Oleskelulupia pitäisi myöntää ihmisten todellisuus huomioiden, ei sen perusteella miten toivoisimme asioiden olevan, sanoo Mervi Leppäkorpi. Hänestä siirtolaisten elämää olisi tarkasteltava kokonaisuutena heidän omista lähtökohdistaan käsin. Tärkeintä on ihmisarvoisen elämän mahdollistaminen – kaikille.

Kolmekymppinen sosiologi ja kansalaisaktivisti Leppäkorpi kyllästyi siirtolaisuuden demonisointiin ja kirjoitti kirjan. Asiaton oleskelu kielletty julkaistiin elokuussa. Kirjassaan Leppäkorpi käy läpi sitä, miten Suomeen tullaan, kuinka täällä eletään ja millaisin ehdoin.

Puhumme "paperittomista" ihmistä, joita media mielellään kutsuu laittomiksi maahanmuuttajiksi. Oleskelulupakategoriat ovat moninaiset, ja maassamme on ihmisiä, joilla ei ole ollut tai ei ole enää voimassa olevaa oleskelulupaa. Jollain heidänkin on elettävä, ja moni paperiton on ajautunut työskentelemään pimeästi.

On työtä, jota tehdä, mutta kun ei saa oleskelulupaa joka oikeuttaisi työntekoon, eikä saa oleskelulupaa silläkään perusteella että tekee jo työtä, ei voi edes pyrkiä lailliseen työntekoon...

"Voimassa olevat pykälät ja työlupakuviot eivät ota huomioon ihmisten todellista tilannetta mitenkään", Leppäkorpi kritisoi. Hän kehottaa kysymään, kuka paperittomista siirtolaisista ja heidän työpanoksestaan hyötyy. Mekin saatamme syödä paperittoman työntekijän Espanjassa poimimia edullisia tomaatteja ja kurkkuja.

"Suomen oleskelulupakategoriat pitää laittaa radikaalisti uusiksi ihmisten todellisuus huomioiden, ei sillä perusteella miten toivoisimme asioiden olevan. Pitää lähteä siitä, että ihmisille, joilla on työpaikka, myönnetään työlupa."

"Laittomat" luvattomat ihmiset

Mervi Leppäkorpi tunnetaan räväkkänä, sanavalmiina ja tinkimättömänä aktivistina. Kokemuksia ja lähituntumaa siirtolaisista, paperittomista ja turvapaikanhakijoista hänelle on Suomen lisäksi kertynyt muun muassa Saksasta, jonne hän lähti opiskelemaan reilut kymmenen vuotta sitten. Ulkomailla vietettyjä vuosia – Euroopan lisäksi Leppäkorpi oleskeli muun muassa Latinalaisessa Amerikassa – hänelle kertyi seitsemän.

2000-luvun alun Saksassa Leppäkorpi sai oleskelulupansa ongelmattomasti uusittua. Häntä ei pidetty "ulkomaalaisena", toisin kuin esimerkiksi Espanjasta ja Kreikasta tulleita, jotka Gastarbeiter-perinnettä elävässä maassa pantiin samaan kastiin turkkilaisten vierastyöläisten kanssa.

Saksassa Leppäkorpi näki läheltä, miten riittämättömin dokumentein varustettuja ihmisiä autettiin vuokraamalla heille toisen henkilön nimissä asunto, lainaamalla verokortti ja järjestämällä sopiva kumppani paperiavioliittoa varten. Myös Suomesta hän tuntee ihmisiä, jotka lain rajoilla liikkuen auttavat pulassa olevia ulkomaalaisia.

Ilman oleskelulupaa maassa oleskelevat elävät pitkälti samoin kuin muutkin. He pyrkivät löytämään asunnon ja työtä, solmimaan ihmissuhteita, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia. Mutta kaikkea leimaa epävarmuus ja paljastumisen pelko, ja luvaton elämä voi hyvin nopeasti romahtaa kadulla henkilöpapereita kyselevän virkavallan kohtaamiseen.

Media herkuttelee toisinaan "turhien" turvapaikkahakemusten määrällä ja niistä syntyvillä kuluilla. Turhiksi lasketaan tapaukset, joissa hakija aika varmasti ennakkoon tietää, ettei oleskelulupa turvapaikkaa hakemalla heltiä.

"Moni joutuu jättämään turvapaikkahakemuksen vaikka tietää, etteivät omat kokemukset tai koettu vaino mahdu Geneven pakolaissopimuksen puitteisiin. He yrittävät ostaa aikaa saadakseen koottua elämänsä jollain lailla", toteaa Leppäkorpi. "Tämän myöntäminen olisi ensi askel siihen, että asiat voidaan järjestää jollain tolkullisella tavalla."

Ketkä haluavat pohjolan perukoille

Ihmiset ovat liikkuneet aina, myös suomalaiset, jotka eri aikoina ovat sankkoina parvina matkanneet Australiaan, Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin. Haettiin toimeentuloa, parempia tulevaisuudennäkymiä, runsaampaa elämää. Meille se sallittiin, mutta nyt emme katso hyvällä samaan tapaan toimivia.

Toisaalta me, rikas, lihava länsi, olemme kasvaneet hyvinvoivaksi siirtomaita kupaten. Sama jatkuu, nyt hyödynnettävänä ovat toiset, vähemmän kehittyneet maat.

"Voidaan katsoa, mistä esimerkiksi Stora Enso ja UPM Kymmene tällä hetkellä vetävät rahansa. Tuskin ne uruguaylaiset, joiden maille on rakennettu tehtaita, kovin iloisia siitä ovat. Siirtolaisuudessa puhutaan maailmantalouden rakenteista, jotka pakottavat ihmiset liikkeelle", Leppäkorpi toteaa.

Niiden ihmisten määrä, jotka Suomeen oikeasti haluavat, on varsin pieni. Tänne yleensä satutaan päätymään ja matkaa jatketaan houkuttelevampiin maihin. Siksi maahanmuuttokeskustelun synnyttämää hysteriaa on välillä vaikea tajuta.

"Keskustelu on räjähtänyt raameistaan, jos katsotaan minkä kokoisesta ilmiöstä on kyse Suomessa", hymähtää Leppäkorpi.

Lievästi kärjistäen voidaan väittää, että tänne halutaan ihmisiä vain omien tarpeidemme perusteella: joko tyydyttämään auttamisenhaluamme (pakolaisten ottaminen) tai työmarkkinoille tekemään työt, joita itse emme tee.

"Niin kauan kuin ihmiset ovat täällä turvapaikanhakijoina, asia on ok. Mutta jos he haluavat jatkaa oleskeluaan työtä tehden ja hakevat työlupaa, asia ei olekaan enää ok", Leppäkorpi kiteyttää. "Jos on hypännyt lupakäytäntöputkeen väärästä päästä, on vaikeuksissa. Ihmiset, jotka tekevät työtä jolle eivät saa lupaa ja ovat vaarassa joutua sen takia maasta pois, altistuvat monenlaiselle työsyrjinnälle ja kiskonnalle. Jos ihmiset saisivat työluvat sille mitä tekevät eivätkä sille mitä valtion talous katsoo hyväksi heidän tehdä, maailma voisi olla pikkuisen reilumpi paikka."

Mervi Leppäkorpi ruotii kovin sanoin Suomen ulkomaalaispolitiikkaa.

"Täällä tehdään muusta politiikasta erillistä maahanmuuttopolitiikkaa, vaikka oikeasti pitäisi tehdä asunto-, sosiaali- ja työhön liittyvää politiikkaa ja keskittyä talouspolitiikkaan. Kaikki ihmiset kohtaavat ihan samoja ongelmia työ-, asunto- ja sosiaalipuolella, koettu köyhyys on suht' samanlaista."

Omaehtoista kotiutumista

Mervi Leppäkorpi ei pidä hyvänä sanaa "kotouttaminen", hänestä "kotiutuminen" on parempi. Se kuulostaa vähemmän alentuvalta. Sitä paitsi kaikki "kotoutettavat" eivät kuitenkaan jää tänne pysyvästi.

"Ihmisiä voidaan tukea kotiutumisessa, mutta se tarkoittaa muuta kuin työvoimatoimiston kursseja. Ihmisten pitäisi voida opiskella ja elää vapaammin ja helpommin niin että he saisivat itse etsiä omaa elämäänsä ja paikkaansa yhteiskunnassa. Ei ole logiikkaa siinä, että heitä ehkä ensin vuositolkulla kohdellaan ala-arvoisesti turvapaikanhakijana, ja sitten jos he saavat turvapaikan, odotetaan, että he sopeutuvat helposti ja kiitollisina yhteiskuntaan kun ensin on potkittu päähän. Sillä ei ole väliä jääkö henkilö edes Suomeen vai ei. Ihmisarvoisen elämän mahdollistaminen on tärkeintä, se että ihmiset halutessaan saavat tehdä töitä ja opiskella. Se ei ole meidän kansantaloudelta pois."

Leppäkorpi pitää tärkeänä, että muualta muuttaneiden lapset pääsisivät helpommin ja vähemmällä väännöllä kouluun. Lapset oppivat kielen aikuisia nopeammin, ja koulun myötä on luontevaa solahtaa yhteiskuntaan. Mutta jos jo alkutaipaleella lapselle ja nuorelle syntyy mielikuva, että häntä ei haluta tänne, ei ole ihme, että myöhemmin protestointi on herkässä.

Pessimisti pyrkii utopiaan

Mervi Leppäkorpi määrittelee itsensä kyynikoksi ja skeptikoksi.

"Olen pitkän linjan pessimisti, mutta mahdotonta pitää aina vaatia. Poliittinen realismi on tietenkin asia erikseen, mutta pitää pyrkiä parhaaseen, myös utopiaan."

Utopia nouseekin mieleen, jos ajatellaan Suomea, jossa työlupa irtoaisi nykyistä merkittävästi helpommin ja jossa ihmisten ei tarvitsisi mennä maan alle oleskeluluvan umpeuduttua ja uuden ollessa vain kaukaisuudessa kajastava haave. Ei olisi ihmiskauppaa eikä syrjintää. Turvapaikkahakemuksia käsittelevä Maahanmuuttovirasto ei tekisi maatietoraporttejaan tarkoitushakuisesti vaan todellisuuteen pohjautuen, eikä esimerkiksi kertoisi turvapaikkaa hakeneelle, että kyllä Bagdad on turvallinen paikka ja viittaisi perusteluissaan lehtijuttuun Bagdadiin palaavasta yöelämästä. (Jälkimmäinen on esimerkki todellisesta elämästä.)

Leppäkorpi on Suomessa ollut varsin paljon tekemisissä muun muassa Metsälän säilöönottokeskuksessa käännytystä odottavien sekä paperittomien, viranomaisilta piilossa pysyttelevien ulkomaalaisten kanssa. Kirjassaan hän mainitsee törmänneensä omaan rasismiinsa, siihen, että ajattelee tietävänsä toista ihmistä paremmin mikä tälle olisi parasta.

"Se liittyy auttajasyndroomaan", hän täsmentää. "Sitä haluaa laajassa mielessä lähimmäiselleen parasta ja helpointa ja kuvittelee, että voi sanella että hae työtä tai sitä tai tätä statusta, muuta sinne tai tänne. Mutta näitä voi vain ehdottaa, voi käydä vaihtoehdot läpi ja antaa ihmisen itse tehdä päätöksensä."

Leppäkorpi kertoo, että edelleenkään ei ole helppoa olla puuttumatta toisen tekemisiin ja valintoihin, jos ne tuntuvat itsestä epäviisailta. Mutta noissa tilanteissa on pakko antaa ihmisen itsensä kantaa vastuu päätöksistään ja teoistaan.

Se on myös osa sitä, mitä Leppäkorpi perää koko yhteiskunnalta: Että siirtolaiset nähdään ihmisinä, oman elämänsä toimijoina eikä kasvottomana, oleskelulupaa hakevana massana, josta syntyy kuluja ja jota hyödynnetään työmarkkinoiden vaatimusten verran.

Oleskelulupaviidakko

EU:n ulkopuolelta tulevat siirtolaiset tarvitsevat Suomessa oleskeluun luvan, jonka myöntää Maahanmuuttovirasto tai ulkomaalaispoliisi. Oleskelulupia myönnetään eri syiden perusteella. On humanitaarisia lupia, perheenjäsenen lupia, opiskelun ja työnteon perusteella myönnettäviä lupia, tilapäisiä, jatkuvia ja pysyviä lupia. Oleskeluluvan ehdollisuus ja määräaikaisuus tarkoittaa elämistä jatkuvassa epävarmuudessa.

– Lähde: Markus Himanen ja Jukka Könönen: Maahanmuuttopoliittinen sanasto. Into 2010.

Paperittomien siirtolaisten jaottelu (Clandestino*-projektin mukaan):

1. laittomasti työskentelevät EU-kansalaiset

2. ilman työlupaa työskentelevät

3. väärillä papereilla oleskelevat

4. oleskelulupaa (maan alla) odottavat

5. kokonaan ilman papereita (mutta viranomaisten tieten) oleskelevat

* CLANDESTINO on Euroopan komission rahoittama monitieteellinen tutkimusprojekti, jonka tarkoituksena on tukea poliittisia toimijoita paperittomuuteen liittyvien käytäntöjen luomisessa.

Anu Harju