Rauhanpuolustajat sai alkusyksystä kaksi suru-uutista. Rauhanpuolustajien perustajiin kuulunut Mirjam Vire-Tuominen kuoli 92-vuotiaana ja Rauhanpuolustajien pitkäaikainen puheenjohtaja (1991–2002) Pekka Koskinen menehtyi lievältä vaikuttaneen onnettomuuden seurauksena vain 68-vuotiaana.

Mirjam Vire-Tuomisen kuolema ei tietystikään tullut suurena yllätyksenä. Ihmisen elinikä on kuitenkin rajallinen. Henkilökohtaisesti en tuntenut Mirjamia kovinkaan hyvin. Hänen pitkästä urastaan Rauhanpuolustajissa muistelee tässä lehdessä Perän Mauri.

Pekka Koskisen tunsin henkilökohtaisesti hyvin, niin kuin moni meistä tänä päivänä Rauhanpuolustajissa aktiivisesti toimivista.

Pekan merkitystä järjestöllemme ei voine liikaa korostaa. Hän johdatti meidät yli erittäin vaikean aikakauden. Astuessaan ruoriin Pekka joutui luotsaamaan suuruuden päivänsä nähneen, takinkääntäjien jättämän ja konkurssikypsäksi ajautuneen järjestön uuteen aikakauteen. Puolivaltiollisesta järjestöjen järjestöstä muodostui hänen johdollaan nykyinen Rauhanpuolustajat – itsensä näköinen ja kokoinen. Pekan sanoja muistellen: ihmisen kokoinen henkilö- jäsenyyteen nojaava järjestö.

Itselleni Pekka oli yksi tärkeimpiä syitä uskaltaa ottaa vastaan toiminnanjohtajan tehtävät 1990-luvun puolivälissä. Vaikeimmat ongelmat oli jo voitettu – järjestö oli vielä henkitoreissaan mutta elossa – monien toiveista huolimatta.

Pekan poismeno tuli yllättäen. Hän oli juuri palannut eläkkeelle jäätyään aktiivisesti takaisin Rauhanpuolustajien toimintaan ja sen johtokuntaan. Pekka edusti humanismia isolla H:lla. Hän ei ollut tuuliviiri, vaan muistutti lukuisissa puheenvuoroissaan ihmisyyden perusarvoista ja jatkuvuudesta.

Pekka oli myös tulossa mukaan jokasyksyiselle Työpaikkojen rauhantoimikunnan Pietarin-matkalle. Tuolla matkalla kävimme perinteiseen tapaan jälleen kerran Piskarjovin hautausmaalla, satojentuhansien Leningradin piirityksen aikana kuolleiden viimeisellä leposijalla. Monet haluaisivat unohtaa tuon ajanjakson yhteisestä historiastamme, mutta Pekalle, kuten monille meistä, paikka oli rakas – kaikessa surullisuudessaan se muistutti: ei koskaan enää,ei koskaan.

Tällä kertaa emme laskeneet kukkia vain joukkohautoihin haudattujen muistoa kunnioittaaksemme. Erikseen laskimme keltaiset ruusut Pekan muistoksi. Hän on poissa, mutta hänen ajatuksensa ja tekonsa jatkavat elämäänsä Rauhanpuolustajissa.

Pekka oli merkittävä henkilö suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin – tästä toisesta roolista kertoo tässä lehdessä enemmän Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio.

Arabikevät on kääntymässä syksyyn. Eikä lopputuloksesta ole tietoa – Pohjois-Afrikan tulevaisuus on vielä arvaamaton. Emme vielä tiedä, saavutetaanko kansannousuilla demokraattisia uudistuksia vai jäävätkö ne kosmeettisiksi.

Tulevaisuus voi myös olla synkempi kuin keväällä uskoimmekaan. Joissakin maissa muutokset on tukahdutettu toistaiseksi väkivalloin – ja väkivalta synnyttä väkivaltaa. Eikä ulkopuolisten sekaantuminen sotilaallisesti tilanteeseen valikoiden vain silloin, kun se palvelee niiden omaa etua, tuota välttämättä parempaa lopputulosta.

Amnesty International varoitti juuri äskettäin Libyan uusien valtaapitävien jatkavan jo osin edeltäjiensä ihmisoikeuspolitiikkaa. Samaan aikaan suurin osa diktatorisista "arabimaista" Marokosta Saudi-Arabiaan saa tukahduttaa omat ja naapureidensa kansannousut ja jatkaa kansalaistensa sortoa "länsimaiden" suosiollisella avustuksella tiedotusvälineidenkään juuri puuttumatta tilanteeseen. Useimmissa maissa todellisten demokratioiden ja kansalaisyhteiskuntien rakentuminen on vielä kaukana, eikä sellaista voi syntyä pakottamalla kuten Irakin esimerkki osoittaa.

Palestiina on julistautumassa itsenäiseksi. Teko on tietysti enemmän symbolinen kuin todellinen. Silti Israel ja sen uskollinen liittolainen USA ei ole valmis hyväksymään Palestiinaa edes virtuaalivaltiona. Ne ovat kuitenkin ajautumassa yhä enenevässä määrin paitsioon maailman yleisen mielipiteen edessä. Liika on liikaa – liian kauan olemme odottaneet Israelin ensimmäistä askelta kohti rauhaa ja palestiinalaisten oikeuksien tunnustamista. Etelä-Afrikan apartheidhallinto kukistui lopulta globaalin kansalaisliikkeen tuloksena, ja samoin käy Israelissa. Mitä pikemmin, sitä suuremmat mahdollisuudet se tarjoaa kaikille alueen asukkaille mahdollisuudet yhdessä rakentaa parempi, tasa-arvoinen tulevaisuus, joka on kaikkien eduksi.

Sekä palestiinalaisten että Marokon miehittämän Länsi-Saharan asukkaiden tulee saada päättää omasta tulevaisuudestaan. Mikäli se heidän mielestään on itsenäisyys, pitää kansainvälisen yhteisön se hyväksyä ja YK:n kutsua ne jäsenikseen. Siirtomaajärjestelmän purku olisi tuolloin ottanut aimo askeleen kohti erään aikakauden lopullista hautaamista.

Teemu Matinpuro