Tämänkin lehden palstoilla on parinkymmenen viime vuoden aikana valppaasti seurattu kampanjointia Suomen Nato-jäsenyyden toteuttamiseksi. Eteneminen on tapahtunut askel askeleelta ja kuten tiedetään, nyt Suomen kytkevät sotilasliittoon jo moninkertaiset siteet. Vaikka valtaenemmistö kansasta on kaikissa mielipidetiedusteluissa tuonut esiin Nato-jäsenyyttä selvästi vastustavan kantansa, vyörytys kohti täysjäsenyyttä on jatkunut rajuna.

Viime aikoina kiivain Nato-kampanjointi näyttää kuitenkin jossain määrin laantuneen. Tärkeä vaikutus on varmaan ollut tasavallan presidentin määrätietoisella pitäytymisellä Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla. Nyt on kai alistuttu siihen, ettei päätöstä Natoon liittymisestä saada Tarja Halosen presidenttikaudella aikaan. Rauhanpuolustajan näkökulmasta tämä on ilman muuta nykyisen presidentin tärkeimpiä saavutuksia.

Helpolla ei Halonenkaan ole päässyt. Kiukku presidenttiä kohtaan on saanut monenlaisia, osin hyvin asiattomia muotoja. Myös pyrkimyksillä muuttaa uuteen perustus-lakiin kirjattuja säännöksiä presidentin ja valtioneuvoston toimivallan jaosta jälkimmäisen hyväksi on selvästi yhteys nykyisen presidentin taipumattomuuteen turvallisuuspolitiikan peruskysymyksissä. Olkoonkin etteivät mahdolliset uudistukset koskisi vielä tätä presidenttikautta.

Nyt Nato-keskustelu näyttää siis päältä katsoen olevan jonkinlaisessa suvantovaiheessa. Pinnan alla kuitenkin varmasti tapahtuu. On selvää, että tulevilla kaksilla vaaleilla on keskeinen merkitys asian etenemisen kannalta. Unohtaa ei sovi kolmattakaan, jo käytyä vaalia.

Eduskuntavaalit ovat jo vuoden kuluttua, keväällä 2011. On odotettavissa, että monet puolueet ja ehdokkaat kaikin tavoin välttelevät nostamasta Nato-kysymystä vaaliteemaksi. Kansan enemmistön kanta on hyvin tiedossa, joten erityisesti jäsenyyden kannattajat mieluiten sivuuttavat kampanjoinnissa koko asian. Sitä tärkeämpää on, että sotilaallisen liittoutumisen vastustajat, niin puolueet kuin yksittäiset ehdokkaatkin, pitävät kysymystä näyttävästi esillä. Siinä yksittäisten kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen, ei vähiten Rauhanpuolustajien, tehtävä on tukea heitä ja tiukata muiltakin selkeää Nato-kannanottoa. Tavoitteena täytyy olla sellainen eduskunta ja sellainen hallitus, joka ei aja maatamme meille vahingollisiin turvallisuus- poliittisiin ratkaisuihin.

Vuotta myöhemmin, alkuvuodesta 2012, on sitten presidentinvaalien vuoro. Juuri nyt näyttää epätodennäköiseltä, että muutosta johtavien valtionelinten valtasuhteissa sitä ennen saataisiin toteutetuksi. Ja hyvä niin. Kun kysymys on valtion turvallisuuden peruskysymyksistä, nykyinen kahden lukon järjestelmä on hyvin perusteltu. Nythän oli esillä ehdotus, jonka mukaan presidentin ja valtioneuvoston ollessa eri mieltä valtioneuvoston kanta voittaisi, jos eduskunta asettuisi sen kannalle. Tätä markkinoitiin reiluna mallina, joka oikeastaan säilyttäisi nykyisen tilanteen ennallaan, sitä vain vähän selkeyttäen. No, niinhän asia tietenkään ei ole. Nykytyyppisten vakaiden enemmistöhallitusten kaudella ratkaisun kierrättäminen eduskunnan kautta merkitsisi aina presidentin kannan syrjäytymistä – ja siis dramaattista muutosta valtasuhteissa.

Presidentin henkilöllä on jatkossakin keskeinen merkitys Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjausten kannalta. Kaksi vuotta ennen vaaleja kuviot eivät vielä ole selvillä. Kabineteissa peli varmaan kuitenkin käy jo kuumana. Jos ajatellaan kahta viimeisintä presidenttiämme, muistamme, ettei kumpikaan heistä ollut vähimmässäkään määrin suosikkina vielä kahta vuotta ennen valintaansa. Yllätyksiä voi nytkin olla odotettavissa. Myös presidentinvaaliprosessia rauhanpuolustajien ja muiden isänmaan edusta huolta kantavien on syytä seurata tarkalla silmällä ja korvalla ja pyrkiä siihen myös vaikuttamaan. Nato-ehdokasta emme presidentiksi halua.

Puhuin kolmesta vaalista. Tässä oli vasta kaksi. Kolmannella tarkoitan Kiasman viereisen lasirumiluksen päällikköä, Helsingin Sanomien päätoimittajaa. Tämä vaali on jo takana, ja siihen me emme päässeet osallistumaan. Huhtikuun alussa pitkäaikainen päätoimittaja Janne Virkkunen astui sivuun ja tilalle tuli Mikael Pentikäinen.

Helsingin Sanomien vaikutusvalta on suuri. Sen ohjelmassa on näkyvästi ollut Suomen länsi-integraation edistäminen. EU-jäsenyyden ajamisessa Hesarilla oli tärkeä merkitys. Läksiäishaastatteluissaan Janne Virkkunen onkin korostanut lehden yhteiskunnallista tehtävää tällaisiin ratkaisuihin vaikuttamisessa. EU-projektin onnistuminen näytti tässä edelleen olevan ylpeyden aihe. Mielenkiintoista kyllä, Natosta en havainnut Virkkusen lausuvan mitään. Kuitenkin myös Nato-jäsenyys on ollut Hesarin selkeästi esiintuoma tavoite. Ilmeisesti myös rumassa lasitalossa on päätelty, että nyt on aikalisän paikka. Taustatyötä kuitenkin varmasti tehdään Nato-jäsenyyden edistämiseksi ja sitä tukevien vaalitulosten aikaansaamiseksi. Ollaanpa siis tältäkin osin valppaina ja seurataan erityisesti uuden päätoimittajan linjauksia.

Pekka Koskinen