsheniaan. Näin ollen USA:n armeija on käynnistänyt Irakissa ”Operaatio Adam Smithin”, presidentti Bushin sanoin ”perustamaan paikallisia kauppakamareita, tarjoamaan irakilaisille yrittäjille pieniä lainoja ja opettamaan heille tärkeitä taitoja kuten kirjanpitoa, markkinointia ja liiketoiminnan suunnittelua”. On ironista, että samaan aikaan kun yksityiset yritykset ovat ottaneet tehtäväkseen perinteiset sotilaalliset tukitehtävät, tällaisia siviilitehtäviä hoitavatkin sotilaat. Väittäisin, että tämä on sotilaille jopa vaarallista – sekä siviileille, jotka yrittävät osallistua jälleenrakennukseen valitsematta poliittista puolta. USA:n politiikka asettaa kaikki suureen vaaraan hämärtämällä eroa taistelijan ja ei-taistelijan välillä. Näin siitä huolimatta, että syytökset kuolonuhreista lankeavat niille, jotka toteuttavat iskuja tekemättä eroa humanitaaristen työntekijöiden ja miehitysarmeijan jäsenten välillä.

Yleisen mielipiteen mahti

Yleisellä mielipiteellä on suuri vaikutus kansainvälisen toimintatavan normien leviämisessä. Se on ollut merkittävässä roolissa laajennettaessa siviilien suojelua viime sodissa. Silti julkisen painostuksen mobilisoiminen edellyttää pääsyä tiedon lähteille. USA:ssa on tutkittu yleisiä mielipiteitä maan ulkopolitiikasta. Tutkimusten mukaan aihetta käsitellään tiedotusvälineissä vain, jos asian nostaa esiin kulloinenkin oppositiopuolue ja siten tekee siitä uutisoimisen arvoisen. Demokraattien kritiikki Irakin sotatoimia ja terrorisminvastaista sotaa kohtaan on ollut innotonta, ja aivan olematonta mitä tulee kidutus-aiheeseen. Sitä paitsi Valkoinen talo hallitsee median manipuloinnin. Siellä ajatellaan, että jos Newsweekissä julkaistaan juttu Guantánamon kuulustelijoista pudottamassa Koraania vessanpönttöön, se tarkoittaa ettemme huomaa samankaltaisia ja kenties pahempia väärinkäytöksiä toisaalla, vaikka ne olisivat kuinka huolella dokumentoituja.

Nykykäytännön seuraukset

Jos USA:n nykykäytännöt muovaavat sotatoimia ohjaavia normeja ja lakeja, mitkä olisivat seuraukset kansainväliselle järjestelmälle ja tavallisille ihmisille? Yksi huoli on, että USA:n käytännöistä muodostuu ennakkotapauksia, jotka koituvat kaikkien vahingoksi. Maan ennaltaehkäisevän sodan opin on omaksunut esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin. Hän julisti, että Venäjällä on oikeus hyökätä Georgiaan tai Ukrainaan, jos niiden arvellaan suojelevan Venäjää uhkaavia terroristeja. Huolestuttava on myös tapa, jolla USA on käsitellyt pidätettyjen kidutus- ja väärinkäytössyytöksiä. Maa on asettanut syytteeseen pikkutekijät ja päästänyt koukusta ylimmät sotilashenkilöt sekä poliittiset johtajat, jotka muovailivat rikoksiin johtaneet menettelytavat.
Lopetan kuitenkin hieman toiveikkaampaan huomioon. Eräät virkailijat ja sotilaat ovat näytelleet merkittävää osaa vastustaessaan ammattinsa alennustilaa, joka on seurausta Bushin hallinnon röyhkeästä sotalakien hylkäämisestä. Näitä rohkeita ovat huolensa julki tuoneet sotilaslakimiehet, Pentagonin virkamiehet jotka vuosivat ”kidutusmuistiot” lehdistölle, Abu Ghraibin ilmiantajat ja muut ammatillista kunniaansa puolustaneet.
Kun hallintovirkamiehet väittivät, että al-Qaida- ja Taliban-vangeilla ei ollut oikeutta Geneven sopimusten mukaiseen suojeluun, he samalla vakuuttavasti huomauttivat, että vangeiksi joutuneet USA:n sotilaatkaan tuskin saivat tuota suojelua. Siten kuviosta puuttuu kansainvälistä lakia tukeva vastavuoroisuusperiaate. Kun sotilaslakimiehille ja virkailijoille esittää nämä perustelut, monet heistä vastaavat ”mutta emme tahdo amerikkalaissotilaiden tulevan huonosti kohdelluiksi jos heidät vangitaan”. Eivätkö he ymmärrä argumenttia vastavuoroisuudesta? Epäilen sitä. Luulen heidän sosiaalistuneen niin perusteellisesti vankien inhimilliseen kohteluun, että he ovat haluttomia hylkäämään sen vain koska terroristijoukko kieltäytyy sitä kunnioittamasta. Luulen heillä olevan paljon syvällisemmän ymmärryksen normien mukaan toimimisesta kuin mitä heidän esimiehillään on. He ymmärtävät, että satunnainen poikkeus – jos se on näyttävällä poltinmerkillä leimattu – voi itse asiassa vahvistaa normia, kun taas poikkeusten muodostuessa säännöksi käy päinvastoin. En usko, että sotilaskunnian kulttuuri riittää estämään meitä vajoamasta barbariaan – vastuullisen, moraalisen johtajuuden puuttuessa. Mutta mielestäni toivoa on tavallisten sotilaiden ja päällystön säädyllisyydessä ja kunniantunnossa, niiden, jotka ovat vastustaneet Bushin hallinnon yrityksiä tehdä pahimmasta mahdollisesta käytännöstä tulevaisuuden kansainvälisen oikeuden perustan.

Matthew Evangelista

Lyhentäen suomentanut Anu Harju
 
Kirjoittaja on Yhdysvaltalaisen
Cornellin yliopiston professori. Teksti perustuu hänen keväällä 2005 Brownin yliopistossa pitämäänsä luentoon