Hallitusneuvottelijat saivat viimein aikaiseksi kesäluettavaa kansalaisille. Kuuden puolueen hallituksen 89-sivuisen ohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittinen osuus ei ole mitenkään uutta luova tai vallankumouksellinen edeltäjäänsä verrattuna. Ohjelman Nato-sävyistä on viereisellä sivulla Pekka Koskisen lyhyt analyysi, joten tässä muutamia huomioita ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta. Yleisten ja ylevien, koukeroistenkin sanamuotoilujen varassa tulevan hallituksen politiikka voi muotoutua melkeinpä minkälaiseksi vain, joten mielenkiinnolla odotetaan ensimmäisiä konkreettisia tekoja.

Pohjoismaisen yhteistyön osalta painotus näyttäisi oudosti luettelevan erityisesti puolustus-, tiede- ja innovaatiopolitiikan sekä ympäristö- ja kuluttajakysymykset niinä yhteistyöaloina, joita tulisi voimakkaasti kehittää. Ulkopolitiikan ja esimerkiksi rauhanrakentamisen ja -välityksen suurvalloiksi itseään tituleeraavien pohjoismaiden luulisi löytävän useammin yhteistyömahdollisuuksia tälläkin saralla, vai onko kyseessä ehkä kilpailu kirkkaimmasta kruunusta. Euroopan unionin pohjoismaiset jäsenet voisivat hyvinkin aktivoitua yhteistyöhön esimerkiksi monissa kysymyksissä, joissa unionin yksittäistenkin suurvaltojen omat intressit ohjailevat koko unionin politiikkaa. Näistä esimerkkinä Marokon miehittämän Länsi-Saharan kysymys. Yleisemminkin entiset siirtomaavallat näyttävät määrittelevän turhan herkästi koko unionin politiikkaa monilla alueilla Afrikassa.

Venäjän ja lähialueiden osalta ohjelma ei millään tavoin kommentoi sotilaspoliittisia ulottuvuuksia. Toivottavasti Venäjän-politiikassa otetaan raja- ja ympäristöturvallisuuden lisäksi huomioon myös sotilaspoliittiset näkemykset, joita ei ehkäohjelmaan ole haluttu kirjata auki. Suomen tulisi kaikin tavoin pyrkiä vähentämään asevarustelua ja turvallisuuspoliittisia jännitteitä erityisesti lähialueillamme ja Itämeren piirissä.

Yhdistyneiden kansakuntien roolin vahvistaminen on keskeisesti mukana hallitusohjelmassa, ja Etyjkin mainitaan. Transatlanttisten suhteiden tiivistäminen sekä kahdenvälisesti että EU:n tasolla on myös hallituksen tavoitteena. Tässä yhteydessä mainitaan tasapuolisuuden vuoksi myös Kanada, vaikka toki varmaankin USA-suhteita tässä halutaan korostaa. Atlantin takana olisi muitakin potentiaalisia kumppaneita.

Kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan hengessä kehitysyhteistyö ja myös siviilikriisinhallinta näyttäisi ohjelmassa jäävän jotenkin alisteiseksi ja osaksi sotilaallista kriisinhallintaa. Politiikan ongelmallisuutta olisi kuitenkin syytä pohtia tarkoin – kehitysyhteistyö, humanitaarinen apu ja sotilaallinen kriisinhallinta tulisi kyllä pitää selkeästi erillään. Erityisesti kansalaisjärjestöjen toivoisi säilyttävän itsenäisyytensä ilman sidosta sotilaalliseen kriisinhallintaan. Kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun tulee toimia itsenäisesti ilman kytköstä sotilaalliseen toimintaan. Se takaa aseellista suojelua paremmin järjestöjen mahdollisuuden toimia vaikeissakin konfliktitilanteissa, jolloin niiden täydellinen puolueettomuus on paras turvallisuustae.

Afganistanin sotaan osallistuminen jatkuu nykymuodossaan, vaikka sitä arvioidaan vuoden 2011 loppuun mennessä uudelleen. Ympäripyöreästi sanottuna Suomen osallistumisen painopiste siirtyy asteittain kehitysyhteistyöhön, siviilikriisinhallintaan ja koulutukseen.

Asteittain voi tarkoittaa mitä vaan, joten todellinen vetäytyminen sodasta jäänee odottamaan USA:n tekemiä ratkaisuja sen sijaan, että aktiivisesti päätettäisiin resurssien siirtämisestä toimimattomaksi osoittautuneesta sotilasoperaatiosta rauhanrakentamiseen.

Positiivisina tavoitteina mainitaan aikomus vihdoinkin ratifioida ILO:n alkuperäiskansoja koskeva yleissopimus. Toisaalta rypäleaseiden kieltosopimusta luvataan vain tarkastella vuosittain hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa. Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta arvioi Suomen kantaa rypäleasesopimukseen vuosittain.

Taloudellisesti merkittävimmät kirjaukset liittyvät kehitysyhteistyömäärärahojen (–115 miljoonaa euroa) ja sotilasmenojen (–200 miljoonaa euroa) leikkauksiin. Kehitysyhteistyömäärärahojen osalta epäilyttävältä kuulostaa kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan hengessä luvattu kehitysyhteistyövarojen mahdollinen lisäys laajan turvallisuuden edistämiseksi niille alueille, joissa Suomi tukee rauhanvälitys-, rauhanturvaamis- ja kriisinhallintatehtäviä.

Tarkoittaako tämä kehitysyhteistyömäärärahojen käyttämistä myös kriisinhallintatehtäviin?

Suomi lupaa toimia aktiivisesti ydinaseriisuntaa ja joukkotuhoaseiden leviämisen estämistä koskevien kansainvälisten prosessien edistämiseksi ja niiden toimeenpanon tukemiseksi. Konkretia vain uupuu: mitä aloitteita ja prosesseja edistetään? Aseviennin osalta jättäydytään EU:n yhteisten käytännesääntöjen taakse, joten EU:n suurten asetuottajamaat päättävät linjauksista Suomen puolesta.

Hallitus lupaa myös tukea puolustus-, ilmailu- ja turvallisuusteollisuuden kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä. Yhteistyötä tarjotaan ja tukea myönnetään näemmä auliisti myös israelilaiselle aseteollisuudelle, joiden palestiinalaisten tappamisessa tehonsa todistaneita lennokkeja ollaan hankkimassa puolustusvoimien käyttöön.

Hallitusohjelma ei siis paljasta juurikaan, minkälaista rauhanpolitiikkaa uusi hallitus tulee toteuttamaan. Kesälukemiseksi kannattaa hommata muutakin ja ladata akkuja syksyn rauhantyöhön kesätapahtumissa.

Rauhanpuolustajien osalta kesän toiminnan kohokohtia ovat muun muassa Pax-festivaali 2.–3.7. Helsingissä, Varparannan Rauhanakatemia 29.–31.7. Joensuussa, Rauhan helmiä -tapahtuma 20.8. Jyväskylässä ja Hiroshima-päivän tapahtumat 6.8. eri puolilla Suomea.

Teemu Matinpuro