Rauhantyö on ollut punaisena lankana läpi elämän


Olen toiminut koko elämäni ajan oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien, tasa-arvon, rauhan ja ydinaseettoman maailman puolesta monissa järjestöissä, verkostoissa ja kansanliikkeissä. Oman kaupunginosan asiat ja rauhantyö ovat olleet punaisena lankana läpi elämäni ja ne jatkuvat edelleen”, summaa mottonsa pitkän linjan helsinkiläinen rauhanaktivisti Marjaliisa Siira heti haastattelun alkuun.

Tapaamme mielenosoituksessa. Sanomatalon pihalle on kokoontunut joukko eri taiteenalojen ja mediamaailman freelancereita puolustamaan tekijänoikeuksiaan. Marjaliisa Siira ui joukossa kuin kala vedessä. Hän on monessa mukana oleva aktivisti, joka tunnetaan niin toimittajana kuin Vuosaaren asukastoimikunnan jäsenenä. Nyt on kuitenkin aika puhua Siiran pitkästä taipaleesta suomalaisessa ja kansainvälisessä rauhanliikkeessä.

Marjaliisa Siira liittyi Suomen Rauhanpuolustajien jäseneksi vuonna 1970.

Perhetaustaani ei kuulu aktivismia ja kotini oli epäpoliittinen. Olin nuori 1960-luvulla ja silloin kaikki nuoret olivat radikaaleja, niin minäkin. Liityin Rauhanpuolustajiin ystäväni kehotuksesta. Pelkkä järjestöön liittyminen ei tietenkään vielä ole mitään aktiivisuutta. Muistan, että ensimmäinen toiminnallinen jalkatyöni liittyy syyskuuhun 1973. Kun Salvador Allende murhattiin Chilessä 11.9., järkytyin siitä niin paljon, että menin Rauhanpuolustajiin ja hain keräyslippaan, jossa oli Chilen lippu. Menin Vuosaaren pohjoiselle ostoskeskukselle keräämään rahaa Chilen lasten hyväksi.

Yksi Marjaliisa Siiran herättäneistä asioista oli Love Recordsin vuonna 1969 julkaisema Lautanen Guatemalan verta -albumi. Tästä kaikesta heräsi Latinalaisen Amerikan solidaarisuusliikkeitä kohtaan kiinnostus, joka on kestänyt tähän päivään saakka.

Minuun teki myös vaikutuksen tuolloin Tammen Huutomerkki-sarjassa ilmestynyt Johan von Bonsdorffin pamfletti Latinalainen Amerikka. Lukeminen koko maanosan 500-vuotisesta riistosta järkytti minua.

Siira opiskeli 1960-luvulla Helsingin yliopistossa kirjallisuutta, psykologiaa ja filosofiaa. Varsinainen opiskelijaradikalismi jäi häneltä kuitenkin väliin.

Päästyäni yliopistoon menin varsin pian naimisiin ja sain lapsen. Olin siis kiinni lapsen hoidossa ja elätin kolmihenkistä perhettä. Aktivoitumiseni alkoi vasta ensimmäisen avioliittoni päättymisen jälkeen täysin yliopiston ulkopuolella.

1970-lukua leimasivat Vietanamin sodan loppuvaiheet ja erilaiset solidaarisuusliikkeet. Näihin liittyi suuria marsseja ja mielenosoituksia.

1970-luvun solidaarisuusliikkeet tukivat ja keräsivät rahaa aseellisille vapaustaistelijoille. Rauhanpuolustajatkin tuki muun muassa Nicaraguan ja El Salvadorin vasemmistosissejä.

Rauhanliikkeen kulta-aika


Etelä-Afrikan apartheidin vastainen politiikka ja Palestiinan solidaarisuusliikkeen tukeminen astuivat Marjaliisa Siiran ajatusmaailmaan tultaessa 1980-luvulle. Vuosikymmen oli varsinaista rauhanliikkeen kulta-aikaa, johon vaikutti kylmän sodan kauhun tasapaino.

Osallistuin ydinaseiden vastaisen liikkeen toimintaan. Tiesimme tietysti, että sekä Yhdysvalloilla että Neuvostoliitolla oli ydinaseita, mutta Yhdysvaltojen halu tuoda omia ydinaseita Eurooppaan sai meidät reagoimaan.”

Tuolloin rauhanmarsseille osallistui useita kymmeniä tuhansia ihmisiä. Vaatimukset Urho Kekkosen lanseeraamasta ydinaseettomasta Pohjolasta kaikuivat kaikkialla.

Muistan 1980-luvulta Rauhan ja toivon kevät -tapahtuman ja rauhanleirit. Pääsin vuonna 1979 Rauhanpuolustajien Uudenmaan piiritoimikuntaan. Aloin myös osallistua rauhankonferensseihin. Käytin tuolloin kaikki talvi- ja kesälomani kansainväliseen toimintaan ydinaseriisunnan puolesta. Maksoin itse matkani tukeakseni rauhanliikettä.

Siiran mieleen on erityisesti jäänyt vuonna 1982 järjestetty rauhanjuna, joka kulki Helsingistä Moskovan kautta Wieniin.

Se oli upea juttu. Sosialistisissa maissa meitä pidettiin kunniavieraina. Moskovassa liikenne katkaistiin, kun rauhanbussi ajoi miliisisaattueessa junalta hotelliin. Kaikki oli yhtä juhlaa. Meitä oli Rauhanpuolustajista tosi mukava porukka ja solmimme myös paljon kansainvälisiä kontakteja.

Pohjoismaisten naisten rauhanmarssi Yhdysvalloissa vuonna 1983 kuuluu Marjaliisa Siiran kohokohtiin rauhantyön parissa.

Marssimme 500 kilometriä New Yorkista Washingtoniin. Mukana oli noin 120 naista kaikista Pohjoismaista. Vastustimme USA:n ydinaseiden sijoittamista Eurooppaan. Meille ei hurrattu USA:ssa. Kuljimme highwayn pientareilla ja autoilijat kehottivat meitä painumaan takaisin Eurooppaan.

Muistoksi tuolta matkalta jäi Philadelphian mustilta naisilta saatu kangas, jossa on osa Martin Luther Kingin puheesta I Have a Dream, jota Siira on siitä asti pitänyt kotinsa seinällä.

Neuvostoliiton romahdettua 1980- ja 1990-luvun vaihteessa Rauhanpuolustajat lähentyi länsieurooppalaista rauhanliikettä. Yhteistyö European Nuclear Disarmament -liikkeen kanssa avasi uusia näkökulmia.

Kävimme kansainvälisissä kokouksissa yhdessä rauhanliittolaisten ja sadankomitealaisten kanssa. Liityin tuolloin myös Sadankomiteaan, koska koin heidän tekevän hyvää työtä.

1990-luvulla Siira toimi Rauhanpuolustajien Uudenmaan piiritoimikunnan puheenjohtajana. Hän kokee kuitenkin koko vuosikymmenen rauhanliikkeen kannalta ankeana aikana.

Jouduimme muuttamaan Bulevardin isoista ja komeista tiloista pieneen kaksioon Kallioon. Tuolloin tuhoutui myös paljon Rauhanpuolustajien arkistoa, mikä on todella sääli. Tilan puute aiheutti kuitenkin omat rajoitteensa. – – Palkattuihin työntekijöihin ei enää ollut rahaa ja muutkin aktiivit hävisivät jonnekin. Jäljelle jäivät vain kaikkein sitkeimmät ja meitä oli aika pieni joukko.

Siira oli yksi heistä ja osallistui tuolloin muun muassa Työpaikkojen rauhantoimikunnan toimintaan. Se oli yksi Rauhanpuolustajien uskollisimmista soihdunkantajista 1990-luvulla.

Rauhanliikkeen uusi nousu

Siira kokee rauhanliikkeen ja kansalaisvaikuttamisen uudeksi käännekohdaksi Seattlen mielenosoitukset vuonna 1999. Oli syntynyt globalisaatiokriittinen liike ja uusi aktivistisukupolvi nosti jälleen päätään.

Ympyrä sulkeutui minun kohdallani, kun perustin kesällä 2007 Latinalaisen Amerikan solidaarisuusverkoston muutaman kaverin kanssa. Toimimme Rauhanpuolustajien yhteydessä. Tarkoituksenamme on tiedottaa niistä hyvistä prosesseista, joita Latinalaisessa Amerikassa tänä päivänä on meneillään. Siellä on tapahtunut suuria muutoksia. Maanosahan on ollut pitkään sotilasdiktatuurien, talousromahdusten ja uusliberalismin ikeen alla. Köyhyyden poistaminen, julkisen sektorin kasvattaminen ja terveydenhuollon kehittäminen on ollut viime vuosina agendalla useissa Etelä-Amerikan maissa. Olen toimittanut tai kääntänyt nettisivuillemme yli 200 aihetta käsittelevää artikkelia. Seuraamme tarkimmin Venezuelan, Ecuadorin ja Bolivian tapahtumia.

Marjaliisa Siira ei koe rauhanliikkeen perussanomassa tapahtuneen muutosta näiden vuosikymmenien aikana.

Haluamme maailman ilman sotia. Maailma ympärillämme on tietysti muuttunut valtavasti, mutta en oikein osaa sanoa, onko muutos parempaan vai huonompaan suuntaan. Vaikkei rauhanliike aina ole ollut vetovoimaisimpia liikkeitä, kannattaa olla sitkeästi mukana. Minulle rauhanliike on koti. Jos en olisi osallistunut rauhanliikkeen toimintaan, elämäni olisi ollut paljon köyhempää. Olen saanut siltä valtavasti elämänkokemusta. Kansainväliset kontaktit ovat myös olleet palkitsevia. Olen nauttinut Naiset rauhan puolesta -verkoston toiminnasta. Vuonna 2003 tutustuin Italian Toscanassa feministiseen Women in Black -rauhanliikkeeseen. Se on saanut alkunsa Jerusalemin juutalaisnaisten Palestiinan miehityksen vastustamisesta. Feminismi on ollut minulle viime aikoina olennainen osa rauhantyötä.


Timo Kalevi Forss