Maaliskuun alussa demokratia-aktivistit tunkeutuivat pelätyn turvallisuuspoliisin SSIS:n (State Security Intelligence Service) tiloihin eri puolilla Egyptiä. He pelastivat osan dokumenteista, joita turvallisuuspoliisi oli parhaillaan tuhoamassa. Pian internetiin tulvi valokuvia maanalaisista kidutuskammioista, valtion agenttien tilanneraporteista ja aktivistien henkilökohtaisista kansioista. Heidän epäonnekseen valtaosa arkistoista oli jo tuhottu ja tietokoneiden kovalevyt poistettu.

Todistusaineistoa systemaattisista ihmisoikeusloukkauksista oli kuitenkin riittävästi. Uusi sisäministeri Mansur al-Issawi ilmoitti tapahtuman jälkeen, että maan pelätty turvallisuuskoneisto puretaan.

Kyseessä on vain yksi erävoitto Egyptin vallankumoukselle, joka monessa mielessä alkoi vasta presidentti Mubarakin erottua 11. helmikuuta. Maata hallitsee nyt sotamarsalkka Mohamed Tantawin johtama sotilasneuvosto. Sotilasjuntta ei omien sanojensa mukaan hamua poliittista valtaa, vaan pyrkii turvaamaan siirtymäkauden mahdollisimman nopeasti.

Kriittinen ajanjakso

18 päivää kestäneiden, yli 350 kuolonuhria ja tuhansia haavottuneita vaatineiden mielenosoitusten jälkeen egyptiläisillä on edessään historiallisen uusi tilanne. Maan poliittinen elämä on luotava nyt tyhjästä – ja hyvin nopeasti. Syyskuuhun mennessä maassa on tarkoitus äänestää perustuslakiuudistuksista, parlamentista ja presidentistä.

Samalla kun Mubarakin kauden valtajärjestelmää sekä sitä kannatelleita etuisuusverkostoja ja hallinnan muotoja puretaan, oppositioliikkeet ovat täydessä kuohunnan tilassa. Jännitteet kasvavat toisaalta vanhan koulukunnan poliitikkojen ja toisaalta uudistusmielisten, erityisesti nuorten sukupolvien, välillä. Uusia puolueita ja kansalaisverkostoaloitteita syntyy miltei päivittäin.

Egyptin Muslimiveljeskunta on poliittisista liikkeistä järjestäytynein ja voittanee suuren osan parlamenttipaikoista. Jännitteet sen sisällä ovat kuitenkin kasvussa. Liikkeen ikääntynyt ja konservatiivinen johto nojaa maakuntien tukeen, uudistusmieliset puolestaan edustavat kaupungistunutta keskiluokkaa ja nuorisoa. Jälkimmäisten keskuudessa keskustellaan oman puolueen perustamisesta tai liittymisestä juuri virallistettuun ja maltillisempaan Wasat-puolueeseen.

Mubarakin kauden »virallisessa oppositiossa» eli valtion hyväksymissä puolueissa käydään samankaltaisia sisäisiä kamppailuja. Esimerkiksi perinteisesti vasemmistoa koonnut Tagammu-puolue on jakautumassa kolmeen eri rintamaan.

Odotettavissa on, että tulevat parlamenttivaalit muodostuvat osittain henkilövaaleiksi. Näin osa entisiä paikallistason vaikuttajia ja rikkaita sukuja jatkaa kilpailemista keskenään parlamenttipaikoista. Vallankumouksen pohjalta nousseilla uusilla puolueilla on valitettavan vähän aikaa järjestäytyä ja kasvattaa kannattajakuntaansa.

Presidenttiehdokkaat ovat myös aloittaneet kampanjointinsa. Vahvoilla ovat julkisuuden hahmot, kuten Arabiliiton Amr Moussa tai Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n entinen johtaja Mohamed ElBaradei. Muslimiveljeskunta on ilmoittanut, ettei se aseta omaa presidenttiehdokastaan.

Siirtymäkauden keskeisiä haasteita on rakentaa kansalaisten luottamus poliittiseen prosessiin itseensä – siihen, että äänestäminen vaikuttaa heidän arkipäiväiseen elämäänsä. Tällainen lupaus on hyvin tärkeä, mutta vaikea pitää. Maan talous on kuralla ja hyvinvoinnin jakaminen köyhdytettyjen kansanosien pariin – eräs vallankumouksen tavoitteista – on tuleville vallanpitäjille erittäin haastavaa.

Kansalaisliikkeet vahtivat armeijaa

Armeijan osuus näytti pahaenteisesti muuttuvan, kun se alkoi tukahduttaa Kairon katuprotesteja väkivaltaisesti 9. helmikuuta lähtien. Tuolloin sotilaat ja siviilipukuiset »rettelöitsijät» – eräs Mubarakin poliisivaltion tunnusmerkeistä – hyökkäsivät mielenosoittajien kimppuun Tahrir-aukiolla. Armeija pidätti miltei 200 mielenosoittajaa, joista osaa kidutettiin hyvin raa'asti ja valtaosaa uhkaa vankilatuomio sotaoikeuden päätöksellä.

Armeija paljasti jälleen kerran arvaamattoman luonteensa. Se on kuitenkin astunut ulos kulisseista Mubarakin ja valtapuolue NDP:n (National Democratic Party) poistuttua näyttämöltä. Salaperäinen organisaatio on monella tapaa kietoutunut yhteiskunnan eri alueille, kuten elinkeinoelämään ja paikallishallintoon. Se myös lohkaisee itselleen yli miljardi dollaria Yhdysvaltojen vuosittaisesta talousavusta.

Kansalaisten luottamus armeijaan on yleisesti kuitenkin vahva. Demokratia-aktivistit ja vannoutuneimmat vallankumoukselliset epäilevät, että vastavallankumouksen uhka on kasvanut sitä mukaa kun maailman huomio on siirtynyt muualle, kuten Libyan sisällissotaan tai Japanin humanitaariseen katastrofiin.

Ihmisoikeusjärjestöt ja nuorten protestiliikkeet ovat ottaneet tehtäväkseen seurata, että sotilasneuvosto pitää sanansa uudistuksista. He myös vaativat poliittisten vankien vapauttamista, naisten osallistamista poliittiseen prosessiin, väliaikaista siviilihallintoa sekä vuodesta 1981 voimassa olleen hätätilalain purkamista.

Tällainen, omanarvon tunteesta kumpuava kansalaisrohkeus on kaikessa laajuudessaan aivan uusi ilmiö Egyptissä. Arkipäivän tasolla poliisivaltio ei enää nöyryytä eikä hengitä niskaan kuten aikaisemmin. Turvallisuuskoneiston ihmisten yksityiselämään ulottamat lonkerot ja yhteiskunnan eri aloilla rehottanut korruptio ovat ainakin väliaikaisesti poissa. Nyt kansalaiset tunkeutuvat Mubarakin voimakoneiston toimistoihin. Se on yhteisenä kokemuksena hyvin vapauttava.

Politiikasta uskalletaan puhua avoimesti, maan tulevaisuudesta väitellään jokaisessa kadunkulmassa. Tämä tulevaisuus koetaan omaksi, ei enää pienen etuoikeutetun valtaeliitin pelikentäksi. Tämä antaa toivoa uuden yhteiskuntasopimuksen rakentamiselle. Vallankumous tapahtuukin pitkälti ihmisten mielissä.

Henri Onodera

Kirjoittaja oli Kairossa helmikuussa.