Rauhan Puolesta -lehdessä 1/2013 käsiteltiin rauhankasvatuksen merkitystä perusopetuksessa. Rauhankasvatuksen käsitettä on vaikea määritellä kokonaisvaltaisesti, sillä se merkitsee eri ihmisille eri asioita. Haastattelimme kahta opettajaa sähköpostitse siitä, millä tavoin rauhankasvatukseen liittyviä teemoja voisi soveltaa käytännön opetustyössä.

Rauhankasvatus-termin käyttöä on vältelty sen historiallisen painolastin vuoksi, sillä useissa yhteyksissä sen nähdään edelleen liittyvän muun muassa Neuvostoliiton kommunistiseen propagandaan. Lyhyesti rauhankasvatuksen tavoitteiksi voidaan luonnehtia oppilaan tietoisuuden lisääminen muun muassa sodista, konflikteista, ympäristöongelmista, köyhyydestä sekä eriarvoisuudesta.

Rauhankasvatus on kuitenkin erotettavissa globaalikasvatuksesta siltä osin, että rauhankasvatukseen liittyy myös mikrotaso, jossa korostetaan yksilön, tässä tapauksessa oppilaan, arkielämän ympäristön hyvinvointia. Rauhankasvatuksen tavoitteena voidaankin pitää oman ja ympäristön kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtimista. Joissain yhteyksissä rauhankasvatusta on hahmoteltu myös itsenäiseksi oppiaineeksi. Tätä on kuitenkin vastustettu, sillä itsenäisenä oppiaineena rauhankasvatuksen opettaminen saattaisi muuttua tietopohjaiseksi.

Itsenäisen ajattelun merkitys

Millä tavoin rauhankasvatuksen teemoja opetuksessa sitten käytetään? Oululainen historian, filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Mauno Murtoniemi esittää, että opetuksen yhteydessä pitää pohtia, millaisia sekä tiedollisia että eettisiä tai moraalisia haasteita nykyaika asettaa yksilön kasvulle. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Airi Syri Joensuusta puolestaan korostaa kulttuurien välisen vuorovaikutuksen tuntemisen merkitystä. Rauhankasvatus onkin hänelle ensi sijassa kulttuurikasvatusta, vaikka myös muut teemat, kuten ilmastonmuutos, on otettu opetuksessa esille. Kaunokirjallisten teosten ja elokuvien avulla on luontevaa esitellä muita kulttuureja.

Lisäksi Syri kertoo, että hänen koulussaan on järjestetty monikulttuurisuuteen ja suvaitsevaisuuteen liittyviä teemapäiviä, joihin draama opetustapana on erityisen soveltuva. Mediakriittisyys on ollut esillä erityisesti tekstien avulla vaikuttamisen muodossa. "Kurssilla on tehty riemastuttavia vastamainoksia Voima-lehden mallin mukaan ja uutisanalyyseja pitkältä aikaväliltä. Menneenä talvena Talvivaara oli suosittu media-analyysin aihe", Syri havainnollistaa.

Itsenäisen ajattelun merkitystä painotettiin molempien opettajien vastauksissa. Murtoniemi korostaa, että asioiden arvottaminen ja tiedon kartuttaminen tukevat toisiaan vahvasti. Hänelle muun muassa tieteen kehitys, luontokäsitys, rasismin synty ja taloudellinen eriarvoisuus ovat kestoaiheita kouluopetuksessa.

Syri täydentää Murtoniemen ajatuksia: "Rauhankasvatusta on syventää oppijan itsetuntemusta ja auttaa hyväksymään erilaisuutta. Äidinkielen opettajalla on esseiden ja kirjoitelmien avulla avaimet ainakin vahvistaa oppijan itseluottamusta." Syri sanoo, että rauhankasvatuksen näkökulmasta koulumaailmassa voikin olla mielekkäämpää alkaa puhua oppijasta oppilaan sijaan. Oppilas-sanan käyttöön saatetaan liittää mielikuva passiivisesta opetustapahtuman kohteesta, jolle opettaja siirtää tietoa. Oppija puolestaan nähdään suoraan osallisena opetustapahtumaan, jossa hän rakentaa aktiivisesti omaa tietoaan opettajan ohjauksessa.

Pulmana väkivallan kulttuuri

Syri korostaa väkivallan kulttuurin leviämisen mukanaan tuomia pulmia, jotka näkyvät käytännössä muun muassa väkivaltaviihteen ja räiskintäpelien suurena suosiona sekä yleisenä keskittymisen puutteena. Nämä eivät kuitenkaan yksin riitä selittämään tällaista käyttäytymistä: "Perheessä saattaa olla alkoholiongelmia, ja yhä useammalla lapsella on kaksi kotia", hän selventää. Syrin mukaan sodat ja väkivalta eivät ole ykkösaiheita teosten tai aiheiden valinnassa äidinkielen opetuksessa. "Olen näyttänyt Lilja 4-ever -elokuvaa, ja koen sen käsittelyn erittäin rankkoja." Mikäli tällaisia raskaita teemoja valitaan, niitä on käsiteltävä erityisen huolellisesti.

Historianopetuksessa sotien ja väkivallan käsittelyä on käytännössä mahdotonta välttää, minkä vuoksi näkökulman valinnan merkitys korostuu entisestään. Murtoniemen mukaan tämänkaltaisia kysymyksiä on käsiteltävä laajasti: "Tärkeää olisi miettiä ja pohtia, millainen on oma suhteemme luontoon, yhteiskuntaan, ihmisiin, tuotantoon ja talouteen sekä maapalloon kokonaisuutena", hän kertoo. "Globaaliksi paradigmaksi on nostettu homo consumens, jonka elämän sisällöksi on asetettu tavaran ja elämyksien janoaminen sekä kuluttaminen", Murtoniemi lisää.

Syri puolestaan toteaa, että nuoret ovat yleisesti suvaitsevaisia sekä maahanmuuttajia että homoseksuaaleja kohtaan. Sen sijaan ihmisoikeuskysymykset ja maailman epätasa-arvo ovat tuntemattomampia asioita. "Minusta oppikirjoissa ei ole näistä asioista tarpeeksi. Erityisesti toivoisin uuteen opetussuunnitelmaan erillistä, vaikkapa pakollista mediakurssia, sillä äidinkielen tunneilla emme ehdi aivan kaikkea", Syri kertoo.

Myös Murtoniemi mainitsee koulutyön kiireisyyden haitallisen vaikutuksen. Lisäksi hän pitää koulua instituutiona jäykkänä, eikä sitä voida siksi nähdä barrikadeilla ensimmäisten joukossa vaatimassa muutosta. "Muutosvaatimukset kasvavat ja todentuvat muualla", Murtoniemi lisää.

Teknistyminen syrjäyttää humanistisuuden

Haastatteluista on nähtävissä, että opetussuunnitelmassa on vielä paljon kehittämistä. Vaikka useita rauhankasvatukseen liittyviä teemoja käsitellään kouluissa, niitä on mahdollista käsitellä nykyistä enemmän. Murtoniemen mukaan nykyisen pedagogisen keskustelun ja täydennyskoulutuksenkaan ytimessä ei ole rauhankasvatus tai kokonaisvaltainen eettinen kasvatus. Päinvastoin: teknistyminen on syrjäyttänyt humanistisen ihmiskäsityksen. Positiivisena voidaan kuitenkin pitää sitä, että opiskelijat vaikuttavat yleisesti olevan varsin suvaitsevaisia.

Molemmat haastatellut opettajat sanoivat, ettei rauhankasvatuksen käsitettä käytetä virallisissa yhteyksissä sen historiallisen painolastin vuoksi. "Mieleeni palautuvat kylmän sodan aikaiset rauhanmarssit ja Haluavatko venäläiset sotaa -laulut. Olisiko viisaampaa puhua ihmiseksi kasvamisen vaikeudesta?" Murtoniemi pohtii. Syri puolestaan kertoo koulussaan puhuttavan monikulttuurisuudesta rauhankasvatuksen sijaan.

On osin ymmärrettävää, ettei rauhankasvatuksen käsitettä haluta käyttää. Toisaalta on vaikea löytää toista yhtä kattavaa ja kokonaisvaltaista käsitettä, joka kuvaisi kaikkia niitä osa-alueita, jotka siihen liitetään. Mikäli rauhankasvatusta aletaan käyttää neutraalisti koulujen opetussuunnitelman perusteissa, opetuksen tavoitteet saattavat yhdistyä uudella tavalla kokonaisvaltaiseen tasapainoisen ja suvaitsevaisen ihmisen kasvattamiseen. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin vielä siltä, että rauhankasvatuksen maineen puhdistaminen sen saamasta propagandistisesta leimasta vie ainakin jonkin verran aikaa.

Erkka Laitinen