Professori Olivier Roy näkee Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kansannousut post-islamistisina vallankumouksina, joihin islamistisilla liikkeillä ei ole monopolia. Hän hahmottaa vallankumousten motiiveja ja identiteettejä ja analysoi kuohunnan taustoja laajemmin.

Euroopan julkinen mielipide tulkitsee ruohonjuuritason kapinaa Egyptissä ja muualla Pohjois-Afrikassa 30 vuotta vanhalla ajattelumallilla – Iranin islamistiseen vallankumoukseen perustuen. Tästä johtuen eurooppalaiset odottavat nyt näkevänsä islamististen liikkeiden – tässä tapauksessa muslimiveljeskunnan ja sen paikallisten vastineiden ympäröivillä alueilla – laajenevan nykyisten kapinoiden myötä, tai ainakin odottavan sopivaa tilaisuutta ottaa valta. Muslimiveljeskunnan matala profiili ja käytännöllisyys onkin huolestuttanut ja hermostuttanut monia. Mitähän islamistit aikovat?

Kapinan lanseeraamat ihmiset kuuluvat jälki-islamistiseen sukupolveen. Tälle sukupolvelle 70- ja 80-luvun suuret vallankumousliikkeet ovat historiaa – jotain joka kuului heidän vanhemmilleen, mutta ei heille itselleen. Uusi sukupolvi ei ole kiinnostunut ideologiasta. Heidän iskulauseensa ovat käytännöllisiä ja konkreettisia (kuten arabian kielen sana »erhal», häivy). He eivät vetoa islamiin kuten aiemmat sukupolvet Algeriassa 80-luvun lopulla. He ennen kaikkea torjuvat korruptoituneet diktatuurit ja vaativat demokratiaa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että mielenosoittajat vaatisivat sekularismia. Merkityksellistä on se, etteivät he näe islamia poliittisena ideologiana, joka loisi sinänsä paremman yhteiskunnallisen järjestelmän. Heille poliittinen sekularistinen ympäristö käy hyvin. Sama pätee muihinkin ideologioihin: nuoremmat sukupolvet ovat isänmaallisia – mikä ilmenee lipunheilutuksena – mutta eivät kansallismielisiä. Mikä vieläkin yllättävämpää, he eivät kuuntele salaliittoteorioita: USA:ta tai Israelia ei syytetä arabimaailman kurjuudesta (tai Ranskaa Tunisian, vaikka se tuki Ben Alin hallintoa loppuun saakka). Edes pan-arabialaisuuden nimeen ei kadulla vannottu, vaikka Tunisiasta alkanut tartunta tosin syöksi egyptiläiset ja jemeniläiset kapinaan ja todisti arabimaiden poliittisen eetoksen olemassaolon puolesta.

Tämä nuorten muslimien sukupolvi tavoittelee monimuotoisuutta – ehkä siksi, että he ovat enemmän individualisteja. Sosiologiset tutkimukset osoittavat, että tämä sukupolvi on edellistä paremmin koulutettu, he ovat sitoutuneempia ydinperheeseen, hankkivat vähemmän lapsia, mutta ovat todennäköisemmin työttömiä ja kokevat samalla liukuvansa alas sosiaalisia tikapuita. Tämä sukupolvi on paremmin perillä asioista ja pääsee nykyaikaisen teknologian äärelle, teknologian, joka mahdollistaa yksilöiden kontaktin toisten kanssa digitaalisten verkostojen avulla eikä niinkään poliittisten puolueiden kautta (jotka ovat joka tapauksessa kiellettyjä). Nämä nuoret ovat myös tietoisia siitä, että islamistisista hallinnoista on tullut dikatuureja. He eivät ole innostuneita Iranin tai Saudi-Arabian esimerkistä. Egyptin mielenosoittajat edustavat samoja ihmisiä, jotka nousivat Ahmadinejadia vastaan Iranissa. (Iranin hallinto levittää propagandaa teeskennelläkseen tukevansa Egyptin kapinaa, mutta tosiasiassa se vain havittelee tilintekoa Mubarakin kanssa.) Uudet vallankumoukselliset kenties harjoittavat islamia tai ovat jopa hurskaita muslimeja, mutta he erottavat uskontonsa poliittisista tavoitteistaan. Tässä mielessä kyse on sekularistisesta liikkeestä, joka erottaa uskonnon politiikasta. Uskonnonharjoittamisesta on tullut yksilöllistä toimintaa.

Ennen kaikkea mieltä osoitetaan arvokkuuden, kunnioituksen puolesta – motto, joka sai alkunsa 1990-luvun alun Algeriasta. Protestoijat esittävät vaatimuksiaan universaalien ihmisarvojen nimissä. Mutta mikä tärkeintä, ihmiset vaativat demokratiaa oikeutena, jota ei enää pidetä lännen vientituotteena. Se eroaa ratkaisevasti Bushin hallinnon tukemasta demokratiasta alueella vuonna 2003. Sitä ei pidetty hyväksyttävänä, sillä siltä puuttui kokonaan poliittinen legitimiteetti ja se yhdistettiin sotilaalliseen väliintuloon. Niin ristiriitaiselta kuin se ehkä kuulostaakin, USA:n heikentynyt asema Lähi-idässä ja Obaman hallinnon pragmaattinen asennoituminen ovat mahdollistaneet alkuperäisen demokratiavaatimuksen laajentumisen ja sen harjoittamisen oikeutuksen.

Kapina ei tietenkään tarkoita vallankumousta. Protestiliikkeellä ei ole johtajia, poliittisia puolueita saati koneistoa sen ylläpitämiselle. Tämä on tietenkin luonnollista vallitsevissa olosuhteissa, mutta se herättää kysymyksen demokratian institutionalisoitumisesta. On epätodennäköistä, että diktatuurin katoaminen synnyttää automaattisesti liberaalin demokratian – kuten USA Irakissa toivoi. Arabivaltiot omaavat oman poliittisen maisemansa, kuten valtiot yleensä, mutta diktatuurin jäljiltä siitä on vaikeampi saada kokonaiskuvaa. Todellakin, islamisteja ja työväenliikkeitä (heikosta tilastaan huolimatta) lukuun ottamatta paljon ei ole jäänyt jäljelle.

Islamistit eivät ole kadonneet: he ovat muuttuneet

»Islamisteilla» tarkoitan ihmisiä, jotka näkevät islamin poliittisena ideologiana, joka kykenee ratkaisemaan kaikki yhteiskuntaa kohtaavat ongelmat. Radikaaleimmat heistä ovat liittyneet kansainväliseen jihadistikampanjaan ja jättäneet kotimaansa politiikan. He ovat Pohjois-Afrikan aavikolla Pohjois-Afrikan al-Qaidan riveissä, Pakistanissa tai Lontoon lähiöissä. Heillä ei ole sosiaalista tai poliittista sijaa kotimaassaan. Maailmanlaajuinen jihad on täysin irti paikallisista sosiaalisista liikkeistä ja kansallisista kamppailuista. Luonnollisesti al-Qaida pyrkii kuvaamaan muslimimaailmalle jihadistiliikkeen edistyksellisenä vastarintaliikkeenä lännen sortoa vastaan, mutta propaganda ei toimi. Sen värväämät nuoret jihadistit ovat irti vanhoista kotikulmistaan, verkostoistaan ja jopa perheistään. Al-Qaida pysyy lukkiutuneena omaan väkivaltaiseen »tekojen propagandaansa», eikä se ole koskaan nähnyt vaivaa rakentaa omaa poliittista rakennetta muslimiyhteiskuntien sisälle. Koska al-Qaida keskittää toimintansa kohteisiin, jotka sijaitsevat lännessä tai jotka määritellään »läntisiksi», sillä ei ole todellista vaikutusta muslimiyhteiskuntien sisäiseen kehitykseen.

Toinen optinen harha koskee 30 viime vuoden aikana tapahtunutta yhteiskuntien massiivista islamisaatiota ja sen linkittämistä poliittiseen radikalismiin. Mutta vaikka arabiväestö olisi näkyvämmin islamilaisempi kuin 30 tai 40 vuotta sitten, kuinka voidaan selittää uskonnollisten iskulauseiden poissaolo viimeaikaisissa mielenosoituksissa? Kyse on islamisaation paradoksista: islam on depolitisoitunut. Islamin sosiaalinen ja kulttuurinen paluu (paluu huntuun, uusien moskeijoiden ja imaamien määrän kasvu, uskonnolliset tv-ohjelmat) ei liity islamistimilitantteihin. Käänne on avannut joidenkin mukaan »uskontojen torin», johon kenelläkään ei ole monopolia. Trendi soveltuu uskontokeskeisen nuorison tarpeeseen, joka on usein individualistinen ja muutosaltis. Toisin sanoen, islamistit ovat menettäneet monopoliasemansa uskonnollisen innostuksen markkinoilla, joka oli vielä 1980-luvulla heidän käsissään.

Monet arabidiktatuurit ovat identifioituneet konservatiivisella islamilla (Tunisiaa lukuun ottamatta), jolla on yhteiskunnallinen profiili ilman poliittista sisältöä ja joka keskittyy kontrolloimaan sosiaalisen moraalin julkisia tunnusmerkkejä, kuten naisten huivin käyttöä. Tämä valtion konservatiivisuus sopii hyvin fundamentalistien pääkoulukuntaan, salafisteihin, jotka painottavat yksilöiden uudelleen-islamisointia erotuksena sosiaalisten liikkeiden kontrolloinnista. Näin ollen, niin paradoksaaliselta kun se saattaa kuulostaakin, tämä uudelleen-islamisointi on latistanut vanhat poliittiset merkitykset muslimien uskonnollisista symboleista ja poliittisista merkityksistä. Kun kaikki on uskonnollista, mikään ei ole enää uskonnollista. Toisin sanoen se, minkä länsi näkee »massiivisena uudelleen-islamisointina», ei todellisuudessa tarkoita muuta kuin islamin systematisointia ja tavanomaistumista. Kaikesta on tullut islamilaista pikaruuasta naisten muotiin. Myös hurskaudesta on tullut yksilöllistä; ihmiset harjoittavat uskoaan yksilöllisemmällä tavalla. He haluavat oppaan, joka saarnaa itsensä toteuttamista, kuten egyptiläinen muslimisaarnaaja Amr Khaled. Utopia islamilaisesta valtiosta on myös menettänyt kiinnostavuutensa. Salafistit keskittyvät uskonnollisten merkkien ja arvojen puolustamiseen, mutta heiltä puuttuu poliittinen ohjelma. He eivät ole läsnä protestiliikkeissä. Naismielenosoittajat eivät kanna burkhaa (vaikka naisia on nykyisin paljon vastarintaliikkeen riveissä, myös Egyptissä). Lisäksi muiden uskonnollisten suuntausten, kuten suufilaisuuden, luultiin olevan rapistumassa, mutta nyt ne kukoistavat. Tällainen uskojen monipuolistuminen rikkoo islamin hallitsevan viitekehyksen arabimaailman vakiintuneena uskontona. Algeriassa ja Iranissa on noussut kristinuskoon kääntymisen aaltoja.

Toinen virhe on luulla diktatuurien olevan sekularismin puolustajia uskonnollista fanaattisuutta vastaan. Autoritääriset hallitukset eivät ole maallistaneet yhteiskuntia. Päinvastoin, ne ovat (Tunisiaa lukuun ottamatta) mukauttaneet uusislamisaation uusfuntamentalistisen haaran, minkä ohella on keskusteltu sharia-lain käyttöönotosta ilman, että olisi pohdittu sen merkitystä valtion kannalta. Valtio on kaikkialla kotouttanut ulamat ja viralliset uskonnolliset instituutiot vedoten väsyneeseen muslimiteokratian henkeen. Esimerkiksi perinteiset al-Azharissa koulutetut papit eivät enää ole poliittisten aiheiden tai suurten sosiaalisten kysymysten äärellä. Niillä ei ole mitään tarjottavaa uusille sukupolville, jotka haluavat uusia malleja harjoittaa uskoaan avoimemmassa maailmassa. Lopputulos on se, että islamin uskonnolliset konservatiivit eivät enää marssi tahdissa kansan protestien kanssa.

Muutoksen avain

Tämä kehitys vaikuttaa myös poliittisiin islamistisiin liikkeisiin, joiden ilmentymänä voidaan pitää muslimiveljeskuntaa ja siitä haarautunutta Nahda-puoluetta Tunisiassa. Muslimiveljeskunta on muuttunut merkittävästi. Muutos on alkanut heidän viimeaikaisista poliittisista kokemuksistaan, joihin on liittynyt voittoja (Iranin islamilaisen vallankumouksen kautta) ja tappioita (sortotoimenpiteet heitä vastaan kaikkialla muualla). Uusien aktivistien sukupolvet, samoin kuin veteraaniaktivistit kuten Rashid Ghannuchi Tunisiassa, ovat vetäneet tästä joitakin johtopäätöksiä. He ymmärsivät, että pyrkimys saavuttaa valtaa vallankumouksen jälkeen johtaa joko kansalaissotaan tai diktatuuriin. Taistelussaan sortoa vastaan he ovat siis lähentyneet muita poliittisia voimia. He ovat lisäksi oppineet turkkilaisesta mallista. Turkissa pääministeri Recep Tayyip Erdogan ja vallassa oleva Oikeuden ja kehityksen puolue (AKP) ovat pystyneet sovittamaan yhteen demokratian, vaalivoiton, taloudellisen kehityksen ja kansallisen itsenäisyyden islamilaisten arvojen kautta – tai vähintäänkin aidon muslimiuden.

Merkittävää on, että muslimiveljeskuntaa ei enää määritellä erillisen taloudellisen ja sosiaalisen mallin perusteella. Siitä on tullut sosiaalisesti konservatiivinen ja taloudellisesti liberaali. Tämä on mahdollisesti avainkysymys. 1980-luvulla islamistit (eritoten shiiat) väittivät puolustavansa alistettujen luokkien etuja, joten he ajoivat talouden kansallistamista ja vaurauden uusjakoa. Tänään Egyptin muslimiveljeskunta on tukenut Mubarakin lanseeraamia taloudellisia vastauudistuksia, etenkin maatalouden liberalisointia, joka antaa maanomistajille mahdollisuuden nostaa vuokraviljelijöiden vuokrahintaa sekä oikeuden irtisanoa heitä. Lopputuloksena islamistit eivät enää ole vaikutusvaltaisia maatalousaiheisissa sosiaalisissa liikkeissä. Nähtävissä on sen sijaan paluu vasemmalle, mikä tarkoittaa siirtymistä lähemmäksi ammattiyhdistysjärjestöjä ja aktivisteja.

Islamistien porvarillistuminen hyödyttää demokratiaa. Mikäli islamistit eivät enää käytä islamistivallankumous-korttia kansallisessa politiikassa, se tarkoittaa, että heitä työnnetään kohti sovintoa, kompromissia ja liittoja poliittisten kilpailijoidensa kanssa. Ajankohtainen kysymys ei ole enää, ovatko diktatuurit parhaita suojia islamia vastaan vai eivät. Islamisteista on tullut toimijoita demokraattisessa pelissä. He aikovat varmasti harkita enemmän sosiaalisen käyttäytymisen kontrollointia mutta luottamatta sortojärjestelmään (kuten Iranissa) tai uskonnolliseen poliisiin (kuten Saudi-Arabiassa). Sen sijaan heidän täytyy selviytyä vapauteen liittyvien vaatimusten kanssa – mukaan lukien ne vapaudet, jotka eivät rajoitu oikeuteen vapaisiin parlamenttivaaleihin. Islamistien dilemma on se, että heidän täytyy identifioida itsensä suhteessa salafistien konservatiiviseen perinteiseen ideologiaan, jolloin heidän argumenttinsa islamista ja sen soveltumisesta nykymaailmaan joutuu koetukselle. Tai sitten on pohdittava uudelleen uskonnon ja politiikan välistä suhdetta.

Yksi syy siihen, miksi muslimiveljeskunta tulee olemaan muutoksen avain, on, ettei kapinaa johtava nuorempi sukupolvi juurikaan pyri luomaan itselleen poliittisia rakenteita. Jäädään protestityylisen kapinan maailmaan, ei sellaiseen, joka määrittää uudenlaisen hallinnon. Arabiyhteiskunnat pysyvät konservatiivisina, mutta taloudellisen vapautumisen luomat keskiluokat haluavat poliittista vakautta ja vastustavat diktatuureja ja niiden petomaista luonnetta, joka usein rajoittuu Tunisian hallinnon kleptomaniaan. Egyptin ja Tunisian vertaaminen on valaisevaa. Tunisiassa Ben Alin joukko heikensi kaikki mahdolliset tukijansa kieltäytymällä jakamasta vallan lisäksi pitkälti myös vaurautta. Perhe kirjaimellisesti petti bisnesmiesten luokkaa jatkuvasti, ja armeijaa ei jätetty ainoastaan politiikan vaan mikä merkittävintä, uuden vauraudenjaon ulkopuolelle. Lopputuloksena Tunisian armeija oli köyhä ja näki siksi omia intressejä demokraattisessa hallinnossa, joka luultavasti kasvattaisi sen budjettia.

Egyptissä sen sijaan hallinnolla oli laajempi sosiaalinen perusta, ja armeija ei ollut liittoutunut ainoastaan poliittisen vallan kanssa vaan myös talouden eliitin ja sen tuottojen kanssa. Näin ollen arabimaailmassa demokratiavaateet riippuvat siitä, kuinka syvälle juurtunut hallinnon tuki on sosiaalisissa verkostoissa. Tässä meillä on mielenkiintoinen antropologinen kysymys. Onko demokratiavaade kykeneväinen ylittämään monimutkaiset uskollisuuden verkostot ja kansallisten verkostojen esteet (kuten puolustusvoimissa, heimoissa, poliittisissa mesenaateissa)? Mihin asti hallinnot voivat luottaa perinteisiin sidonnaisuuksiin (esimerkiksi beduiinit Jordaniassa, heimot Jemenissä)? Miten nämä sosiaaliset ryhmät turvautuvat (tai eivät) tähän demokratiavaateeseen ja tulevat toimijoiksi? Kuinka uskonnon ulottuvuudet monipuolistuvat ja omaksuvat uusia tilanteita? Prosessi tulee olemaan pitkä ja kaoottinen, mutta yksi asia on varma, emme ole enää ole arabimuslimi-ajattelutavassa. Nykyiset tapahtumat ennakoivat syvää muutosta arabimaailman yhteiskunnissa. Nämä muutokset ovat kehittyneet jo jonkin aikaa, mutta niitä on myös varjostettu läntisillä, syvään juurtuneilla stereotypioilla, joilla länsi katsoo Lähi-itää.

Kaksikymmentä vuotta sitten julkaisin teoksen Poliittisen islamin epäonnistuminen. Sillä ei ole merkitystä, onko sen lukenut vai ei, mutta se mitä tapahtuu tänään osoittaa, että paikalliset toimijat ovat oppineet omasta historiastaan. Prosessi islamin kanssa jatkuu, eikä liberaali demokratia ole myöskään »historian loppu». Meidän tulee ajatella islamia erillään stereotyyppisestä arabimuslimikulttuurista, joka ei enää nykyään ole yksinomaan kääntynyt itseensä – jos se sitä koskaan olikaan.

Olivier Roy

Kirjoittaja toimii professorina

European University Institutessa Italian Firenzessä.

Artikkeli ilmestyi The New

Statesman -lehdessä 10.2.2011.

Suomentanut: Maiju Kaipiainen ja Karim Maiche