Eipä ole kovinkaan monta kertaa tullut mieleeni, että jonain päivänä löytäisin itseni syömästä lounasta ja skoolaamasta Nato-upseereiden kanssa Naton päämajasta. Kaikkiin aiempiin Nato-retkiini olen varustautunut lähinnä kameroiden ja köysitikkaiden kanssa.

Lokakuun kolmannen päivän aamuna löysin itseni kuitenkin hiukset kammattuina ja mekkoon pukeutuneena Naton SHAPE-tukikohdan (Supreme Headquarters Allied Powers Europe) porteilta yhdessä 14 muun median edustajan kanssa. Odotukseni olivat korkealla, vaikka olinkin aamulla riidellyt päätoimittajani kanssa siitä, saanko kysyä vapaasti mitä huvittaa ja että saanko kirjoittaa nuorten sanomalehteen Nato-vastaisen artikkelin. Minua vaadittiin käyttäytymään hyväksyvästi ja tekemään juttu Nato-myönteisen näkökannan mukaan. Perusteluna toimi se fakta, että opetusministeriö oli maksanut matkani.

Hymistelyä parakissa

Päämajan portilla meidät luonnollisesti ensimmäiseksi tarkastettin. Nuori sotilas kävi bussimme läpi tarkastaen passit. Sitten saimme ajaa sisään. Yritin kurkkia bussin ikkunasta kaikkea mitä nähtävissä oli, mutta ympäristö oli tylsä ja täynnä ruskeatiilisiä parakkeja. Sisällä meitä oli vastassa SHAPE:n päämajassa työskentelevä eversti Kai Vainio sekä muutama Naton upseeri.
Kierros aloitettiin tukikohdan baarista viinilasien skoolauksella, jonka jälkeen siirryimme syömään upseerien kanssa lounasta. Lounaan äärellä yritin viritellä keskustelua ydinaseista muiden toimittajien kanssa kertomalla heille bomb-spotting-aktioista, etenkin onnistuneista sellaisista. Punaviiniä ja lounasta seurasi siirtyminen ankeasta parakista toiseen ankeaan parakkiin, jossa meitä odottaisi opetushenkinen Powerpoint-esitys ja saisimme puhua ihan oikeiden Nato-upseereiden kanssa. Villeimmissä unelmissani olin tarkkasilmäisenä vakooja-agentti-toimittajana tehnyt hurjan kierroksen salaisiin asehalleihin, mutta Naton päämajassa Brysselin ulkopuolella sijaitsevassa SHAPE:ssa aseita ei ole. Niinpä löysin itseni pienestä pimeästä kongressihuoneesta, joiden seiniä koristelivat jäsenmaiden liput ja pöydillä oli näköispatsaita kättelevistä käsistä.

Romanttinen ja miehinen solidaarisuus

Pian saimme tutustua everstiluutnantti Steve Hughesiin, joka oli isokokoisen ja rehdin sotilaan oloinen mies. Hän yritti piristää kaikkia nukahtamaisillaan olevia toimittajia vitsikkäillä letkautuksillaan. Powerpoint-esitys oli tylsistyttävä, liian nopeatempoinen ja sekava. Se koostui pienistä keltaisista infolaatikoista sinisellä taustalla. Ketään ei oikein kiinnostanut. Osa toimittajista nukkui ja osa häpesi nukkuvien puolesta. Minä yritin ymmärtää jotain kuvien ja keltaisten infolaatikoiden sokkelosta, jota meille Steven vitsien siivittämänä syötettiin.
Esityksessä puhuttiin Naton onnistuneista projekteista, maailman vaarallisuudesta ja Naton erittäin tärkeästä roolista siinä. Maailma on nyt vaarallisempi kuin koskaan. Meillä on keskuudessamme pahempia terroristeja kuin koskaan aikaisemmin, mutta ei hätää, Nato tarjoaa kaikille rauhan, veljeyden ja isällisen turvan. Esityksen päätyttyä saimme esittää Stevelle kysymyksiä. Olin innoissani, sillä minulla oli mahdollisuus päästä kuulemaan, mitä kaikkea nämä ammattitoimittajat kysyisivät. Mukana oli sentään useamman suuren lehden sekä televisio- ja radiokanavien uutisten päätoimittajia. Olin itsekin prepannut Nato-tietouttani muutamalla kirjalla vielä lentokoneessa.

Komppaniassa hiljaisuus

Hiljaisuus. Kukaan ei kysynyt mitään. Viimein armeijan Ruotuväki-lehden nuori toimittaja kysyi jotain armeija-asiaa ja sai vastauksen. Itseäni oli jäänyt vaivaamaan puhe maailman vaarallisuudesta. Mielestäni maailma ei olisi yhtään niin vaarallisen tuntuinen, jos muutamia sosiaalisia asioita korjattaisiin, kansainvälistä asekauppaa säädeltäisiin, ydinsulkusopimuksia noudatettaisiin ja kolmansien maiden riisto lopetettaisiin. Kysyin Steveltä voisiko asiaa ajatella mitenkään niin, että tämän päivän vaaralliset, käsistä riistäytyvät etniset konfliktit (joilla hän oli maailman vaarallisuutta perustellut) olisivat ratkaistavissa esimerkiksi muilla keinoin kuin sotilasliitto Naton avulla. Mitä jos Naton sotilasliittoonkin kuuluvat entiset siirtomaaisännät myöntäisivätkin mokanneensa pahemman kerran ja kantaisivat moraalisen vastuunsa vaikkapa humanitäärisellä avulla, ja aloittaisivat kestävään kehitykseen tähtääviä  ohjelmia tilanteen rauhoittamiseksi? ”En ymmärrä kysymystä”, hän vastasi.
Sen sijaan, että olisin demonstroinut näkökantaani laulamalla Bob Marleytä ”hungry man is an angry man” (”nälkäinen mies on vihainen mies”), päätin muotoilla kysymyksen uudelleen: ”Ajatellaanpa vaikkapa Kongoa, yhtä pahinta konfliktialuetta, jossa uusin sisällissota on riehunut erittäin verisenä jo vuodesta 1998 alkaen. Konfliktiinhan on ollut suorana vaikuttajana Belgia, joka siirtomaaisäntänä ryösti uskomattomia rikkauksia, joiden varaan koko Belgia rakennettiin, tappoi miljoonia ihmisiä Kongossa. Eikö Belgialla olisi moraalinen vastuu auttaa Kongoa tänä päivänä muilla kuin sotilaallisilla keinoilla?” ”Olen pahoillani, en ymmärrä kysymystä”, Steve Hughes vastasi.
No, kolmas yritys: ”Siis jos ajatellaan, että konfliktit eivät ole ainoastaan irrationaalisia pyrskähdyksiä, vaan että niillä on juurensa historiassa kuten myös etnisillä konflikteilla. Eihän silloin auta, että yritämme hankkia lisää sotilaallista valtaa ja aseita, koska ’maailma on vaarallinen paikka’, vaan pitäisi pyrkiä ratkaisemaan asioita.” ”En ymmärrä kysymystä”. Selvä. Ei enää kysymyksiä. Jotenkin puhuimme eri käsitteillä. Keskustelutilaisuus jatkui lähes täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Kaipasin paikalle Aseistakieltäytyjäliiton poikia ja tyttöjä: ei varmasti olisi ollut hiljaista.

Viimeinen kysymys

Ennen kuin isäntämme, europarlamentaarikko Reino Paasilinna, lähetti Steve Hughesin ja tämän puolalaisen sotilaskaverin matkoihinsa ja kutsui keskusteluun mukaan eversti Kai Vainion, minulle suotiin viimeinen kysymysvuoro. Ihmetyksekseni kukaan huoneessaolijoista ei ollut ottanut puheeksi ydinaseita. Olen toki tietoinen, että itse sotilasliitto Natolla ei muutamaa helikopteria lukuunottamatta virallisesti ole omia aseita. Kuitenkin sotilasliiton jäsenmailla niitä on, ja Nato toiminnallaan rikkoo ydinsulkusopimusta mm. tuomalla ydinaseita maihin, joilla niitä ei ennestään ole ollut.
Olen tietoinen, että ydinasetukikohdat eivät ole turvallisia. Ne ovat alttiita terrorismille jo siitäkin syystä, että tukikohtiin on päässyt tunkeutumaan aseettomia ihmisiä ennalta ilmoitettuina ajankohtina. Se, mitä en varmasti tiedä, on Naton valmius käyttää ydinaseita. Kysyinkin, onko totta se väite, jonka olen useammasta lähteestä lukenut, että Nato-laissa ei ole enää nykyään säädöstä siitä, että ydinaseita saisi käyttää vain ydiniskun kohteeksi joutumisen jälkeen. Nykyinen lainsäädäntö sallisi myös nk. ennaltaehkäisevän iskun? ”Hmm, hyvä kysymys, mutta en tiedä.” Mitä? Miten niin et tiedä? Sinä olet everstiluutnantti ja töissä päämajassa? ”Kyllä, mutta en tiedä. Minun pitää selvittää asiaa, mutta nyt en vain tiedä.” Selvä. Ei muuta kysyttävää.

Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava

Ennen lähtöämme päämajasta kuulimme vielä suomalaisen Kai Vainion kommentteja Natosta. Luonnollisesti hän kannatti siihen liittymistä. Kysyin Vainiolta miksi Suomen pitäisi liittyä sotilasliittoon, kun meillä ei ole ulkoisia uhkia ja kaikki paljon puhutut terrori-iskutkin kohdistuvat yleisesti liittoutuneisiin maihin. Vainio ei osannut vastata sen selkeämmin kuin Steve Hugheskaan, mutta mainitsi kuitenkin maailman olevan paha paikka.
Päivä Naton päämajassa oli siis hyvin erilainen kuin olin kuvitellut. Olo oli kuin luokkaretkellä. Illalla hotellin baarissa eräs vanhempi toimittaja kääntyi puoleeni ja sanoi, että retkueessa oli yleisesti puhuttu miten hyvä oli, että olin ollut mukana kysymässä ”tyhmiä kysymyksiä”. Vanhemmat toimittajat kun eivät oikein olleet kehdanneet, koska heidän asemansa sitoi heidät esittämään tietävänsä jo kaiken, vaikka salaa he toivoivatkin että joku muu kysyisi. ”Aika leipiintyneeltä kuulostaa, mutta siltikin jotenkin tutulta”, minä vastasin.

Mari Hokkanen