Ruandan kansanmurhasta on kulunut kaksitoista vuotta. Silti maahan saapuu vieläkin kuukausittain kymmeniä vanhempiaan etsiviä lapsia.

Ruandan kansanmurha pistettiin täytäntöön huhtikuussa 1994, kun maan silloisen presidentin Juvénal Habyarimanan lentokone ammuttiin alas. Hutujen aloitettua sata päivää kestäneen verilöylyn ainakin 800 000 tutsia tapettiin. Rajuimpien arvioiden mukaan ihmisiä olisi tapettu jopa kaksi kertaa enemmän.

Kansanmurhassa tapettiin ihmisiä ikään katsomatta – nuorimmat surmansa saaneista olivat vastasyntyneitä. Osa tutsiväestöstä pääsi pakenemaan Ruandan naapurimaihin, perheineen tai ilman. Ne, jotka ovat kadottaneet kansanmurhassa omaisiaan, saavat läheistensä löytämiseksi apua Kansainväliseltä Punaiselta Ristiltä. Catherine Mukantabana työskentelee Punaisen Ristin tiimissä, joka etsii ruandalaislasten kadonneita vanhempia.

Ruandan kansanmurhasta on jo yli kymmenen vuotta, mutta maahan palaa orpoja lapsia. ”Vieläkin löytyy Kongosta palaavia lapsia, jotka ovat menettäneet tai kadottaneet vanhempansa. Kuukausittain jopa 20 lasta ilmaantuu Ruandaan etsimään vanhempiaan.”

Vaikka lapsen ja Mukantabanan tiimin hartain toive olisi lasten vanhempien löytäminen, ei se aina ole mahdollista. Tällöin etsitään muita sukulaisia. ”Usein emme löydä lasten vanhempia, mutta löydämme tädin, enon, isovanhemmat tai muita sukulaisia, joiden luo lapsi voidaan sijoittaa.”

Käytännössä lasten perheiden etsiminen tarkoittaa paljon kävelyä ja kyselyä. Osan työstään Mukantabana tiimeineen tekeekin kentällä. ”Kyselemme lapsilta perustietoja kuten vanhempien nimen sekä asuinpaikan ja lähdemme paikan päälle etsimään ja tutkimaan.”

”Pyydämme paikallisilta apua lasten ja heidän vanhempiensa yhdistämisessä. Näytämme kuvia lapsista ja toivomme, että joku tunnistaisi heidät ja osaisi auttaa vanhempien etsinnässä.” Vaikka lapsista olisi valokuvia naapureille ja jopa lasten vanhemmille näytettäväksi, ei kuvan näkeminenkään aina auta. ”Vanhemmat eivät aina tunnista omia lapsiaan valokuvista, koska eivät kerta kaikkiaan ole tottuneet valokuviin.”

 

Kun biologiset vanhemmat tuntuvat vierailta

”Tällä hetkellä meillä on tiedossamme noin seitsemänsataa vanhempansa kadottanutta lasta. Heistä neljäsataa asuu ottoperheissä ja kolmisensataa orpokodeissa ympäri Ruandaa”, laskee Mukantabana.

Jotkut lapset ovat asuneet ottoperheessä jo vuosia eivätkä välttämättä muista biologisia vanhempiaan lainkaan. Tällöin molemmilta osapuolilta vaaditaan kärsivällisyyttä. ”Joskus lapsi ei halua enää palata biologisen perheensä luo, koska on tottunut ottoperheeseensä. Ja biologiset vanhemmat haluavat lapsensa takaisin. Tällöin pyydämme heitä olemaan kärsivällisiä ja vierailemaan lastensa luona usein. Jonkin ajan jälkeen lapset haluavat aina palata biologisen perheensä luo.”

Ruandassa lasten koulunkäynti on ilmaista yläkouluun asti, jonne mentyään täytyy lapsen koulutuksesta maksaa. ”Joskus ottovanhemmat haluavat päästä eroon ottolapsistaan, kun tulee aika maksaa koulumaksut ja muut kustannukset.”

Ottolapset tarvitsisivat usein tukea vaikeiden traumojensa käsittelyyn. ”Kigalissa on yksi lasten psykologisiin ongelmiin keskittynyt keskus, mutta se ei yksinään riitä kaikille Ruandassa eläville traumoista kärsiville lapsille.”

Jotkut ottovanhemmat eivät jaksa tai osaa hoitaa traumatisoituneita lapsia. ”Traumoista kärsivän lapsen kanssa eläminen on välillä liian vaikeaa ottovanhemmille.” Mukantabana tietää tämän itse hyvin. Hän on ottanut perheeseensä kansanmurhassa tapetun veljensä ja tämän vaimon lapsen, 15-vuotiaan Jean Felixin. Vaikka vanhempiaan kaipaavan lapsen kasvattaminen onkin vaikeaa, Mukantabana sanoo ettei ikinä luopuisi kasvatistaan.

Leona Kotilainen

Leona Kotilainen vieraili Ruandassa helmikuussa 2006.