David Rosenberg on israelilais-palestiinalaisen IPCRI-järjestön työntekijä. Hän vieraili Suomessa syyskuussa yhdessä saman järjestön Mutassim Abu al Hawan kanssa. Artikkelissaan Rosenberg kuvailee Israelin miehityksen taloudellisia ja työvoimapoliittisia seurauksia.

Vuonna 1967 Israel oli valloittanut Länsirannan Jordanialta ja Gazan alueen Egyptiltä. Tämän jälkeen Israel miehitti nuo alueet. Miehitystä käsitellään usein turvallisuuspolitiikan ja palestiinalaisten poliittisen sorron kannalta, mutta sen taloudellisia ja työvoimapoliittisia seurauksia käsitellään harvoin. Miehitys on tullut valtavan kalliiksi sekä Israelille että Palestiinalle, ja aivan erityisen paljon se on tullut maksamaan näiden maiden työläisille.
Vuosien 1967 ja 1987 välillä miehitys oli halpaa Israelin yhteiskunnan kannalta, sillä palestiinalaisen väestön tarjoama runsas ja halpa työvoima korvasi israelilaiset työläiset varsinkin maanviljelyn ja rakentamisen aloilla. Kilpailuttaminen palestiinalaisten kanssa piti palkat alhaisina, ja 1980-luvulle tultaessa se oli poistanut israelilaiset lähes kokonaan näiltä aloilta. Tuona aikana kolmannes palestiinalaisista työssäkäyvistä oli töissä israelilaisilla työnantajilla.
Koulutetut palestiinalaiset eivät voineet työskennellä Israelissa. Heidän oli pakko tehdä töitä joko maanviljelyksessä tai rakennusalalla, tai muuttaa arabimaihin ja erityisesti Persianlahden valtioihin, joissa oli kysyntää koulutetulle työvoimalle koneteollisuudessa ja palvelualoilla. Suurella osalla nuoremman sukupolven palestiinalaisista oli kuitenkin korkeammat vaatimukset, ja he toivatkin esille oikeutetun suuttumuksensa Israelia kohtaan.
Näinä miehityksen vuosina Israel verotti palestiinalaisia, mutta ei tehnyt mitään ylläpitääkseen tai kehittääkseen olemassa olevaa talouden infrastruktuuria. Kaiken lisäksi Israel esti ulkomaiset investoinnit peläten kilpailua. Vuosina 1970–1987 palestiinalaisilta kerättiin tullimaksujen muodossa viisi miljardia Yhdysvaltain dollaria, mutta vain murto-osa tästä rahasta suunnattiin takaisin hyödyttämään miehitettyjä alueita.
Tuloksena oli ensimmäinen palestiinalaisten kansannousu, intifada.
Tämän ajanjakson aikana Israel käytti suuren osan resursseistaan tukahduttaakseen palestiinalaisten kapinan. Nämä resurssit olivat suoraan poissa Israelin valtion yhteiskunnallisista tarpeista. Samaan aikaan Israelin valtion resursseja verotti toinen miehitysprojekti eli siirtokunnat. Siirtokunnat ovat pieniä kaupunkiyhteisöjä Länsirannan ja Gazan alueella. Näitä siirtokuntia piti suojella raivostuneiden palestiinalaisten vihalta varsinkin vuoden 1987 jälkeen, joten kustannuksia ei koitunut pelkästään infrastruktuurista ja asutuksesta, vaan myös lisätyistä turvallisuusjoukoista, järjestelyistä ja aseistuksesta. Nämä kustannukset olivat omalta osaltaan siten pahentamassa Israelin taloudellista ahdinkoa, joka syntyi valtavasta siirtolaisaallosta vuonna 1991 Neuvostoliiton romahtamisen myötä; siirtolaisia tuli noin miljoona kuuden vuoden aikana.
Ensimmäisen kansannousun kukistamisen ja vuoden 1993 Oslon sopimuksen solmimisen jälkeen Israel alkoi kohdistaa palestiinalaisiin uudenlaista sulkupolitiikkaa. Tässä menettelyssä ei sinällään ollut mitään uutta paitsi sen intensiivisyys. Tästä politiikasta tuli pysyvä olotila.
Palestiinalaiset hyötyivät omalta osaltaan autonomisiksi muuttuneiden alueiden taloudellisesta kasvusta, mikä helpotti ja monipuolisti tarjolla olevia työllistymisvaihtoehtoja. Toisaalta israelilaiset työläiset eivät hyötyneet uudesta tilanteesta. Edullista palestiinalaista työvoimaa ei suinkaan korvattu israelilaisilla, jotka olisivat vaatineet asianmukaista palkkaa. Sen sijaan palestiinalaisten tilalle tuotiin siirtotyövoimaa Thaimaasta, Romaniasta, Kiinasta ja Filippiineiltä. Samaan aikaan työttömyys oli edelleen korkealla tasolla, yli kymmenen prosentin, mutta tuskin kukaan kritisoi hallitusta tällaisista toimenpiteistä. Tällainen poliittinen linjaus jäi korjaamatta.
Toisen ongelman muodostivat työttömyysturvamaksut, joita israelilaiset työnantajat vähensivät palestiinalaisille maksamistaan palkoista. Vuosina 1968–1993 tuon summan arvoksi voidaan arvioida 250 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Tämä rahan avulla oli tarkoitus kustantaa palestiinalaisten työläisten sosiaaliturva, mikäli heidän työntekonsa keskeytyisi työttömyyden tai sairauden vuoksi. Israelin sosiaaliturva maksoi tällaista sosiaaliturvaa kuitenkin vain harvoin. Samalla tavoin palestiinalaiset maksoivat ammattiliittomaksujaan Israelin työntekijäjärjestölle, Histadrutille, joka ei kuitenkaan antanut heille lainkaan suojeluaan.
Vuoden 1993 jälkeen palestiinalaiset joutuivat kärsimään suljetuista työmarkkinoista. Israelissa työskenteleminen ei enää tarjonnut helpotusta työtilanteeseen, jota toinen kansannousu (2000–2004) vielä pahensi, joten palestiinalaisten työttömyysprosentti on nyt 40–60 prosenttia.
On itsestään selvää, että mitään rauhansopimusta ei saatu aikaan näin ankaran taloudellisen ahdingon vallitessa.
Tämän lisäksi Israel on luonut järjestelmän, jolla valvotaan ihmisten liikkumista, ei ainoastaan Israelin ja Länsirannan välillä, vaan myös Länsirannan eri osien välillä. Täten Israel kykenee kontrolloimaan sekä sotilaallisesti että taloudellisesti palestiinalaisten elämää. Palestiinalaisella työläisellä onkin hyvin vähän vaihtoehtoja elantonsa ansaitsemiseen. Hän voi esimerkiksi työskennellä Länsirannan tehtaissa, joiden palkka riittää hädin tuskin elämiseen. Hän voi myös ryhtyä maanviljelijäksi Israelin puolustusvoimien ylläpitämien ankarien rajoitusten puitteissa sekä siirtokuntalaisten haitanteon uhrina. Hän voi vetäytyä kotiinsa ja yrittää elää avustusten varassa. Hän voi myös yrittää muuttaa siirtolaisena muihin arabimaihin. Mikäli hänellä on koulutusta, hän saa hyvän palkan. Hänestä ei kuitenkaan tule täysivaltaista kansalaista ja hän tulee jäämään toisen luokan kansalaiseksi, jota kohdellaan epäluuloisesti.
Israelilaisella työläisellä on paljon enemmän vaihtoehtoja, jos hänellä on koulutusta. Mutta mikäli israelilaisella ei ole takanaan tuntuvaa taloudellista tukea vanhemmiltaan ja varsinkaan koulutusta, hän joutuu liittymään siihen köyhien israelilaisten joukkoon, joka muodostaa 25 prosenttia väestöstä. Heistä monet ovat kokopäivätyössä siten että perheen molemmat vanhemmat työskentelevät, ja silti kärsivät köyhyydestä. Talouden ja koulutuksen infrastruktuureihin tarkoitetut resurssit suunnataankin miehityksen ja siirtokuntien ylläpitoon sekä poliittisten ääriainesten poliittisiin maksuihin, joilla pyritään pönkittämään Israelin tämän hetkistä epäpätevää hallitusta. Tämä kaikki kiskotaan israelilaisten työläisten selkänahasta eivätkä työläiset eivät pääse lainkaan hyötymään taloudellisesta kasvusta.
Israelin on poistuttava siirtokunnista. Rauhan saavuttaminen alueella edellyttää itsenäisen Palestiinan valtion perustamista ja tämän valtion tulee olla vapaa Israelin sotilaallisesta ja taloudellisesta valvonnasta. Miehityksen lopettaminen vapauttaisi resursseja, joita kaivataan kipeästi rappeutuneen koulutusjärjestelmän ja muiden yhteiskunnallisten rakenteiden korjauksessa.

David Rosenberg

Kirjoittaja on israelilais-palestiinalaisen rauhanjärjestö IPCRI:n työntekijä (Israel/Palestine Center for Research & Information)
www.ipcri.org