Piti tulla historianopettaja tai arkeologi, tuli palkittu elokuvantekijä. Ohjaaja Mervi Junkkonen käsittelee uusimmassa dokumenttielokuvassaan rankkoja aiheita, kidutusta ja ihmisiä turvapaikka- ja maahanmuuttokamppailun keskellä.

Mervi Junkkosen ohjaama Jälki elämässä – 4 tarinaa kidutuksesta avasi tammikuussa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin Helsingissä. Elokuvan jälkeen narikkajonossa kuului useammankin kutsuvieraan suusta: "Aikamoisen leffan laittoivat avajaisiin, hirveästi ei nyt huvita jatkobileisiin lähteä."

Omat tuntemukseni olivat samat. Elokuva oli kuitenkin yllättänyt. Ennakkoon pelkäsin kidutuskuvailuja, mutta suurimman tunnekuohun aiheuttivat pitkälti toiset seikat: piinattujen ihmisten selviytymiskokemukset, taistelu viranomaisten pyörityksessä, virinnyt toivo, joka sumeilematta murskataan.

Jälki elämässä kertoo neljästä Suomeen muuttaneesta, kidutusta kokeneesta miehestä, Musasta, Hectorista, Sergestä ja Kebistä. Kamera on miesten mukana vastaanottokeskuksessa, marjametsässä, terapiassa, omassa olohuoneessa.

Vain yksi miehistä, Hector, uskalsi paljastaa kasvonsa. Muut päähenkilöt on kuvattu taitavasti niin, että heitä ei voi tunnistaa.

Mervi Junkkonen kiittelee kuvaaja Vesa Taipaleenmäkeä, joka keksi kuvata miesten kasvoja lähikuvina – niin läheltä, että yksittäiset silmäripsetkin erottuvat.

"En halunnut siluettikuvia ja sumuisia naamoja, joita näkee uutispätkissä", Junkkonen kertoo.

Mutta palataan tämän elokuvan tekemiseen myöhemmin.

Vähitellen ohjaajaksi

Oulunsalossa lapsuutensa viettänyt Mervi Junkkonen aikoi historianopettajaksi tai arkeologiksi, mutta yliopiston ovet eivät auenneet. Kului vuosi Paimion kansanopiston kuvataidelinjalla. Vuonna 1996 hän haki Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalle, vaikka ala ei ollut kuulunut hänen suunnitelmiinsa.

"Olin vähän myöhässä taideoppilaitosten hakujen kanssa. Elokuvataiteen osastolle ehdin tehdä ennakkotehtävät."

Junkkonen toteaa, ettei ollut valmis elokuvaohjaajaksi kouluun päästessään. Innostus syntyi, kun hän lähti kolmeksi kuukaudeksi vaihtoon Portugaliin ja otti kameran mukaansa.

Elokuvan vaikutuksen alaisena hän on kuitenkin ollut lapsesta asti. Junkkosen isä on kuvannut ja dokumentoinut kaitafilmikameralla kaikenlaisia maatilan ja oman kylän tapahtumia. Vuonna 2005 valmistui Mervi Junkkosen dokumenttielokuva Hiljainen tila, joka kertoo Junkkosten vanhan sukutilan kuolinkamppailusta, siitä miltä tuntuu, kun karja viedään lopetettavaksi ja vanhempien on ajateltava elämä uusiksi.

"Elokuvaa tehdessäni ymmärsin, että tällä tavalla jatkan erästä isäni perinnettä." Hiljainen tila voitti samana vuonna arvostetun Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla.

Aiheena elämän taitekohdat

Elokuvissaan Mervi Junkkonen käsittelee mielellään elämän taitekohtia ja ihmisten valintoja. Aarne (2005) kertoo 86-vuotiaasta Aarnesta, joka sinnittelee yksin pienellä kotitilallaan eikä suostu lähtemään vanhainkotiin. Saanan tahto (2003) on Junkkosen lopputyö, joka kuvaa identiteettikriisiä, tahdon ja kehon ristiriitaa. Kiihkeästi luomuviljelijäksi haluavan Saanan atooppinen ihottuma puhkeaa niin pahaksi, ettei hän lopulta voi enää edes koskea kasveihin. Uthman (2009) kertoo alkoholisoituneesta Jarnosta, joka käytyään lähellä kuolemaa kääntyy muslimiksi.

"Elokuvaohjaajan on oltava spesifi ihmistuntija nähdäkseen, että tämä ihminen on hyvä kameran edessä ja tästä voi tulla kiinnostava tarina", Junkkonen sanoo. "On oltava hyvä kuuntelija ja lähdettävä samalta viivalta kuvattavan kanssa. En usko siihen, että katsotaan alaspäin, enkä halua lähteä tekemään elokuvaa myöskään niin, että idealisoin ihmisen."

Junkkonen korostaa, että ihmistä pitää kunnioittaa, ja toteaa, ettei pystyisi tekemään kenestäkään halventavaa dokumenttielokuvaa.

Mistä aiheet tulevat?

"Minua kiinnostaa ihmisen henkilökohtainen kriisi ja prosessi, elämän taitekohdat, vanhan ja uuden ajan risteymä tai ristiriita. Aiheet lähtevät paljolti omasta kiinnostuksesta", Junkkonen kertoo. "Uthmanin näin muutaman kerran metrossa. Suomalaisen näköinen, partainen mies, jolla oli päässään huivi ja yllään kaapu. Tulin uteliaaksi, ja lopulta keräsin rohkeutta ja menin juttelemaan hänen kanssaan. Usein olen myös tuntenut elokuvien henkilöt jo ennestään."

Sanon, että aiheet vaikuttavat minusta rankoilta ja koskettavilta ja saan Junkkosen nauramaan.

"Eiväthän nämä aiemmat ole mitään verrattuna tähän uusimpaan..."

Monivuotinen projekti

Syksyllä 2006 Mervi Junkkonen mietti oman maailmantuskansa keskellä, miten voisi hyödyntää ammattitaitoaan auttaakseen muita. Yhteydenotot Punaiseen ristiin ja muihin järjestöihin eivät tuottaneet tulosta. Silloin Kimmo Paananen Klaffi Tuotannoista lähetti Junkkoselle artikkelin siitä, että Ouluun oli syksyllä 2006 avattu Kidutettujen kuntoutuskeskus (KITU) maahanmuuttajille.

"Oivalsin, että minun ei tarvitse lähteä mihinkään, ihmiset, joita etsin, ovat tässä ympärillä."

Junkkosen ensi ajatus oli sisällyttää elokuvaan keskuksen asiakkaiden lisäksi henkilökuntaa ja käsitellä pelkästään terapiaprosessia. Tekoprosessin aikana useat asiat kuitenkin muuttuivat.

"Päähenkilöiden etsiminen oli epätoivoista. Moni kieltäytyi heti alkuunsa. Eräänkin kerran potentiaalisen päähenkilön tulkit, jotka olivat kotoisin samasta maasta, eivät suostuneet olemaan kanssamme missään tekemisissä, koska pelkäsivät, että heille tulee vaikeuksia. Heille vakuutettiin, että heidän osuutensa leikataan pois eikä heidän nimeään tarvitse näkyä edes lopputeksteissä, mutta silti he kieltäytyivät."

Kokemus herätti Junkkosen.

"Tajusin, että olen omalla tavallani vastuussa näistä ihmisistä ja heidän perheistään kotimaissaan. Suomessa tehty elokuva ei jää tänne, vaan leviää helposti internetin kautta muuallekin. Siitä alkoi uudestaan ajatteluprosessi siitä, miten tarina voidaan ylipäätään kuvata."

Tuolloin edellä mainittu kuvaaja Vesa Taipaleenmäki keksi elokuvassa toteutetun tavan ottaa taidokkaita lähiotoksia niin, ettei ihmistä tunnista.

Päähenkilöiden löytäminen oli silti vaikeaa, ja jossain vaiheessa Junkkonen oli ajatellut laajentaa aihetta journalisteihin, jotka ovat maanpaossa ja jotka ovat olleet tekemisissä kidutuksen tai kidutettujen kanssa.

Sitten löytyi Tšetšeniasta kotoisin oleva Musa.

"Musa oli hyvä kertoja. Hän osasi hienosti esittää asioita vertauskuvin ja pystyi puhumaan kokemastaan kidutuksesta."

Kuvaaminen oli vaikeinta Musan kanssa, sillä hänen perheensä kohdalla riski oli erityisen suuri. Siksi Musan roolia elokuvassa ei voinut laajentaa, vaikka Junkkonen olisi niin halunnut.

Ohjaajasta tukihenkilöksi

Alusta asti oli tärkeää, että päähenkilöt saavat ammattimaista apua, koska elokuvan tekoprosessi saattaisi herättää heissä uutta ahdistusta. Siksi haastateltavat etsittiin Kidutettujen kuntoutuskeskuksen kautta. Kebin kohdalla suunnitelma epäonnistui.

"Hän tuli kohdelluksi epäreilusti. Hän asui ensin Oulussa, mutta paikka muutettiin transitvastaanottokeskukseksi, josta väkeä siirretään sinne, missä on tilaa. Siellä ei mietitty, että Kebi kävi terapiassa Oulussa. Hänet siirrettiin 400 kilometrin päähän Ruovedelle, joten terapia katkesi."

Junkkosesta tuli tavallaan Kebin tukihenkilö.

"Se oli raskasta, koska tuntui, että jokainen keskustelumme vetää häntä syvemmälle syövereihin ja se on minun vikani. Tunsin syyllisyyttä siitäkin, että näin miten haastateltavat joka kerta tsemppasivat minua varten. Kebin kanssa yritin miettiä, miten saisin käännettyä keskustelut niin, että hän saisi niistä jotakin elämänvoimaa."

Miten Junkkonen itse suojautui kuunnellessaan järkyttäviä kuvauksia kidutuksesta ja tuntiessaan päähenkilöiden ahdistuksen?

"Se auttoi, että haastattelujen välillä oli pitkiäkin taukoja. Näin alussa painajaisia, mutta aiheeseen tottui pikkuhiljaa. Alitajuisesti tämä kokemus kuitenkin vaikuttaa vieläkin. En pysty enää katsomaan väkivaltaa, koska minulle tulee fyysisesti paha olo. Ymmärrän nyt paremmin, miltä se tuntuu ja mitä se aiheuttaa ihmisille. Väkivalta ei ole enää leikkiä tai viihdettä."

Junkkonen toteaa, ettei hän pystyisi olemaan näiden asioiden kanssa tekemisissä päivästä toiseen siten kuin esimerkiksi KITUn työntekijät.

"Tulen silti aina kantamaan huolta näistä neljästä ihmisestä. Joku sanoi minulle, ettei sinusta tarvitse tulla aktivistia, olet elokuvantekijä. Se oli helpotus."

Kidutettuja käännytetään

Aktivistin mainetta Junkkonen kuitenkin vahingossa sai. Elokuvan ennakkokutsuvierasnäytöksessä tammikuussa Oulussa hän toisti KITUn Pekka Tuomolan puoli vuotta aiemmin lausuman toteamuksen, että Suomi käännyttää kidutettuja. Paikalla ollut media uutisoi nimenomaan tuon kohdan, mikä sai Maahanmuuttoviraston älähtämään ja Pakolaisneuvonnan ja Kidutettujen kuntoutuskeskuksen laatimaan vastakannanoton. Myös YK on arvostellut Suomea turvapaikanhakijoiden käännyttämisestä takaisin maihin, joissa heitä on kidutettu.

Junkkonen on pahoillaan, kahdestakin syystä.

"En ymmärrä, miksi Maahanmuuttoviraston lausunto julkaistiin mediassa, mutta Pakolaisneuvonnan ja KITUn kannanoton julkaisi enää vain Kansan Uutiset. Miksi keskustelu halutaan tyrehdyttää?"

Vielä enemmän hän suree päähenkilö Sergen puolesta.

"STT haastatteli pitkään Sergeä Oulun ennakkonäytöksessä, mutta yksikään lehti ei julkaissut haastattelua, vaan uutisoi pelkästään käännytystä koskeneen kritiikin. Se tuntuu todella pahalta varsinkin kun näin, kuinka raskasta haastattelun antaminen oli hänelle ollut."

Toisen saappaisiin

Mervi Junkkonen on asunut useita vuosia Ruotsissa, mutta tekee taiteellisen työnsä pääosin Suomessa.

"En varmaankaan olisi tehnyt tätä elokuvaa, jos olisin asunut Suomessa. Uppsalassa tuttavapiiriini kuuluu kaikenmaalaisia ihmisiä. Ihmisten erilaiset kulttuurit ja tavat ovat minusta rikkaus. Lisäksi alussa tunsin siellä itseni ulkopuoliseksi, ja oli helpompi tutustua sellaisiin ihmisiin, jotka kokivat myös itsensä ulkopuolisiksi. Osan taustat ja kokemukset olivat tietysti rankkoja toisin kuin minulla."

Sekä Jälki elämässä- että Uthman-elokuvassa Junkkonen on halunnut näyttää, että erilaisuutta ja erilaisia kulttuureja ei pidä pelätä, että ei ole pelottavaa olla lähellä toista ihmistä. Vieraan pelkoa pitää hälventää.

Junkkonen on luonnollisesti päätynyt keskustelun- ja herjanaiheeksi "maahanmuuttokriittisellä" Hommafoorumilla. Aiheesta ei kuitenkaan ole kirjoiteltu kovin paljon, mikä oli yllätys.

"Luulen, että elokuvan aihe, kidutus, on pidätellyt pahimpia ylilyöntejä. On ehkä koettu, että ihan miten vain ei voi kidutuksesta puhua. Pahin kommenttiruuhka oli oltuani Aamu-tv:ssä yhdessä Pekka Tuomolan kanssa, ennen kuin elokuva esitettiin televisiossa."

Mervi Junkkosen tarkoitus oli elokuvallaan näyttää hyvin henkilökohtaisesti ja läheltä pakolaisen elämää Suomessa, niin että katsoja voi melkein kokea olevansa toisen ihmisen saappaissa. Vastaanotto on ollut hyvä meillä ja myös ulkomailla. Moni elokuvan Suomessa nähnyt on ottanut Junkkoseen yhteyttä ja kysynyt, mitä voisi tehdä. Usea on myös todennut, ettei elokuva "ollut ollenkaan paha", ja yrittänyt esimerkiksi Facebookissa kannustaa ihmisiä katsomaan.

Koska erityisesti Jälki elämässä -elokuvan tekeminen on ollut raskas kokemus, kiinnostaa tietää, aikooko Junkkonen jatkossa tehdä myös fiktiota.

"Tällä hetkellä dokumenttielokuva tuntuu omimmalta. Fiktio vaatii kaiken luomista alusta alkaen itse. Poimin mieluummin jonkin kiinnostavan asian, ihmisen tai yksityiskohdan, josta lähden kerimään tarinaa auki. En silti sulje pois fiktion tekemisen mahdollisuutta joskus tulevaisuudessa."

Anu Harju

Jälki elämässä -elokuvan voi pyytää DVD:nä

esitettäväksi yleisötilaisuuksissa

Klaffi Tuotannot Oy:stä, This email address is being protected from spambots. You need JavaScript enabled to view it..