Kansalaisjärjestöt järjestivät YK-viikon merkeissä Helsingissä seminaarin Sotako sosiaalipolitiikkaa? Ulkopoliittisen instituutin tutkija Noora Kotilainen alusti sanoin ja kuvin aiheesta sotien nykykuvasto sodan humanitarisoijana.

Noora Kotilainen valmistelee Ulkopoliittiselle instituutille raporttia Afganistanin Isaf-operaation kuva- ja julkisuuspolitiikasta. ”Tutkin, millaista kuvaa länsimaat haluavat käymästään sodasta esittää, miten humanitarisoitu sodan kuva vaikuttaa riippumattomaan humanitaariseen toimintaan maailman kriisialueella sekä miten sodasta nähdyt kuvat vaikuttavat meidän empatia- ja sodanymmärtämiskykyymme ja sodan vastustamiseen”, Kotilainen aloittaa.

Kuva on tärkeä sotapropagandan väline. Kärsimyksen näyttäminen herättää meissä voimakkaita tunteita. ”Tämän on nähty johtavan empatiaan ja toisten ihmisten auttamisen haluun sekä sodan ja väkivallan vastustamiseen. Kuvia on käytetty niin humanitaarisessa työssä kuin sodankäynnin välineinä. Esimerkiksi holokaustikuvat paljastivat meille länsimaalaisille ihmisille, minkälaista kärsimystä natsi-Saksan toiminta aiheutti. Monille keskitysleirien todellisuus tuli ensimmäistä kertaa vastaan näiden kuvien kautta. Biafran sodasta ja nälänhädästä esitetyt kuvat taas toivat verkkokalvoillemme kolmannen maailman hädän. Avun tarve oli ilmeinen ja se sai ihmiset toimimaan”, Kotilainen sanoo.

Vietnamin sota muistetaan ensimmäisenä televisiosotana. Se aiheutti länsimaissa ennen näkemättömän sodanvastaisen aallon. Tämä herätti Yhdysvallat ja muut länsimaat kontrolloimaan sodista näytettävää materiaalia. Täydellisin esimerkki valvonnasta oli Persianlahden ensimmäinen sota 1990-luvun alussa. Sen julkisuuskuva koostui täsmäohjusiskuista ja kliinisistä vihollisen neutralointioperaatioista. Tietokonepelimäinen propaganda kätki alleen tuhansien sotilaiden ja siviilien kuoleman ja kärsimyksen. Sodan rumat kasvot onnistuttiin peittämään ainakin itse operaation ajaksi yleisen sotamyönteisen ilmapiirin oikeuttamiseksi.

 

Sodan julkisuuskuvan hallinta entistä tärkeämpää

 

2000-luvun sodissa julkisuuskuvan hallinta on noussut entistä tärkeämpään asemaan. Länsimainen virallinen totuus kilpailee kännykkäkameroiden, internetin ja sosiaalisen median villissä viidakossa. Tästä ovat osoituksena Irakin sodan Abu Ghraibin vankilasta vuotaneet kidutuskuvat tai vaikkapa Iranin opposition tehokas Twitterin käyttö Teheranin parin vuoden takaisissa levottomuuksissa. Tietoa ja kuvia on siis paljon saatavilla ja kilpailu sen kontrolloimisesta entistä kovempaa.

”Sodan kuvaa on pyritty hallitsemaan kautta historian. Raskauttavan kuvamateriaalin pääsyä julkisuuteen on pyritty välttämään. Kuvan tuhoisuus sotamenestykselle opittiin kantapään kautta Vietnamin sodassa. Sodan kuvien hallinta on tänä päivänä voimakasta. ”Embedded journalism” -käsite tarkoittaa, että toimittajat eivät voi liikkua vapaasti sotatoimialueilla vaan heidät sulautetaan länsimaisiin sotajoukkoihin. He eivät pääse pahimpiin paikkoihin. Lisäksi länsimaiden ylläpitämä hyvän maun koodisto määrittelee, millaisia kuvia saamme nähdä. Erityisesti omien siviilien tai sotilaiden kärsimystä ei yleensä näytetä”, Kotilainen kertoo. Sodasta kertovat toimittajat ovat siis armeijan vahvassa kontrollissa.

Sodat ja sodan kuvat ovat jatkuvassa muutoksessa. Uusimman sotateknologian on väitetty tekevän länsimaiden käymistä sodista entistä tehokkaampia ja verettömämpiä. Afganistanin ja Tshetshenian vuosikymmeniä kestäneet kriisit kertovat jotain aivan muuta. ”Käytän termiä humanisoitu sota. Kylmän sodan päättyminen on muuttanut radikaalisti sotia. Nykysodissa puhutaan humanitaarisesta interventiosta, rauhaan pakottamisesta ja terrorismin vastaisesta operaatiosta. Ihmisoikeuksia turvataan asein. Humanitaarisessa maailmanpolitiikassa ihmisoikeuksien turvaaminen niin hyvässä kuin pahassa on noussut keskiöön”, Kotilainen sanoo.

Kotilainen siteeraa politiikantutkija Roberto Bellonia: ”Humanitarismista on tullut osa läntistä kontrollistrategiaa, jolla pyritään estämään epäjärjestyksen ja kaaoksen leviäminen globaaleilta sota-alueilta ja köyhistä periferisistä maista läntiseen maailmaan.” Afganistanin sodan alkaessa Yhdysvaltain silloinen ulkoministeri Colin Powell suututti humanitaarisia järjestöjä lausumalla niiden olevan merkittävä osa Yhdysvaltojen taistelujoukkoja Afganistanissa. Tämä on osittain myös totta. ”Monet sota-alueella työskentelevät järjestöt toimivat yhteistyössä armeijan kanssa sekä sen suojeluksessa”, Kotilainen sanoo.

 

Sotien perustelut

 

Sotia perustellaan nykyään muun muassa demokratisoinnilla, paikallisten elinolojen parantamisella, ihmisoikeuksilla, naisten oikeuksilla ja yhteiskunnan kehittämisellä. Tämä vaikuttaa myös siihen, millaisia kuvia meille sodasta näytetään. ”Tutkin Isafin Afganistan-operaatiossa itsestään antamia kuvia, joita on vapaasti ja runsaasti käytettävissä internetissä. Sodalle pyritään saamaan kannatusta useista eri maista, myös Suomesta. Sodan kuvat heijastelevat sodan länsimaisia virallisia perusteluja. Tyypillinen hahmo kuvissa on humanitaarinen sotilas, joka antaa apua järjestötyöntekijän tavoin. Ainoana erotuksena on univormun käyttö. Myös paikallista väestöä, joka on lännen avustuksen kohteena, kuvataan paljon. Näiden kahden yhteistyötä ja ystävyyttä korostetaan. Operaation hyvät saavutukset, kuten koulujen rakentaminen, ovat myös esillä”, kuvailee Kotilainen.

”Länsi kuvaa mielellään puhdasta teknologista sotaa, jossa se esittelee aseitaan. Länsi pönkittää kuvaansa voimakkaana ja menestyvänä toimijana. Vahva ja aseistettu mutta inhimillinen länsisotilas on esillä useassa kuvassa”, Noora Kotilainen sanoo. Hän näyttää meille kuvia, joissa sotilaat putsaavat afgaanipojan jalassa olevaa haavaa, naissotilas opettaa koulussa hampaiden harjaamista ja sotilaat laskevat liukumäkeä afgaanilapsen kanssa. Mieleen tulevat vääjäämättä kuvat Adolf Hitleristä ja Josif Stalinista pikkulapsi sylissään.

Amerikkalaissotilaat on ohjeistettu pitämään univormua päällä toimiessaan humanitaarisen avun antajina. He eivät sekoitu avustusjärjestöjen työntekijöihin. Armeija vaalii brändiään ja kiillottaa tahriintumatonta kilpeään. Kotilainen kertaa Punaisen Ristin jo 1800-luvun lopussa määrittelemät humanitaarisen työn perusteet. Niitä ovat muun muassa inhimillisen kärsimyksen estäminen ja helpottaminen, ihmisyyden koskemattomuuden suojeleminen, avun antaminen kaikille sitä tarvitseville uskonnosta, poliittisesta kannasta tai kansalaisuudesta riippumatta, puolueettomuus ja riippumattomuus konfliktitilanteessa, vapaaehtoisuus, voittoatavoittelemattomuus ja toiminnan maailmanlaajuisuus.

”Jos sotilas tekee humanitaarista työtä, herää kysymys miten Punaisen Ristin määrittelemät ehdot voivat toteutua. Tämä lienee mahdoton yhtälö. Tämä johtaa sodan niin sanotun humanisoitumisen ja avun politisoitumisen noidankehään, joka johtaa humanitaarisen tilan kaventumiseen”, Kotilainen huomauttaa. Tämä vaikeuttaa aidon puolueettoman humanitaarisen työn tekemistä ja lisää yleistä epäluottamusta kriisialueilla. Avustusjärjestöt aletaan mieltää osaksi lännen sotakonetta paikallisten asukkaiden ja vihollissotilaiden keskuudessa. Ei siis ihme, että avustusjärjestötyöntekijöihin suuntutuneet iskut ovat lisääntyneet Pakistanissa ja Afganistanissa. ”Moni järjestö on myös vetäytynyt kriisialueelta työn käytyä liian vaaralliseksi. Humanitaarinen apu on politisoitunut ja sitä annetaan vain tietyille ryhmille. Kaikki edellä mainittu johtaa vääjäämättä inhimillisen kärsimyksen lisääntymiseen”, Kotilainen summaa.

 

Sotakuvasta puuttuu sota

 

Noora Kotilainen kertoo, mitä länsimaisen sotatulkinnan kuvastosta puuttuu. ”Vihollista, ruumiillista kipua, uhreja, sotilaita taisteluissa ja ristiriitoja toiminnassa ei juuri näytetä. Lännen virallisesta sotakuvasta puuttuu itse sota.” Saamme onneksi sodasta muutakin kuin virallista ja kontrolloitua tietoa. Elokuvien, dokumenttien, internetin, vaihtoehtoisen median ja järjestöjen oman tiedotuksen kautta käsityksemme Afganistanin tilanteesta tulee laajemmaksi ja realistisemmaksi. Tästä on hyvänä esimerkkinä tuore tanskalainen dokumenttielokuva Armadillo, joka kuvaa tanskalaissotilaiden arkea Afganistanissa. Dokumentti on synnyttänyt paljon keskustelua ja saanut monet tanskalaiset epäilemään koko Afganistan-operaation mielekkyyttä.

Sodan aiheuttaman kärsimyksen näyttäminen on Kotilaisen mukaan tärkeää. Se auttaa meitä hahmottamaan todellisuutta realistisemmin. ”Meillä pitäisi olla hieman enemmän sisua katsoa kuvia, jotka eivät ole kivoja eivätkä kauniita. Toisen kärsimyksen näkeminen on myös kärsimyksen tunnustamista ja mahdollistaa siihen reagoimisen. Se, mitä sodasta näytetään, määrittelee kenen kärsimyksestä välitetään”, hän summaa.

Psykologien Sosiaalinen Vastuu, Tekniikka elämää palvelemaan, Lääkärin sosiaalinen vastuu, Rauhankasvatusinstituutti ja PAND järjestivät YK-viikon merkeissä Helsingin Hotelli Arthurissa seminaarin teemalla Sotako sosiaalipolitiikkaa?

 

Teksti: Timo Kalevi Forss