Nykymaailmassa on selvää, että joissain tilanteissa laajat ihmisoikeusrikokset, esimerkiksi Itä-Timor ja Palestiina, saattavat vaatia jonkinlaista kansainvälistä väliintuloa joko suvereenin valtion sisällä tai jonkin ulkovallan laittomasti miehittämällä alueella. Tällainen interventio ei kuitenkaan välttämättä merkitse sotilaallista väliintuloa tai miehitystä. Ensimmäisenä vaihtoehtona on pidettävä turvallisuuden takaamista alueella kansainvälisin voimin. Ja mikä tärkeintä, päätökset väliintulosta kuuluvat YK:lle. Pelko, että jokin turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenistä käyttää veto-oikeuttaan (oli huoli sitten aiheellinen, liioiteltu tai täysin tuulesta temmattu) ei anna USA:lle ja sitä mahdollisesti tukevalle Britannialle oikeutta kiertää peruskirjan vaatimusta YK:n määräysvallasta kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta koskevissa asioissa. Ottaessaan ohjat omiin käsiinsä Yhdysvallat osoittaa halveksuntaansa muita maita kohtaan.

Miksi sitten Yhdysvallat on ollut etunenässä kaivamassa maata YK:n ja kansainvälisen oikeuden alta? Eikä tämä koske vain omavaltaisen unilateralismin nimiin avoimesti vannovaa Bushin hallintoa vaan myös Clintonin hengenheimolaisia, jotka olivat aikoinaan ainakin jossain määrin monenkeskisyyden kannalla.
Ilmiö on itse asiassa ikivanha. Kyse on ylivoimaisesta sotilasmahdista, joka valtansa huipulla uusintaa globaalit säännöt siitä miten alueitaan hallitsee. Kaksituhatta vuotta sitten Thukydides kuvasi kirjoituksissaan Meloksen saarta, jonka valloituksella oli suuri merkitys Kreikan valtakunnan vakauden takaamisessa ja johon miehittäjä sovelsi aivan eri lakeja kuin demokraattiseen Ateenaan. Rooman imperiumi teki samoin luodessaan omat lakinsa Rooman kansalaisille ja toisenlaiset kaukaisille valloituksilleen. Pitkälti samaa kaavaa noudatettiin viime vuosisadoilla myös brittiläisessä imperiumissa, jossa ”aurinko ei koskaan laskenut”. 1900-luvun lopulla vuorossa oli Washington, joka oli saavuttanut niin paljon sotilaallista, taloudellista ja poliittista valtaa, ettei sitä voitu aiemmin edes kuvitella.

Omaehtoista toimintaa

Tämä 1900-luvun lopun amerikkalaistyyppinen imperialismi konkretisoitui Yhdysvaltojen irtisanoutumisena monista YK:n piirissä laadituista sopimuksista ja kansainvälisistä sitoumuksista, joihin se oli itse painostanut muita. Esimerkkinä oli Washingtonin päätös torjua vuonna 1998 solmittu Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamissopimus ja hylätä vuonna 1997 syntynyt maamiinakielto. Yhdysvallat oli myös kääntänyt selkänsä muun muassa lasten oikeuksien sopimukselle, merioikeuden yleissopimukselle, koko joukolle ihmisoikeussopimuksia sekä kansainväliselle ydinkokeiden kieltosopimukselle. Samaa asennetta kuvasti myös äkillinen luopuminen Persianlahden sodan yhteydessä korostetusta ajatuksesta, että YK:n valtuutus oli tarpeen pohjimmiltaan yksipuolisissakin sotilasoperaatioissa.
Kun valtaan sitten vuonna 2001 nousi Bush nuorempi, aiemmin verhottuna esiintynyt suuntaus pääsi valloilleen toden teolla. Intomielisten kovan linjan kannattajien ja sodanlietsojien ympäröimä presidentti julisti uuden unilateralismin aikakauden alkaneeksi jo ennen syyskuun 11. päivän kauhistuttavia terrori-iskuja vuonna 2001. Iskujen jälkeen Bushin hallinto käytti hyväkseen syntynyttä pelon ilmapiiriä ja ajoi läpi virallisen jatkuvaan sodankäyntiin perustuvan politiikkansa piittaamatta YK:n peruskirjasta ja kansainvälisestä oikeudesta.

Yksipuolista interventiopolitiikkaa

Kenties selvimmin Yhdysvaltojen maailmanvallan elkeet tulevat esiin siinä, miten se on siirtänyt kansainvälisiä sotilaallisia väliintuloja koskevan päätöksenteon pois YK:lta; ainoana maailman maana, jolla on tarpeeksi valtaa tehdä niin. Sittemmin hyväksyntää on voitu hakea laittomasti Natolta, mutta viime kädessä asiat hoidetaan amerikkalaisten yksipuolisella voimankäytöllä.
Vuoden 1990 Irakin kriisissä Yhdysvallat valitsi YK:n työrukkasekseen sekä lahjoi ja uhkaili turvallisuusneuvoston hyväksymään ”liittoumansa” sodan Irakia vastaan. Vuosina 1992–1994, joita sävyttivät monet pahenevat kriisit ja vastoinkäymiset rauhanturvaoperaatioissa muun muassa Bosniassa, Somaliassa ja Ruandassa, Yhdysvallat sälytti hankalimmat tehtävät YK:lle ja syytti sitä omista ja liittolaistensa epäonnistumisista. Sitten alkoikin uusi vuosisata, ja ylimielinen Bush nuorempi julisti YK:n ”merkityksettömäksi”, jollei se suostuisi tukemaan amerikkalaisten kaavailemaa sotaa.
Julistaessaan ylimielisesti YK:n tekevän itsensä ”merkityksettömäksi”, George Bush nuorempi meni vielä edeltäjiäänkin pidemmälle. Kukaan Yhdysvaltojen hallinnossa ei ole valmis myöntämään, että maa on liian harvoin kiinnostunut ja liian usein kyvytön lopettamaan sotia tai suojelemaan ihmisoikeuksia. Kukaan ei ole valmis myöntämään, että aivan kuten etelän maissakin, myös Yhdysvalloissa nimenomaan ihmiset tarvitsevat YK:ta. Ja yksi tärkeä tehtävä, johon sitä tarvitaan, on vastavoiman luominen Yhdysvaltojen vallanhalun ruokkimille sodille.

YK – köyhien toivo?

Joskus Persianlahden sodan jälkeen vuonna 1991 Yhdysvalloissa nähtiin uusintana julkisen palvelun tv-kanavalla amerikkalaisen kansalaisoikeusliikkeen historiasta kertonut ainutlaatuinen sarja Eye on the Prize. Se alkoi vanhalla mustavalkopätkällä 1950-luvun alkupuolelta. Siinä pieni ryhmä mustia vuokraviljelijöitä marssi jossain päin Amerikan syvää etelää. He olisivat kuitenkin voineet olla melkein mistä päin maailmaa tahansa: resuisia, kouluttamattomia ja rutiköyhiä ihmisiä. He kantoivat muutamaa kömpelösti raapustettua kylttiä, joissa vaadittiin oikeutta äänestää. Heillä oli mukanaan myös yksi ainoa lippu. Se oli nuhjaantunut sinivalkoinen Yhdistyneiden kansakuntien tunnus. Se oli heille toivon merkki aikana, jolloin heidän oma hallituksensa ei tarjonnut minkäänlaista toivoa paremmasta elämästä.
Kuinka lieneekään nyt, yli puoli vuosisataa myöhemmin? Mitä mahtavat ajatella Bagdadin tai Gazan, Mogadishun tai Kabulin, ja miksei myös Mississippin tai New Yorkin, sitkeän köyhyyden ja kurjuuden vaivaamat ihmiset? Vieläkö hekin panevat toivonsa YK:hon – Washingtonin lujasti otteessaan pitämään maailmanjärjestöön?

Phyllis Bennis

Suomennos Kirsi Komonen

Teksti on ote Phyllis Bennisin esipuheesta hänen pian suomeksi ilmestyvästä Tulilinjalla YK -kirjastaan.