Kun Nato ja Jugoslavian liittotasavalta tekivät rauhansopimuksen kesäkuussa 1999, sekä Jugoslavia että Nato voivat sanoa saavuttaneensa sodan kautta tavoitteensa: Nato oli tyytyväinen, että Jugoslavian joukot vetäytyivät Kosovon alueelta. Tämän jälkeen Nato-joukot menivät niiden tilalle perustaen Kosovoon eräänlaisen protektoraatin.

Jugoslavia puolestaan oli tyytyväinen siihen, että sopimuksessa taattiin Kosovon kuuluminen Serbiaan ja että Kosovon vapautusarmeija (KLA – UCK) jäi vaille poliittisen auktoriteetin asemaa. Lisäksi Jugoslavia painotti, että sopimuksen myötä Kosovon hallinnointi päätyi YK:n eikä suinkaan Naton vastuulle. Näin Jugoslavia katsoi luonnollisesti tehneensä sopimuksen, joka oli sille paljon edullisempi kuin Naton Rambouillet´n ”neuvotteluissa” tarjoamat ehdot (näihin ehtoihin kuului myös Naton oikeus toimia kaikkialla Jugoslavian alueella, mutta tämä oli niin kohtuuton vaatimus, etteivät Nato-maat koskaan olettaneetkaan Jugoslavian sitä hyväksyvän). 
Vaikka Nato käytti KLA:ta käytännössä omina maajoukkoinaan Kosovon maaperällä, on kyseenalaista, halusiko se itse asiassa edistää KLA:n tavoitteita. Mikäli Nato-maiden tavoitteena olisi ollut itsenäinen Kosovo, se tuskin olisi tehnyt rauhansopimusta, jossa taattiin Kosovon kuuluvan vastedeskin Serbiaan. Nato-maat tukivat avoimesti Kosovon albaaneja, mukaan lukien heidän aseellista kapinaansa, mutta itse asiassa tuki ei ulottunut albaanien itsenäisyyden tavoitteluun tai KLA:n yleisempiin pyrkimyksiin, kuten Suur-Albaniaan. On hieman paradoksaalista, että Kosovon statuksen suhteen länsimaat olivat käytännössä samoilla linjoilla kuin Jugoslaviakin. Tämä on kuitenkin selvästi nähtävissä siitä, kuinka nopeasti Nato veti tukensa KLA:n tavoitteilta. Mitä ilmeisimmin Nato-maat halusivat tuhota Jugoslavian taloudellisen järjestelmän, joka oli luonteeltaan uusliberalismin vastainen, mutta Kosovon albaanien aspiraatiot eivät saaneet lännessä juurikaan tukea osakseen.

Albaanien itsemääräämisoikeus

Kun Nato oli albaanien yllätykseksi hylännyt tien, jonka ajateltiin vääjäämättä vievän Kosovon irrottautumiseen Serbiasta, KLA otti uudeksi strategiakseen ns. demografisten faktojen luomisen. Vain muutama kuukausi Jugoslavian joukkojen vetäytymisen jälkeen raportoitiin, että yli 200 000 serbiä, romania ja slaavimuslimia oli paennut albaanien järjestelmällistä etnistä vainoa Kosovosta muualle Serbiaan. Koska länsimaat olivat aiemmin demonisoineet serbit ja esittäneet albaanit uhreina, puhdistukset voitiin tehdä ilman lännen puuttumista asiaan. KLA:lle etniset puhdistukset olivat todennäköisesti rationaalinen keino edistää albaanien itsenäisyyspyrkimyksiä: mitä vähemmän maakuntaan jäi ei-albaaneja, sitä vaikeampaa kenenkään olisi kieltää albaaneilta itsemääräämisoikeutta.

Länsimaat mukana pelissä

Jugoslavian joukkojen lähdettyä Kosovosta sinne riensi myös suuri joukko länsimaisia konsultteja, joiden tehtäväksi Maailmanpankki oli antanut liittää maakunta osaksi vapaan markkinatalouden yhteisöä. KLA:n jäsenet päätyivät johtamaan aluehallintoa sekä kaikkia merkittäviä teollisuuslaitoksia, ja kapinallisarmeijan pitkäaikaiset yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen, ase-, huume- ja ihmiskauppaan tarkoittivat käytännössä koko maakunnan luisumista mafian temmellyskentäksi. Kosovon valtavat mineraalivarat myytiin pilkkahintaan ulkomaiselle pääomalle, ja tuottoisasta huume- ja ihmiskaupasta saatavia varoja pestään ulkomaalaisten firmojen jälleenrakennusprojekteissa. Nato ja YK ovat olleet haluttomia puuttumaan alueella rehottavaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja ei-albaanien vainoon, ja näin kunnollista laillista taloutta, demokratiasta puhumattakaan, ei ole päässyt Kosovoon kehittymään. Maaliskuun 2004 mellakoissa murhattiin useita serbejä sekä poltettiin heidän talojaan. Samoin tuhottiin ortodoksikirkkoja. Nämä osoittavat, että Kosovon ihmisoikeustilanne on hyvin kaukana kansainvälisistä minimistandardeista.

Myös YK:ta arvostellaan

Kosovon albaanit ovat varsin turhautuneita tilanteeseen, jossa kansainvälinen yhteisö syytää tolkuttomia määriä rahaa Kosovoon, mutta rahat päätyvät jonnekin aivan muualle kuin tavallista kansaa auttamaan. YK:n missio (UNMIK) on jo pidemmän aikaa herättänyt pahaa verta. Se on varsin ymmärrettävää, koska ulkomaalaiset johtavat maakuntaa, jota he eivät edes kunnolla tunne. Lisäksi he ovat paikalliseen väestöön verrattuna käsittämättömän rikkaita.
Monien raporttien mukaan UNMIK on varsin korruptoitunut organisaatio, jonka työntekijöistä monille on tärkeämpää kasvattaa henkilökohtaista varallisuutta kuin edistää Kosovon asukkaiden hyvinvointia. Esimerkkinä YK-hallinnon tehottomuudesta on se, ettei Kosovossa vieläkään ole luotettavaa sähkönjakelua, vaikka ennen sotaa Kosovo tuotti sähköä vientiin. Viime aikoina kosovolaiset ovatkin kohdistaneet vihansa UNMIKiin, ja mm. useita YK:n työntekijöiden autoja on räjäytetty.
KLA, joka nykyään vaikuttaa useina erinimisinä ja -kokoisina aseellisina tai puoliaseellisina järjestöinä, ei tietenkään ole hylännyt haavettaan Suur-Albaniasta. Sen joukot ovat aloittaneet taisteluja sekä Serbian armeijaa vastaan Kosovon ulkopuolella Etelä-Serbiassa että Makedonian armeijaa vastaan maan luoteisosissa. Vaikka suurin osa Albanian asukkaista ei ole erityisen innostunut Suur-Albaniasta, KLA:n joukoissa usko siihen elää vahvana. Sen tytärjärjestöjen edustajat ovat jo ilmoittaneet nousevansa uudelleen aseelliseen kapinaan Kosovossa, mikäli maakunnalle ei pikaisesti myönnetä itsenäisyyttä. UNMIK ottaa nämä varoitukset varsin vakavasti: sen tarkoitus on vetäytyä Kosovosta niin pian kuin mahdollista, ennen kuin hyökkäyksistä sitä vastaan tulee jokapäiväisiä ja uhreja vaativia.

Ahtisaari mukana neuvotteluissa

Tammikuussa 2006 ollaan aloittamassa neuvottelut Kosovon lopullisesta asemasta Kosovon albaanien ja Serbian hallituksen välillä. Albaanit vaativat ehdotonta itsenäisyyttä, kun taas Serbia pitää kiinni YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmasta 1244, jonka mukaan Kosovo on erottamaton osa Serbiaa. Kosovon itsenäisyys on kuitenkin saanut viime vuosina lisää kannatusta etenkin länsimaissa (on jopa väitetty, että alkuperäinen rauhansopimus johtaisi automaattisesti itsenäisyyteen, vaikka siinä nimenomaan vahvistetaan Serbian suvereniteetti Kosovon alueella). Yksi ongelma on, kuinka oikeutetaan Bosnian rajojen muuttumattomuus, jos samalla Serbian rajoja aletaan muuttaa. Serbian pääministeri Kostunica onkin jo käynyt keskusteluja Bosnian serbitasavallan johtajien kanssa siitä, kuinka serbitasavalta voidaan liittää Serbiaan, mikäli Serbia menettää Kosovon.
International Crisis Group, jonka toiminnassa tulevien neuvottelujen välittäjä Martti Ahtisaari on ollut kiinteästi mukana, on jo kauan pitänyt Kosovon itsenäisyyttä ainoana mahdollisuutena nykytilanteen ratkaisemiseksi. Vaikka Suomessa Ahtisaarta ylistetään usein neutraalina diplomaattina, serbien näkökulmasta hän on jo lähtökohtaisesti täysin albaanien puolella. Yleisemminkin Ahtisaarta voidaan pitää interventionistisen ulkopolitiikan vankkumattomana puolestapuhujana, ja kuten olemme Suomessa viime aikoina saaneet todeta, Naton lähes kritiikittömänä kannattajana. Naton toiminta on selvästi pahentanut Kosovon konfliktia, mutta on hyvien tapojen vastaista sanoa tätä ääneen.

Jussi Sinnemaa